Paskamutsi

aidinhetki1

WordPressin tilastoista näkyy että joku on löytänyt blogiini hakusanoilla ’miten pidentää pinnaa lasten kanssa’. Hakija tuskin on löytänyt vastausta etsimäänsä, ainakaan tästä osoitteesta.

Omaatuntoa pistelee lukiessani Ikkunaiineksen dekaloogia. Meillä vaistovanhemmuus on ajautunut siihen että esiäidit keskeltä kumpujen mullasta maan huutavat ”tukkapöllyä”, ei silti että täällä niitä kilttejä ja nöyriä lapsia olisi. Vaativia, kovaäänisiä ja agressiivisia, muistuttavat toisiaan metrisellä halolla huitovia Keletappeja. Minun pinnani katkeaa toistamiseen koska kaikkeni olen antanut eikä enempää pitäisi mielestäni vaatia. Tunnistan paikkani Veloenan kirjoittamassa hänen kuvatessaan aikuisten ja lasten välistä jännitettä ja riippuvuutta sillä taistelutantereella, jota kodiksi sanotaan.

Lapsilla on isäkin, hän on töissä iltamyöhään ja löytää kotiin tullessaan tappelupukarit pestynä ja ruokittuna, yöpuvussa ja parhaassa tapauksessa nukkumassa. Kaikkensa hänkin tekee eikä enempää pitäisi vaatia.

Advertisements

10 responses to “Paskamutsi

  1. Voisin kuvitella löytäneeni blogistasi ainakin lohtua, jos ei nyt suorastaan vastausta, jos olisin noilla hakusanoilla tänne eksynyt. Sen sijaan en eksynyt vaan tulin syötteenlukijastani 😉 – ja lohdulliselta tuntuu nytkin.

    Jos olisimme täydellisiä vanhempia, meissä olisi varmaankin jotain pahasti vialla. Ehkä emme silloin osaisi antaa lapsillemme mallia ihmisyyden kokonaisuudesta. Mutta olemme ihmisiä: riidellään ja sovitaan, huudetaan ja halataan. Perheen ulkopuoliselle katsojalle jää helposti taistelutanner-fiilis päällimmäiseksi mieleen, koska se on näkyvin ja kuuluvin ollessaan voimissaan. Kaikki ne pienet ja usein arkisetkin rakkauden teot saattavat jäädä huomaamatta…

  2. Joo, on se rankkaa. En nyt suorastaan ota osaa, mutta jotain sinne päin. Nuo ajat minulla on kaukana, mutta sanoisin, että murrosikä voi olla vielä kamalampaa. Tai sitten ei. Harmi, ettei teillä taida olla ketään, joka antaisi vähäksi aikaa silloin tällöin teille molemmille lomaa vanhemmuudesta vaikkapa vain yhdeksi illaksi. Silloin tällöin.

  3. Haluan korostaa sitä seikkaa, että kirjoituksessani ei puhuta siitä, että vanhempien tulee olla täydellisiä ja että lapsista tulee kasvattaa kilttejä.

    Vastustan kiltteyttä, koska siihen kasvattaminen merkitsee taivuttamista, lapsen mukauttamista, mikä on aina henkistä väkivaltaa.

    Minusta juuri se, että vanhemmat osoittavat avoimesti heikkoutensa, on mitä parhainta mallia lapselle.

    Kasvatusajatusteni teemat löytyvät ehkä paremmin aiemmista kirjoituksistani.

  4. Vanhempien ei tietenkään tule olla täydellisiä, sillä täydellinen (no, sehän on mahdottomuus -ehkä tarkoitan vanhempaa, joka kuvittelee olevansa täydellinen…) vanhempi on pahinta mitä lapsella voi olla – ideaali, minkä rinnalla voi tuntea vain huonommuutta. Se aiheuttaa negatiivisen minäkuvan, epäonnistujan minäkuvan.

    Mutta kyllä lapsenkin täytyy antaa olla epätäydellinen – sellainen, jonka ei tarvitse koko ajan onnistua ja miellyttää – olla ”kiltti”. Väärä kiltteys on sitä, että joutuu asettua tiettyyn muottiin jotta tulisi hyväksytyksi. Tästähän Iines jo edellä kirjoittikin. Emotionaalisesti torjutuksi tuleminen liian usein aiheuttaa lapselle häpeäpersoonallisuuden ja se taas monenmoista haittaa.

    Missä määrin vanhemmalle sitten on soveliasta osoittaa heikkouttaan? Minusta vanhemmallakin tulee olla rajat siinä mikä on sallittua ja mikä ei – se että avoimesti osoittaa tunteensa ja heikkoutensa on suositeltavaa tiettyyn rajaan asti, mutta ei yhtään sen ylitse.

    Vanhempi on lapselle mallina – myös tunteiden tunnistamisessa ja niiden käsittelyssä. Kaikkien tunteiden tulee olla sallittuja mutta olennaista kasvatuksessa on, miten näihin tunteisiin ohjataan suhtauduttavan: millaiset tavat osoittaa tunteita ovat sallittuja. Kasvatus on lapsen tunteiden säätelyn ja toiminnan ohjausta. Siinä mielessä kasvatus on aina jollain tasolla lapsen mukauttamista yhteisön toimintatapoihin, enemmän tai vähemmän.

  5. Viivi, juuri noin itsekin ajattelen. Rajansa toki heikkouksien soittamisellakin.

    Avoimuus ja sitä kautta heikkouden osittaminen opettaa kuitenkin lapselle paljon asioita, siitä, että on lupa tuntea myös vihaa, ja siitä ei tarvitse kantaa syyllisyyttä.

    Tärkeää on, että tunteista kuitenkin puhutaan, niitä niinsanotusti käsitellään, jotta vanhempien puuskahdukset eivät jäisi pelottamaan lasta, vaan hän huomaisi, että tunteet ovat hallinnassa.

    Raivonpuuskat ovat asia erikseen, ja niitä en tarkoittanut sillä, että vanhemmat osittaisivat avoimesti heikkoutensa.

    Yleensäkin aikuisen aggressiivinen raivo on ehkä juuri merkki siitä, että nyt ei ole kaikki hallinnassa, jokin on pielessä. Raivonpuuskat ovat mielestäni lapselle aina vaarallisia, sillä aikuisella tulisi olla kykyä käsitellä asioita ilman viimeiselle rajalle menemistä.

  6. soittamisellakin = osoittamisella 🙂

  7. Iines, en missään tapauksessa tulkinnut kirjoittamaasi niin että lasten täytyisi olla kilttejä ja nöyriä, tai että vanhempien tulisi olla täydellisiä. Lähinnä itkettää se kun ei yllä omiin standardeihinsa, ja kivaa tietysti olisi että apua voisi hakea ennen sitä viimeistä rajaa.

  8. Ok, arkitehti, harvapa omiin standardeihinsa yltää.

  9. Niin, ainahan ihminen, joka ei ole alisuoriutuja, asettaa riman korkeammalle mihin itse yltää.
    Eihän sitä muuten pystyisi kehittymään ihmisenä, jos tyytyisi siihen mihin itse yltää – toisaalta jos rima on liian korkealla, helposti turhautuu.

    Minusta keskeistä on, että pystyy tarkastelemaan itseään ja toimintaansa, kuten myös tunteitaan, reflektiivisesti, analysoimaan, mikä sujuu ja missä tarvitsisi harjaantumista. Avoimuus ja rehellisyys, myös itselleen, tekee mielestäni hyvän kasvattajan (ja eihän sitä edes aina tarvitse olla niin hyväkään…kunhan nyt pysyy jotenkin aisoissa). Halu oppia ja kasvaa itsekin. Uskon, että kasvatus on yhteistä kasvua, lapsen ja vanhemman.

    Suomalainen kasvatuskulttuuri ei perinteisesti ole suosinut kaikkien tunteiden osoittamista ja usein viha, pelko, suru yms. ovat olleet niitä tunteita, joille ei ole perheessä löytynyt tilaa.
    Sukupolvesta toiseen ne on vaiettu kuoliaiksi ja yritetty vain selvitä arjessa. Ainakin meidän suvussa tämä on ollut se vallitseva tapa olla olemassa.

    Oman lapsen myötä sitä joutuu kohtaamaan tunteita, joiden kanssa ei ole ehkä koskaan aiemmin ole joutunut yhtä silmätystin tekemisiin. Siinä sitä sitten joutuu opettelemaan uusia, rakentavia tapoja käsitellä niitä itsekin – ja yrittää samalla auttaa lastakin kohtaamaan ne rakentavasti. Ei ihme, että välillä saattaa äitiä ”vähän” väsyttää. Tunteiden käsitteleminen kun vie paljon energiaa ja voimavaroja.

    Mitähän oikein halusin sanoa? No ainakin sitä, että täytyy olla armollinen itselleen – välillä sitä mokaa, fine. Harjoitteluahan tämä tunteiden hallinta on usein vanhemmallekin.
    Kun hyväksyy omat puutteensa, on helpompi lähteä miettimään, miten voisi korjata toimintaansa ja ladata voimavarojaan, jotta yltäisi paremmin asettamiinsa standardeihin.
    Luulisin, että keskustelut toisten vanhempien kanssa auttavat asiassa eteenpäin.

    Suosittelen Raisa Cacciatoren Kiukku-kirjaa.
    Kirja käsittelee aggressiota ja sen kuten muidenkin tunteiden tunnistamista ja säätelyä hallitusti – kirja avaa näkökulmia aggressioon sekä antaa konkreettisia toimintaohjeita, miten sekä aikuinen että lapsi voivat tulla paremmin toimeen itsensä ja tunteidensa kanssa.

  10. Paluuviite: Tukkapöllyä «

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s