Sitä minä vaan, että mikä pirun tahtoikä, kun yleensä se EI tahdo. EI vaatteita, EI vaipanvaihtoa, kenkiä EI nyt ainakaan. Jokainen uloslähtö on hirveä sota, sitten kun päästään kynnyksen yli niin EI mennä rattaisiin, EI haluta turvaistuimeen. Eikä minulle kannata tulla viisastelemaan pehmovanhemmista jotka eivät osaa asettaa rajoja, minulla ei ole huonoa omatuntoa siitä että tarpeen tullen retuutan lasta niskapersotteella tarhaan ja tarhasta pois. Minä olen ja olen ollut niin paljon läsnä ja lähellä, ettei voida edellyttää että olisin lisäksi kiva, kaveri tai ostaisin tikkarin kassalta. Jos lähtöön on varattu riittävästi aikaa niin sitten odotetaan pysäköidyssä autossa vaikka maailman tappiin, kunnes pikkumies kipuaa omalle paikalleen ja suostuu vyötettäväksi.
Joku viisas on neuvonut että ei pidä käyttää lauseita joihin voi vastata ei, ei siis laita kengät jalkaan vaan haluatko punaiset vai siniset? Valitettavasti lapset eivät ole noin tarkkoja kieliopista.
Päivittäiset itkupotkuraivarit alkavat pikku hiljaa rassaamaan, ja MLL neuvoo että kun oman jaksamisen raja tulee vastaan niin on haettava apua. Kun vielä tietäisi että mistä. Isäntä sanoo pyytäneensä jopa joltakin about kaksituhatta vuotta sitten kuolleelta palestiinalaiselta puusepältä, ja se on kyllä jo merkki äärimmäisestä epätoivosta, mikäli sattuu olemaan ateisti.
Arkitehti Blogilistalla
Arkitehti Facebookissa
arkitehti.wordpress.com 
Kiitos siitä että sait hymyn huulilleni! Eläydyn täysin sydämin kirjoittaamaasi ei-tahtoikään, sen kanssa täälläkin taistellaan päivittäin. Oma äitini oli mielestäni aina tyyni kuin viilipytty, en käsitä miksi itse olen räjähtelevä ja hermoheikko äiti, joka myös retuuttaisi välillä omille teilleen juoksevaa poikaa vaikka millä otteella.
Lähetän siis täältä roppakaupalla vertaistukea, muuta apua en ole itsekään toistaiseksi keksinyt.
Apua, kauheaa kun naurattaa… Naurattaa ihanankamala tilanteesi ja tapa, jolla siitä kerrot. Ja naurattaa se, että juuri kun avasin syötteenlukijan, aioin etsiä sen aikaisemman kirjoituksesi, jossa mainitsit uhm… eikun tahtoiän, jotta voisin viitata ko. kirjoitukseesi. Tulikin tuoreempi viitattava. 😉
Arvaan, että teitä ei nuo tilanteet paljon naurata. Muistan, kuinka kamalia Esikoisen uhmaiät olivat. Otin itsekin aina pulttia kamalasti. Pojat siinä välissä olivat meillä vähän helpompia tapauksia mutta nyt taas on tämä Kuopus-tytär, huh.
Ei avaimia tähän lukkoon ole minullakaan. Jossain aikoja sitten saamassani kiertoviestissä oli sanottu hyvin tähän tapaan (ja löysinpä sen googlellakin eli on kolahtanut muutamaan muuhunkin tahtoikäisen vanhempaan): ”Lapsenlapset ovat Jumalan palkinto siitä, ettet tappanut lapsiasi.”
PS Odotapa vain murrosikää, siitäkin sitä riemua sitten revitään… t. nimim. teinin ja toisenkin juuri murkkuikään ehtineen äiti
Tässä onkin mennyt koko päivä ihan ilman itkupotkuraivareita (mitä nyt äiti vähän 😉 että olisiko joku ns. hyvissä väleissä yläkerran kanssa oleva sytyttänyt kynttilän jollekin pyhimykselle 😀
Muutaman kerran kun poika yritti huutamalla tahtoaan läpi, minä käytin laulajakoulutusta ja huusin päälle sellaista ölinä, ettei hänen äänensä kuulunut läpi ollenkaan.
Kun hän lopetti, sanoin, että minun kanssani ei kukaan pärjää huutamisessa, joten eiköhän ole aihetta hakea ratkaisu keskustelemalla?
Ps. tunnetko Travis Pricen…
Naurattaa tapasi kirjoittaa. Ja sekin että heh heh koska se muka loppuu. Meidän murteessa sanotaan näitä ällipäiksi, jossa ällillä siis tarkoitetaan tahtoa eikä järkeä. Ällipäät pysyy yleensä ällipäinä lopun ikäänsä mutta onneksi yksi kaunis päivä älleilevätkin ihan muualla ja muille. Tosin ällipäisyys on perinnöllistä ja lastenlasten kanssa alkaa sama rumba uusiksi. Mot.
Paluuviite: Tahtojen taisteluita « Virtaavat ajatukset