Naisen tila

Ystäväni Onneli lähetti minulle Gloria-lehden kolumnistin, pappi Hilkka Ojanuoran kirjoituksen naisen omasta tilasta. Tässä:


OTA OMA TILASI
Jokaisen on saatava kasvaa sopusuhtaisesti kaikkiin suuntiin. Ihminen ei ole bonsaipuu.

Kesä, tilaa varpaille! Loma, tilaa suunnitelmille! Mökki, tilaa perheelle!

Mutta missähän mahtaa olla sinun tilasi? Se todellinen ja vertauskuvallinen huone, joka Virginia Woolfin mukaan on – säällisen toimeentulon lisäksi – jokaisen naisen oikeus ja olemassaolon edellytys.

Kotonahan sitä tilaa on. Jos muilta perheenjäseniltä kysyy, koko kotihan on äidin tilaa. Hän päättää, miten se sisustetaan, miten siellä ollaan ja ennen kaikkea, miten siellä siivotaan. Etenkin höyläpenkkihuonetta ja televisio- ja olutpesää mankuva miesväki on sitä mieltä.

Mutta mitä tekee nainen, joka haluaa rauhassa lukea kirjaa keskellä päivää? tehdä itsekseen puhisten vatsalihasliikkeitä lattialla? Haaveilla salarakkaasta? Karjua raivosta? Rukoilla? Missä tekee nainen?

Nainen etsii sisäistä ja ulkoista tilaansa kylpyammeesta, puutarhasta, lenkkipolulta, pölynimurin melumuurin takaa. Koskaan hän ei saa pitää tilaa omanaan kovin pitkään. Tilaansa vetäytynyt nainen on vaarallinen.

Missä siis ovat historian suuret naistaiteilijat? Miten monesti mies supisi lapsille hiljaisessa talossa, suljettuun oveen kunnioittavasti viittelöiden: ”Sssh, äiti kirjoittaa! Äiti säveltää! Äiti maalaa! Nainen saattoi kyllä olla oven takana – migreenissä tai neurasteniassa. Tauti tarjosi naiselle tilaa.

Naisen tilan edellytetään olevan rajoistaan avoin. Jos siinä on aita, on ainakin oltava avoimia portteja. Naisen on oltava aina aulis ja altis, aina käytettävissä, ja aina on tarjottava sielunsa ja sympatiansa, sija majatalossa.

Rajansa on asetettava, reviirinsä merkitsevä ja tilansa tunteva nainen on uhka. Ei koskaan tiedä, mitä se siellä puuhaa ja suunnittelee. Naisen salaisuuksille ei ole helppo löytää tilaa, vaikka ne oikeastaan mahtuvat hyvin pieneen loukkoon.

Historian valtaapitävät, miehet, ovat viisaudessaan sijoittaneet naisen salaisuuksien ytimen äärimmäisen pieneen sisätilaan. Tuon piilotilan avulla nainen hallitsee tiloista arvokkainta, aikaa, kun hänestä tulee äiti. Silloin hän valtaa palan tulevaisuutta.

Toisaalta tämä piilo, kohtu – vaarallisen vallan tyyssija – on myös antanut nimensä hysterialle: tilalle, joka on miehen silmissä sairaus, mutta naiselle kenties ainoa keino vapautua ahdistetusta tilastaan, tulla näkyväksi.

Nainen ei oikeastaan saisi viedä yhteistä tilaa. Liian näkyvä ja kuuluva nainen on kauhistus. Nainen puhuu ehkä siksi niin paljon ja nopeasti, jotta hän ehtii varata edes pienen paikan miesten huomiossa. Nainen pysyy ehkä siksi niin lihavana, että hän pystyy oletetulla rumuudellaan ja hillittömyydellään järkyttämään tilanteen tasapainoa.

Tyttölapsi on vielä kekseliäs löytämään tilaa. Hän tarkkailee maailmaa itsekseen sammakko- tai lintuperspektiivistä, pöytäliinan hapsujen tai koivunoksien takaa. Hän liittoutuu muiden lasten kanssa vallatakseen tilan, jota toivoo mutta jota yksin ei pysty saavuttamaan. Hän etsii vilpittömyydellään tilansa muiden sydämissä.

Jossain vaiheessa matkaa tilaa ei enää anneta eikä oteta: se ansaitaan ja annostellaan. Vaatteet lakkaavat olemasta väljiä ja mukavia. Kovaan ääneen nauraminen ei ole sopivaa. Puiston läpi kulkeminen pimeällä ei ole turvallista.

Elämä muuttuu. Tilasta tuhansiksi tiloiksi ja tilanteiksi, joiden rajoja, merkitystä ja keskinäisiä suhteita naisen on vaikea ymmärtää. Hänen tilojensa kautta kuljetaan: ne ovat läpikulkuhuoneita. Tuolla salissa näyttää olevan koolla iloinen seurue; siellä ei ole sinulle koskaan sopivaa tilaa.

Jonakin päivänä joku meistä huomaa: minulla ei ole tilaa hengittää eikä kasvaa.

Se on tavallisimpia avioeron avausrepliikkejä. Tukehtuminen, typistyminen, pysähtyminen. Tilattomuus.

Jokaisella meistä on toki oma kasvupaikkamme: oma juuripaakkumme, oma määrämme valoa ja vettä, joista emme päätä itse. Jokaiselle meistä on kuitenkin oltava myös varjotonta ja myrskytöntä tilaa kasvaa sopusuhtaisesti kaikkiin suuntiin. Ihminen ei ole bonsaipuu.

Tilan rajat varjelevat. Tila itsessään vapauttaa.
Tiedä oma tilasi. Anna arvo toisenkin tilalle.


Tuppukylän vanhakaupunki umpikujineen ja sisäpihallisine taloineen on kouluesimerkki islamilaisesta kaupunkirakenteesta, vaikkei kaupungin tunnetusta historiasta löydy mitään mikä todistaisi islamilaisvallan puolesta tai sitä vastaan. Perinteisessä elämänjärjestyksessä kujat ja sisäpihat ovat naisten ja lasten valtakuntaa, arkisen uusintamisen maailmaa. Miehet hoitivat perheen virallisia suhteita piazzalla ja tekivät työtä vaarallisessa maailmassa, pelloilla kaupunginmuurien ulkopuolella. Todellisuudessa naisetkin joutuivat monesti osallistumaan peltotöihin, uhmaamaan vaaraa, tulemaan paronin raiskaamaksi tai tarantellahämähäkin puremaksi – ja pakenemaan ahdistetusta tilastaan hysteriaan, jonka ritualisointia tarantismi on. Kotiin suljettu nainen oli onnekas nainen, eikä segregaatio naisten yhteisöön olekaan koskaan niin julma kuin mikä on vihreän lesken osa nukkumalähiössä, amerikkalaisessa unelmassa, yksin kiiltävänvalkoisten kodinkoneidensa ympäröimänä.

Kultaisella viisikymmentäluvulla – ainakin elokuvissa – mies pelaa kaksoisroolia. Kodin ulkopuolella kovassa maailmassa miehen arvo jyvitetään tilipussin mukaan… mutta aina hän on arvokkaampi kuin ne perheenjäsenet, joilla tilipussia ei ole. Kodin rauhaisassa satamassa mies on herra ja hidalgo jolle tuodaan tohvelit ja drinkki nojatuoliin. Koko koti on naisen valtakuntaa… siihen asti kunnes perheenpää saapuu! Kannustakaa lapsia olemaan hiljaa!

Sana hysteria mieltyy kohtuun, naisen salaiseen puutarhaan, jonka historian valtaapitävät ovat suoneet naisille… kunnes raskauden ja synnytyksen medikalisointi on leväyttänyt selälleen salaisuuksien portit. Taivaan tähden, usein myös äitien ja lasten parhaaksi, mutta raja auttamisen, hoitamisen ja holhoamisen, vallankäytön ja lauseen tekijän vaihtamisen välillä on häilyvä. Sikiötä mittaillaan ultraäänessä kuukausittain, vertaillaan taulukoihin, omaa parastaan ymmärtämätöntä naisparkaa punnitaan, hänelle huudetaan jos paino on noussut liikaa, hänelle laaditaan luetteloita siitä mitä voi syödä. Gynekologi – monissa maissa usein mies – on ottanut kätilön – yleensä nainen – paikan, ja synnytysasento on muuttunut kyykkivästä tai polvistuneesta selinmakuuksi, jossa synnytystä kapellimestarin lailla hallitsevan lääkärin työasento on mukavin, genitaalit siististi, selkeästi ja ajeltuna näkyvissä leikkaussalilampun valokiilassa. Yessir, vielä kaksituhattaluvulla joissakin Italian sairaaloissa jalat remmeillä tutkimuspöydän jalkatukiin sidottuna. Epämääräinen, epävarma fysiologinen synnytys korvataan tehokkaimmillaan selkeällä hallittavalla sektiolla, tuosta poikki ja tuohon jengat. Poikani syntyi sairaalassa jossa yli puolet synnytyksistä hoidetaan kirurginveitsellä. Jos kysyt äideiltä milloin vauva on tulossa, saat vastaukseksi heinäkuun kahdeskymmenes, kello kymmenen aamulla.

Naisen oma huone kodissa on kodinhoitohuone, vaan onhan se jo jotakin. Mahdollisuus jättää keskeneräiset työt, silittämistä ja viikkaamista odottavat pyykit pois näkyvistä antaa toki henkistä pelivaraa. Lukitun päiväkirjan voi piilottaa pyykkikoriin, sieltä sitä ei kukaan etsi! Rintamamiestalosta eteenpäin jää miehelle kodista pannuhuone ja autotalli, siivoava hellapoliisi ei halua pärekorityömaata tupaan. Molemmat asettavat kodille odotuksia, kenen sanelemia?, ja kaikilla on kurjaa, ikävystyttävää, kanavapujotellaan sohvalla. Function Follows Form.

Naisen oma hetki ja harrastus on ristisana, kirjontatyö tai neule jonka voi laskea kädestään hetkenä minä hyvänsä – ääitii tuu pyyhkimään. Blogi, päiväkirja, lipastonlaatikkoon sujahtava kannettava, notebook mikäettei, haaveena huone jossa tilaa ompelukoneelle ja saumurille, kangaspuille, dreijalle, hitsausvälineille, jossa mahtuisi tekemään trinidadilaisia peltitynnyrirumpuja. Siihen asti naisen(kin) on keskityttävä sisäsiisteihin harrastuksiin.


Eräänä iltana leimahti läntiselle taivaalle kaunein ja valtavin auringonlasku, jonka äiti oli ikinä nähnyt. Taivas puhkesi punaisiin, oranssinvärisiin, ruusunpunaisiin ja napolinkeltaisiin liekkeihin,
pilvet valoivat hehkuvia värejä tumman, tuulisen meren ylle. Tuuli oli nyt lounainen, se tuli suoraan saarta kohti hiilenmustasta, hyvin terävästi erottuvasta taivaanrannasta.

Äiti seisoi ruokapöydällä ja maalasi mönjällä punaisia omenia erään puun latvukseen. Mitä jos hän olisi näillä väreillä voinut maalata ulkona, ajatella, millaisia omenia ja millaisia ruusuja! Hänen katsellessaan taivasta hiipi iltakajastus seinää pitkin ylöspäin ja sytytti kukat hänen puutarhassaan. Ne tulivat eläviksi ja alkoivat hehkua. Puutarha avautui, haravoitu käytävä, jonka perspektiivi oli
vähän omituinen, muuttui aivan oikeaksi ja vei suoraan kuistille. Äiti laski käpälänsä puunrungolle, se oli lämmin auringosta, hän tunsi sireenien puhjenneen kukkaan.

Äkkiä varjo lensi yli seinän, salamannopeasti, jokin musta kiiti ulkona ikkunan ohi. Suuri musta lintu lensi majakan ympäri, se vilahti vuoroin kussakin ikkunassa, läntisessä, eteläisessä, itäisessä, pohjoisessa … se lensi ja lensi kuin raivokas pitkin, viuhuvin siiveniskuin. Nyt meidät on saarrettu, äiti ajatteli joutuen suunniltaan. Se on noidankehä, minua pelottaa … Minä tahdon vihdoinkin kotiin tästä kauheasta, tyhjästä saaresta ja ilkeästä merestä … Hän kietoi käsivartensa omenapuun ympärille ja sulki silmänsä. Puun kuori oli karkea ja lämmin. Meren kohina häipyi. Äiti oli mennyt puutarhaansa.

(Tove Jansson: Muumipappa ja meri)

Mainokset

3 responses to “Naisen tila

  1. Ah, hyvin sanottu! Ajankohtainen aihe minulle.

  2. Loistava kirjoitus!
    Juuri samoista aiheista on tässä siskojen kanssa keskusteltu;siis ihan oikeiden siskojen 🙂
    Tulipa paljon ajateltavaa lomalaisen laiskoille aivoille!
    Sari

  3. Petja Jäppinen

    Tilasta puheen ollen, me sikaporvarit elämme sen verran mukavasti, että meillä on kirjasto ja työhuone ompelu ja muita kädentöitä varten, mutta siltikin asumiseen liittyvin suurin ongelma minun tuttavapiirissä on miehan tilan puute.

    Pätee myös meillä. Minun kultasepän pajani on matkalaukku, joka pitää pakata ja avata joka kerta kun jatkan työtä. Pakkaaminen ja avaaminen voivat viedä koko työsessiosta 40%, joskus jossakin pienessä korjauksessa, se on vienyt 80% ajasta.

    Kodit ja talot suunnitellaan nykyään niin, että niistä puuttuu tila miehelle.

    Minun Mikko-sedälläni oli vielä oma tilansa, oma paikkansa, jossa hän saattoi olla Markku, ei aviomies, isä tai mitenkään muutoin suhteessa perheeseensä, vaan olla itsekseen, vääntää putkea, tehdä kattokruunu, vene ja jonne ei kukaan tullut lupaa kysymättä.

    Markun kuoltua siitäkin tilasta tuli sitten alakerran takkahuone.

    Timo-sedällä oli aikanaan sama tilanne, hänellä oli vaja pihan päässä, jossa hän nikkaroi ja jossa hänellä oli se pullo jaloviinaa, jota ei koskaan pantu pöydälle.

    Me ollaan muutaman kaverin kanssa katsottu, jos löydettäisiin jostakin ”kerhohuone”, sellainen paikka, jossa olisi tilaa työkaluille ja sohvalle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s