Yhdeksänkuinen

Aamun sarastus kajastaa makuuhuoneeseen oviaukon verhotangon ja katonharjan välistä; katselen vuoteessa välissämme jötköttävää tasaraitaista toukkaa ja mietin, eikö yleisessä järjestyssäännössä ole kielletty olemasta noin nättejä. Nukkuvan lapsen kasvot ovat sileät, pyöreät, levolliset.

Yhdeksänkuinen juttelee: äii-ti, ta-ta, äi-jä-jä-jä. Ihan tosi, olet äijän näköinen. Neljä hammasta, persoonallisesti kuitenkin alaykköset ja yläkakkoset, suuta täytyy vääntää että saa narskutettua hampaita yhteen.

Kylläpäs pojalle ruoka maittaa, ihmettelemme. Kaikki tähän mennessä tarjoamamme on kelvannut ja lautanen syödään yleensä tyhjäksi. Ei muistuta lainkaan siskoaan, pikemminkin labradorinnoutajaa… anteeksi, kulta, jos vertaan sinua koiraan, se oli rakas koira. Hyväluontoinen, hyväruokainen, itsepäinen, näetkös, yhtymäkohtia riittää.

Yhdeksänkuinen tarkistaa äidin sijainnin nukkuessaankin noin kahdenkymmenen sekunnin välein, ja havahtuu näennäisen sikeästä unestaan jos yöllä yritän hiipiä vessaan. Vasta aamun koittaessa uni syvenee niin että pääsee keittämään kahvit, ripustamaan pyykit kukaties. Puen kantoliinan aamulla ylleni, ja yleensä riisun sen vasta yöpukuun vaihtaessani. Poika nostetaan liinaan, lasketaan lattialle, hetki ryömimistä, takaisin liinaan kun äidinkaipuu iskee, istutetaan hetkeksi syöttötuoliin kun käsitellään kuumaa vettä ja teräviä veitsiä, annetaan syliin jokaiselle vapaaehtoiselle. Poika ei ole pikkumainen seurastaan, vain isonsiskon kummisedän jeesusparta saa alahuulen mutrulle. Parta ajetaan joululoman lopulla mutta uusi naama epäilyttää vielä entistä enemmän: e voi chi minchia siete?

Sisko opastaa pikkuista Teletappien maailmaan: hetki telkkarin äärellä, edessä peltinen panettonerasia josta voi noukkia junaradan pätkiä TV-naposteltavaksi. Äiti kirjoittaa.

Advertisements

2 responses to “Yhdeksänkuinen

  1. Paperivuorineuvoksen pakinat

    Oi, miten suurella hellyydellä kirjoitat näistä lapsistasi. On oikein ilo lukea niitä. Kunpa olisin itse osannut tai voinut silloin aikoinaan omistautua sillä tavalla omilleni tyttärilleni. Ei ollut rauhaa, kun erehdyin väärän miehen matkaan. Mutta ihaniksi tytöiksi ja naisiksi kuitenkin kasvoivat. Monien vaikeuksien kautta.
    Minun ei tarvitsisi tätä sanoa, mutta sanon kuitenkin: nauti tästä ajasta, vaikka se joskus rankkaakin on. Aika kuluu niin nopeasti. Liian nopeasti.

  2. Juu, nostalgisia tunteita mullekin nämä kirjoitelmasi aiheuttaa. Itse käytin rintareppua, se oli viisitoista vuotta sitten se kantoliina-tosin muistaakseni yhdeksän kuukautisena poika touhusi päivät lattialla siskon kanssa ja vain ulkokuljetukset tehtiin kantorepussa, kun rintareppu oli jo liian ahdas ja hankala.
    Oi. Ihanaa aikaa.
    Ajattele, kohta se sinunkin toukkasi kantaa kymmenen kilon painoista kirjareppua itse, ja taputtaa sinua päähän ja sanoo
    ”kyllä sä oot pieni, äiti”. 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s