Divorzio all’italiana

Avioero italialaiseen tapaan on kevyt, muttei typerä elokuva. Vuonna 1961 tehty komedia kertoo Italiasta jossa avioero ei ollut vielä mahdollinen, ja delitto d’onore, kunniarikos, oli henkirikoksissa lieventävä asianhaara. Kaunista nuorta serkkuaan himoitsevalle paroni Fefèlle (Marcello Mastroianni) ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lyhentää elinikäiseksi solmittua sakramenttia: tilaisuus tekee varkaan, pedataan vaimolle tilaisuus, ja lievennetyn tuomion sovitettuaan Fefè voisi palata poimimaan jo kukkaan ehtineen nupun, Angelan. Intohimon alitajuntaan vaikuttavaksi bonusmotiiviksi voisi laskea serkun isän, nousukkaan aatelittoman tilanhoitajan haltuun joutuneen palatsin siiven palaamisen suvulle. Paronittaren lempi on tahmeaa kesäisessä yössä. Paroni Ferdinando Cefalùlla on neljänkympin kriisi.

Sisilialaiseen kaupunkiin saapuu tapainturmellus, elokuvateatteriin La Dolce Vita. Hetken ajan odottaa sisilialaisen Mastroiannin näkevän Roomassa ihanaa elämää viettävän Mastroiannin valkokankaalla mutta ei, kamera herkuttelee Anitonan kurveissa ja miesten katseissa. Tarvittaisiin ainakin kaksi nykyajan nälkiintynyttä valokuvamallia, että Anita Ekbergin puku saataisiin täyteen.

Paitsi La Dolec Vitan ensi-ilta, myös sanomalehdet ja oheisrekvisiitta auttavat elokuvan ajoittamista ja ajoittumista kuvausvuoteensa. Vaikka ihminen on mennyt avaruuteen, tuomitaan paronittaren harha-askel jopa PCI:n edistyksellisissä piireissä yhdellä sanalla : puttana!

Avioero tuli (jälleen) mahdolliseksi Italian Tasavallassa vuonna 1970, ja se vahvistettiin vuoden 1974 kansanäänestyksellä. Rikoslainsäädännön artikkeli 587 poistui vasta vuonna 1981. Talk-show-todellisuudesta voisi päätellä eroamisen olevan tällä hetkellä jopa muodikasta, ja tähän mahdollisuuteen ovat elämänsä aikana tarttuneet myös monet ns. perinteisiä perhearvoja puolustavat, sateenkaariperheitä ja rekisteröityjä parisuhteita vastustavat, tarvittaessa Vatikaaniin nojaavat poliitikot. Sallittakoon se heille, tai heidän vaimoilleen (poliitikot ovat Italiassa lähes järjestään miehiä).

Avioero italialaiseen tapaan Orionissa 3.6.2009 klo 19.00

Serafien siivouslaulu

Murheellinen kohtalo on niillä lauluilla, joita ei rahalla saa, ja joita kukaan ei ole vaivautunut rippaamaan yhteiseksi hyväksi.

Olen kuumeisesti etsinyt Serafien siivouslaulua, jota siis toisin kuin Äänitearkisto väittää ei löydy levyltä Posetiivi. Ep Lastenlauluja Magdaleenan nuottikirjasta meillä on ollut, se on hukkunut eikä levyä ole kirjastossa. Tongin älppärit ja sinkkuhyllyn läpi, löysin kaikkea kummaa Isokynän Sirkuksesta The Worst of Jefferson Airplaneen, vaan en kaipaamaani. Kaiken huipuksi Clas Ohlsonin levysoitin-radio ei tallenna mp3:na usb-tikulle vaikka niin lupaakin, luo vain tyhjän tiedostokansion Audio jonka päivämääräksi laittaa vuoden 1904. Äh.

Jatko-opinnäyte

Jatko-opinnäyte on jätetty, tarkastettu, esitetty, ja nyt vain odotetaan että koulutustoimikunta julistaa minut virallisesti jatko-oppineeksi. Nämä projektit tuppaavat venymään jos välissä julkaisee ns. nahkakantisia.

Huojentunut olo.

Pietari

 

Neljä päivää äidin omaa lomaa. En ole joutanut nettikahvilaan jakamaan kokemustani virtuaaliyhteisön kanssa, mutta sen verran voin kertoa, että nyt on rakkolaastarit molemmissa päkiöissä. Mummu pärjäsi hyvin. Poika pärjäsi hyvin.

Dom Knigillä olisi voinut shopata enemmänkin. Aion kävellä niiden muovipussin kanssa koko kesän, Valtsun kassilla tuskin on siellä päin enää samanlaista statusarvoa kuin muutama vuosikymmen sitten neukkuaikaan.

Kunnianhimoinen, tai siis kunnianhimoton tavoite olisi ennen seuraavaa Pietarinkeikkaa opiskella viisisataa sanaa venäjää ja kaksikymmentä fraasia ilman kielioppipaineita, ei sillä njetponimajulla ihan loputtomiin pärjää vaikka aika hyvin kuitenkin.

*Kuvan lapsilla oli aika kiire ylittää katua, ja jalankulkijallakin on aika ripeä askel.

Shop ’till you drop

Pistin tänään Stockalla haisemaan neljäsataa. Seuraavaksi harkitsen muotiblogin avaamista.

Maallikko saattaisi ihmetellä miksi Italiasta pitää tulla Suomeen asti ostamaan vaatteita, mutta minulla on syyni. Itäkeskuksen Stockmannin pukeutumisneuvoja ansaitsee tulla suositelluksi, tai sitten meillä synkkaa, joka tapauksessa ison myymälän valikoiman tunteminen käy kokopäivätyöstä ja vaatteiden ostelu ilman apua edellyttää kai sitä että vaatekauppaa käydään tönkimässä joka ikinen päivä työajan jälkeen, tai että on luottoputiikki ja luottomyyjä.

Mystinen juttu on se, että jotkut naiset laittavat pikkuauton arvosta rahaa siihen että saisivat isommat ryntäät. Varoittaako plastiikkakirurgi heitä siitä, etteivät he enää löydä jakkua edes ns. isojen tyttöjen valikoimista; vaate levenee, mutta isojen tissien edellyttämä muotolaskos on poistunut käytöstä vaatekaavoituksen rappion myötä. Siis, ei jakkuja. Onneksi trikoo on keksitty.

Minulle tuli äkkiä ikävä pikkutarkkaa mummovainaatani, joka näön ja käden tarkkuuden vielä riittäessä siirsi ostovaatteen saumaa kahdella millillä, niin että se istuisi. Viimeiset vuotensa sai kulkea puolisokeana kaupan rytkyissä, mahtoi se vaivata vaikkei peilistä nähnytkään.

Kovan päivän etc.

Tilanteet toistavat itseään.

Tämänkertaiseen matkaan lisäsi jännitysmomenttia Huhtipojan lauantaina alkanut ripuli, jonka jälkisiivoustyö junanvessassa ei ollut varsin ruusuinen näkymä. Ehkä päivystävästä apteekista haetut tropit, ehkä maitohappobakteerit auttoivat, varmaa ainakin on että selvisimme molemmat ilman ns. isoa hätää Suomen kamaralle asti.

Junassa nukutti sopivasti, aseman lippujono ei tälläkään kertaa napannut, lentokentältä löytyi kaksivuotias suomalaistyttö jolle näytettiin kaikki huimapäiset temput, koneessa tuli uni heti nousussa ja äitikin nukahti gintonicin saatuaan. Viimeiset viisitoista minuuttia lisäsivät matkaan jännitystä: poika heräsi koneen lakeutuessa, tempaisi turvavyönsä auki eikä suostunut vyötettäväksi vaikka kolme lentoemäntää joukolla paheksui ja tiedotti moraalisesti veltolle äidille ettei kone laskeutuisi ennen kuin lapsi saadaan vöihin. Ratkaisuksi löytyi sylimatkustajille tarkoitettu vauvavyö.

Sisustuksen teoriaa ja käytäntöä

Tällaiseksi keittiö suunnitellaan:

Tällainen siitä tulee:

Työtasolla muunmuassa: leivänpaahdin, silitysrauta (tottakai), leikkuulauta, frityyrikeitin, frityyrikeittimen päällä syntymäpäivälahjoja eräille synttäreille jonne emme päässeet, odottavat noutajaansa. Leikkuulaudalla öljykannu, kartioraastin, IKEAn kaislakori valkosipulille, pienempi leikkuulauta… ja vaikka mitä.

Collezionista tombini

Suom(I)talyn postaus innosti. Viemärinkansien jatkoksi tuli yksi vesimittarin luukku.

Berlusconiin liittyvää jeesustelua

Koska blogistani on nimenomaan kaipailtu Berlusconiin liittyvää jeesustelua, niin pistänpä toimeksi. Tarkoituksenani oli kirjoittaa jatkoksi italialaisille häille ajankohtainen Divorzio all’italiana, mutta muut uutistapahtumat ja standup-koomikkomme lohkaisut Roma Capitalen lehdistökonferenssissa ehtivät edelle. Olen seurannut sammakon nylkemistä lähinnä Helsingin Sanomissa ja Suomen italialaisten nettilehdessä La Rondinessa, josta italiantaitoisille suosittelen Nicola Rainòn kirjoitusta aiheesta.

Hesarin nettikeskustelussa huumorintajuuni vetosi ehdotus, että seuraavalla vierailulla puuarkkitehtuuriamme ylistänyt poliitikko vietäisiin tutustumaan sauna-arkkitehtuuriin, pohojalaistyyliin saunan taakse. Pitkien ajomatkojen välttämiseksi tarjoan auliisti omaa saunaani pääkaupunkiseudulla, kai siitä hyvästä jonkun muistokilven mörskän seinään saisi. Muuten kommentit ovat olleet kirjavia, kuten nimimerkillä kirjoittaessa on tapana. Osa pitää Berluscan typeryyttä osoituksena siitä että jokaisella maalla on ansaitsemansa hallitus, osa suomalaisten närkästymistä vain huonona kansallisena itsetuntona, ja ällistyttävintä mielestäni on se, että Suomen italialaisten keräämä nimilista jolla he sanoutuvat irti valtionpäämiehensä – lupasinko etten käyttäisi sanaa aivopieru? – sanotaanko, briljantista huumorista, tyrmätään sillä että kyseessä on demokraattisesti valittu johtaja.  Toisin kuin nettikeskustelussa monet olettavat, myös vaalit voittanutta valtiojohtoa saa arvostella. Sitä kutsutaan sivistyssanakirjakielellä oppositioksi. Saa arvostella omaansa, ja saa arvostella muiden johtoa.

(Oppositiolla toivoisi toki olevan muutakin poliittista ohjelmaa kuin antiberlusconismi, apro e chiudo parentesi)

Lähes jokaisella italialaisella neurologilla, psykiatrilla ja geriatrilla on oma diagnoosinsa Berlusconin terveydentilasta.

Berluscan viimeisimmän sketsin rakennussuojelulliseen puoleen en ota kantaa, koska ovat näemmä hukanneet koko kirkon jälkiä jättämättä. Sattuuhan sellaista, paremmissakin piireissä.

Äitienpäivämalja

En tiedä, voinko onnitella itseäni tänä vuonna esimerkillisesti suoritetusta äitiydestä, vaikka selviä merkkejä siitä että olen hyvä äiti on edelleenkin havaittavissa.

Ehkä suoritustasoa pitää laskea, ja todeta että hyvin menee, jos saa molemmat pysymään hengissä täysi-ikäisiksi asti. Sen verran vilkasta meinininkiä joskus pitävät.