Arkitehti juhlistaa viisivuotista taivaltaan uudessa osoitteessa. WordPressin talliin ehti kahdessa vuodessa tulla hittejä 67 046, hitaan mutta tasaisen nousujohteisesti. Vaan aika aikaansa kutakin.

Päivittäkää linkkinne ja syötteenlukijanne!

Naureskelin joskus aamiaisbriossimainoksen äidille, joka rakastavasti huolehtii perheensä koulutielle ja töihin. En muuuten naura enää.

Ensimmäinen kouluviikko takana: emme ole vielä myöhästyneet kertaakaan kellonsoitosta. Valmistan Sulttaanille kahvin (mustana, vuoteeseen), itselleni teetä (mielellään ennen lasten nousemista, ehdottomasti ruokapöydän ääressä MacBook Pron kanssa tarjoiltuna), kersoille kaakaota (pastöroidusta homogenoimattomasta täysmaidosta, Coenraad Johannes van Houtenin vuonna 1828 patentoimalla menetelmällä prosessoidusta kaakaosta, sokerista).

Koordinoin Alessin vedenkeitintä, Bialettin Moka Expressiä ja Hackmanin kasaria liedellä. Ruokin fisun.

Maailmanlaajuinen autoton päivä livahti ohi huomaamattani, tai kai siitä kerrottiin telkkarissa, oma vika kun en katsonut. En kyllä muistaakseni autoillutkaan.

Tuppulalaisilla on kumman kiihkeä suhde pikkuautoiluun. Helsingissä asuin reilun puolen kilometrin päässä metroasemasta, enkä ajatellutkaan että tarvitsisin ihan välttämättä henkilöautoa. Tuppulassa puolen kilometrin kävelymatka on jo ajatuksena mahdottomuus, ja voi sitä lukuvuoden alkua, kun joka ikisen vanhemman täytyy lapsia saattaessa ja hakiessa päästä pysäköimään niin lähelle koulurakennusta että autonpersus ylittää kynnyksen.

Liikenneruuhkadokkarissa pikkuautoille suunnitelluista kaupungeista puhutaan imperfektissä: se on lohduttavaa. Ja murheellista, sillä tänne maailman perille ajatukset saapuvat kahden vuosikymmenen viiveellä. Autoiluun sisältyy unelma vapaudesta, ja unelma ei voi toteutua jos jok’ikisellä on pikkuauto. Pikkuautoilija ei silti hevin luovu individualismin ikonista, vaan mielummin juuttuu ruuhkaan soittamaan torvea ja vilauttelemaan kansainvälisiä käsimerkkejä kanssa-autoilijoille. Ja jos kaupungista puuttuu julkinen liikenne, on pikkuauto lähes välttämätön, ellei sitten ryhdy ikihipiksi ja aja polkupyörällä. Meilläkin on, vaikka enimmäkseen käytän sitä pysäköintipaikan pitämiseen varattuna kotikadulla. Lasten koulut ja työpaikan sijainti on valittu osana kokonaisuutta; ainoana miinuksena ehkä se, että pikkukaupungissa on hyvä asua mutta mahdoton elää, ja siksi ihmisten täytyy muuttaa suuren kaupungin liepeille ja ajaa ruuhkassa esikaupungista työpaikalle puolitoista tuntia per suunta.

Kun vanhankaupungin katukiveystä uusittiin, valitti lähikauppiaamme sitä etteivät asiakkaat päässeet autolla ostoksille, ja nyt kun katu on auki, hän itkee sitä etteivät ohiajavat potentiaaliset asiakkaat pysähdy. Mahdollisesti siksi, että kynnykselle pysäköity kaupunkimaasturi peittää koko kaupan näkyvistä. Ehdotin ratkaisuksi myymälän siirtämistä teollisuusalueelle, vaikka onhan tuolla pitkin peltoja jo supermarketti poikineen. Kilpailu on kovaa.

Kolmasluokkalaiset saivat ensimmäisenä koulupäivänä opettajilta tervetuliaislahjaksi kultakalan, yksinäisen kalaraukan muovipussissa.

Minä en halunnut sitä fisua, en tiedä mihin laittaisin akvaarion, muttei kalaa voi ns. nykytietämyksen valossa loputtomiin pitää kultakalamaljaa muistuttavassa lasisessa teekannussa. Vaikka tapetaanhan hevosiakin.

Entä jos opettajat päättävät ensi vuonna antaa koiranpennun, voihan sen aina hylätä moottoritien pysähdyspaikalle, jos kotona ei riitä sille rakkautta ja huolenpitoa. Lukemattomat ihmiset tekevät niin.

Lähden iltapäivällä ostamaan perhanan akvaarion, liian pienen mutta teekannua paremman, ja seuraavilta kyläjuhlilta hankin fisulle kaksi kaveria. Sen parempaa minulla ei ole tähän hätään tarjota.

Lapset parturoidaan, puunataan ja kuurataan, kynnet surunauhoineen leikataan, kaikin puolin saatetaan esittelykuntoon. Ettei oltais niiku huonompia.

Italiattaren osaksi on langennut olla se oppilasraukka, jolla ei ole ikinä oikeita vihkoja ensimmäisenä koulupäivänä. Odotan opettajien mahtisanaa siitä millaisia, millä ruutukoolla ja minkälaisilla marginaaleilla hankkimani pitää. Jostain syystä muut äidit näyttävät tietävän asian jo etukäteen. Eilen kuitenkin repäisin ja kaarsin paperikauppaan hakemaan koulutarvikkeita, meni sitten syteen tai saveen.

Olisi kai pitänyt kysyä ovatko tiskiin pinoamani nyt varmasti kolmannen luokan vihkoja. Iski vain ahdistus, kun kaupassa oli niin paljon äitejä: olivat saapuneet paikalle joukkovoimalla, niin että käly/anoppi/äiti/sisko pitää paikkaa jonossa toisen naisen penkoessa vihkopinoja ja kysellen äänekkäästi kauppiaalta kolmioviivaimen ominaisuuksista, jotta se täysin vastaisi viidakkorummun kertomia vaatimuksia. Tai ehkä laatukriteeri on geneettisessä muistissa. Eikä kenelläkään ollut kiire mihinkään, sillä lapset olivat hoidossa toisella kälyllä/sisarella/anopilla/äidillä. Soittelin kassajonosta lapsenvahdilleni kysyäkseni alkoiko kokous kuudelta vai puoli seitsemältä, ja hiljaa mielessäni rukoilin äänekästä isoperseistä massaa hälvenemään niin paljon että saisin vihkopinon kiilatuksi myyntitiskille.

Ammattimainen bloginpito olisi unelmaduuni, melkein kuin Pravdan kolumnistin homma, jossa saa palkkaa oman navan julkikaivelusta. Lehtijutun kuva johdatteli ajatuksenjuoksun nuoriin muotibloggareihin jotka pinnallisen, mahdollisesti ennakkoluuloisen mielikuvani mukaan poseeraavat joka päivä uudessa koltussa huulet törrössä ja polvet yhdessä, ja joiden tuloihin lasketaan vaatekauppojen tyrkyttämä tavara. Mikä voisikaan olla kiinnostavampaa kuin nuorten naisten pukeutuminen, paitsi tietysti saman ryhmän riisuutuminen, jolle myöskin on omistettu pari sivustoa interwebbissä. Totean ensimmäisen konseptin tapaukseeni sopimattomaksi, sillä olen keski-ikäinen, lyhyt, paksu, enkä edes halua lisää vaatteita kaappiini. Pikemminkin päinvastoin. Toiseenkin vaihtoehtoon minulla on varaukseni, eli kaikelle on aikansa.

Kakkosvaihtoehto olisi mainostilan myynti. Googlessa bloggaavat voivat ymmärtääkseni ansaita taskurahaa AdSense-mainoksilla, jotka ovat sattumanvaraisesti aihetta sivuavia. Joskus Googlen valinnat ovat tahattoman koomisia: muistan nähneeni Pampersin mainoksen vaipattomuussivuilla. Totean blogini olevan harmillisen epäkaupallisesti suuntautuneen, vaikka mainossopimusta AEG:n ja Sinituotteen kanssa voisin harkita.

Kolmas vaihtoehto olisi henkilöbrändäys, mutta ainakaan duunijutuista en jaksa kirjoittaa. Että asiakas haluaa neljän neliön saniteettitilaan suihkun, poreammeen, kaksi pesuallasta, bideen ja wc-istuimen, ja että työmaalla vaihtui muurari, kun edellinen ei kolmessa kuukaudessakaan toimittanut pöydälleni todistusta maksamistaan työeläkemaksuista.

Onko blogia pitävä henkilö muuten blogaaja, bloggaaja vaiko peräti bloggari? Kielitoimisto luemma kallistunee kaksois-gg:n puolelle, vaikka minun kielikorvani ensikuulemalla kannattaisi yhtä, mikä tosin ei tarkoita mitään kun minulla on stadilaisena vokaalisointu hakusessa, ja ulkosuomalaisena takuuvarmasti pari muutakin nyanssia.

Itseltäni meinasi huumori loppua, kun olin sunnuntaina jäätelöbaarissa: seisoin tiskin edessä moderoimassa lasten ja jäätelöpalloja lappavan baarintytön kommunikaatiota, kun kahvilan keittiönovesta peruutti kaksi miestä. Pers’edellä saapuva varoitti permesso, signora, johon saliin päin kääntynyt mies huomautti älä turhaan, ei se ole täältä.

Teki mieli karjaista että mitä sitten vaikken olekaan, jos joku tulee ovesta perse edellä lämpölevyä kantaen niin ymmärrän väistää vaikka possottaisi* serbokroaatiksi. Voimasanoilla höystetyllä murteella, kuin olisin viettänyt viimeiset viisitoista vuotta kuunnellen raksamiesten kiroilua.

Niinkuin olenkin.

*possottaa = kysyä lupaa posso?

Tutkin eilisen pohdiskelun villitsemänä pesukoneeni manuaalia, jossa annetaan summittaiset kulutusarviot eri pesuohjelmille korkeimman mahdollisen lämpötilan mukaan: todellinen kulutus riippuu huoneenlämmöstä, vesijohtoveden lämpötilasta ja pyykin määrästä kiloissa. Economy-valkopyykkiä, villa- ja pikaohjelmaa lukuunottamatta kaikkiin ohjelmiin voi valita lyhyemmän pesun, mutta manuaalista ei selviä vähenevätkö huuhteluiden määrät (=vedenkulutus) vai ainoastaan pesuaika (=rummun pyörittäminen). Vajaatäyttöohjelmaa tehokas saksalaiskone ei tunne.

• Valkopyykki 95°C : 1,7 kWh (≤ 5 kg, vedenkulutus 43 l, 148 min)
• Economy valkopyykki 67°C: 1,15 kWh (≤ 5 kg, vedenkulutus 40 l, 137 min)
• Kirjopyykki 60°C: 0,85 kWh (≤ 5 kg, vedenkulutus 40 l, 130 min)
• Tekokuitu 60°C: 0,75 kWh (≤ 2 kg, vedenkulutus 57 l, 87 min)
• Hienopyykki 40°C: 0,5 kWh (≤ 2 kg, vedenkulutus 55 l, 64 min)
• Villa 40°C: 0,4 kWh (≤ 2 kg, vedenkulutus 50l, 55 min)
• Pikaohjelma 30°C: 0,25 kWh (maks. 2 kg, vedenkulutus 40 l, 30min)
• Linkous: 0,03 kWh

Eri lähteistä saatujen kulutuslukujen perusteella voisi väittää, että 200 pikapesun tarvitseman sähkömäärän säästää vuodessa sammuttamalla TV:n standby-valon. Tai jotain sinne päin. Sähkösaunan lämmittämiseen menee Helsingin Energian mukaan 8 kWh/kerta, höyrysilitysraudan käyttöön 1 kW/h. WC:n vetämiseen kuluu vettä keskimäärin 40l/vrk/hlö, vessan vuosimallista riippuen.

Kuvassa kulttiesineestä tehty pienempi versio

Käytän koko syyskuun vain kuutta vaatetta on herättänyt kysymyksiä, joihin päätän kysellä vastauksia Lanttuakatemian EVP akateemiselta pyykkäriltä skype-haastattelussa.

Vaatteita täytyy pestäkin: kaikki energiansäästöoppaat kehottavat pesemään täysiä koneellisia. Teenkö nyt väärin?

Kotitalousopettajain koulutuslaitoksella punnittiin pyykkiä, ja todettiin ettei kone ollut koskaan täynnä silloin kun opiskelija oli mielestään ladannut sen täyteen; samassa todettiin että opiskelijaa ohjasi perstuntuma, eli kun kone ladattiin manuaalin mukaisesti (1 kg pyykkiä 10 l rummun nimellistilavuutta kohden) täyteen, ei pyykki puhdistunut.

Jos asuu pienessä taloudessa ja pesee jatkuvasti vajaita koneita, kannattaa hankkia pienempi kone. Nyrkkipyykki kuluttaa kuitenkin enemmän vettä. Perheessä kone tulee yleensä täyteen: vaatetta hankkiessa voi jo harkita löytyykö sille kavereita pyykkikorissa.

Onko puolityhjän koneen pyörittäminen planeetalle suurempi uhka kuin kolmensadan T-paidan puuvillan tehoviljely, niiden ompeluttaminen hikipajalla, rahti, varastointi ja tie kuluttajalle?

Vaatteen elinkaaren aikaisesta energiankulutuksesta suurin osa muodostuu vaatteen huollosta, eli pesusta ja kuivauksesta. Ellei vaate sitten päädy suoraan kaupasta vaatekaapin kautta kaatopaikalle.

(Ulkolinjan dokkarin jälkeen olen entistä vakuuttuneempi siitä että kannattaisi hankkia vähemmän ja eettisempää, mutta mistä? Joudunko luopumaan mustista vaatteista? Miten saan pois mielestäni intialaisen tekstiilivärjärin mustuneet varpaankynnet?)

Energiankulutukseen vaikuttavat mm. koneen energialuokka, pesuveden lämpötila ja pyykin kuivatustapa. USA:ssa monessa paikassa narukuivaus on kielletty kaupungin järjestyssäännössä. Tätä ekologisesti kyseenalaista säännöstöä vastustamaan on syntynyt Project Laundry List.

Kylmässä vedessä peseminen paljastuu hygieenisemmäksi kuin neljänkympin pyykki, jossa bakteerit elävät mainiosti ja leviävät koko pyykkiin. Lämmintä pesuvettä käytetään vain Euroopassa. Pyykin kuivaava aurinko tappaa pöpöt kylmässä vedessä pestyistä vaatteista kehitysmaissa. Vaippapyykki tarvitsee 60 asteen lämpötilan, ja itse pesukoneelle olisi hyvä että välillä pestäisiin 90 asteessa.

Entä rakennetut/lämmitetyt/ilmastoidut neliöt, joissa vaate asuu ennen päätymistään parhaassa tapauksessa matonkuteeksi?

Niinpä.

Eivätkö uudet sumean logiikan pesukoneet ota vettäkin sen mukaan kuinka paljon koneessa on pyykkiä?

Kyllä, ne kalleimmat. Pesuaineen määrää täytyy ymmärtää itse vähentää. Kun koneet ovat jo pitkään kilpailleet siitä, mikä malli käyttää vähiten vettä, on ongelmaksi tullut riittämätön huuhtelu.

Onko sosiaalisesti hyväksyttävää että on samat byysat jalassa kahtena peräkkäisenä päivänä, näin roudaripiirien ulkopuolella siis? Vai pitääkö vaate heittää koneeseen jo silloin kun ns. lika lähtee vielä pelkällä pesupähkinällä?

Mitä, etkö sinä sitten pidä samoja housuja päivää pidempää?

Trendi näyttäisi maailmalla olevan kuitenkin sen suuntainen että vaatteita pestään liiaksikin, joka kuluttaa paitsi energiaa, myös vaatteita.