Sukupuolineutraali kasvatus ei Italiassa ole kieliopillisesti mahdollista.
Lähes kaikki täällä haluavat tietää lapsen sukupuolen jo raskausaikana, ja saimme joka gynekologinkäynnillä kertoa hoitohenkilökunnalle erikseen ettemme halunneet tietää. Totta puhuen Sulttaani sai vihjeen vastoin tahtoaan viikkoa ennen pojan syntymää, koska ekografisti (mies) ei uskonut pyyntöömme tai piti sitä vain jonkinlaisena raskaushuuruissa olevan äidin vouhotuksena, ja tottahan jokainen mies haluaa tietää että hänelle on tulossa Poika; silmää vinkaten osoittaa miehisiä attribuutteja ruudulla. Sulttaani itse väittää myös onnistuneensa pyyhkimään mielestään kuulemansa, yllättymään synnytyssalissa ja vasta yllätyksen jälkeen muistamaan että ai niin.
Nuorempana ihminen on usein mustavalkoisempi, ja minäkin loihe lausumaan ääneen että miksi ihmisten on yleensä tärkeää tietää onko vastasyntynyt poika ja tyttö, sitten sain enemmän elämää nähneeltä taholta vastaukseksi että kuule, se on aika pelottavaa kun synnytyssalissa sanovat etteivät tiedä. Menin itseeni, ja siitä lähtien olen tietyllä kunnioituksella katsonut synnytyksen kulusta kertovissa papereissa olevaa ruutua ”sukupuoli epäselvä”, vaikka samassa paperissa on pelottavampiakin, kuten ”syntynyt kuolleena”. Pienestä ihmisestä ei voi paljoa sanoa, kuin jonninjoutavia: biologisen sukupuolen, pituuden, painon, desibelit.
Meidän perheessä tytöllä on tyttöjen vaatteet, pojilla poikien, mutta lelut ovat yhteisessä käytössä. Italian media, jossa sedät puhuvat puku päällä politiikkaa, ja naiset esiintyvät välikevennyksissä narutangassa sietääkin tulla kotikatsomossa sensuroiduksi. Samoin lastenohjelman väliin lykätyt mainokset, jossa tarjotaan möreällä äänellä action-hirviöitä ja hempeän keimailevalla nuotilla pinkkejä pölynimureita, pesukoneita, meikkejä, ja minihame kaupan päälle. Ei niin, etteikö saisi, mutta kun pitää tuputtaa. Hirvittävän sukupuolittunut lapsuus.
Vanhempien sukupuolirooleissa meidän perheessämme painavat biologiset faktat, kuten että toisesta vanhemmasta tulee maitoa, toisesta ei, ja siitä ehkä jopa turhautumista ei-maitovanhemmalle, kun lapsi haluaa iltaväsyneenä olla varma siitä ettei nukahda ilman eväitä.
Poleemisen virtahevon lastua lukiessani en tiennyt, pitääkö nauraa vai kauhistua: jos poika tuosta vielä miehekkäämmäksi tulee. On tietysti vaikea sanoa mikä on biologista, mikä sosiaalista, mutta Huhtipoika on kyllä aika macho tuuppiessaan tarhakaverit loitommaksi äidistään ja julistaessaan la mamma è mia, äiti on minun. Avoin agressiivisuus on urosgorillaa, ei sitä kai voi kitkeä mutta silaus herrasmiehen tapoja ja salietikettiä tarvitaan siihen päälle, jos meinataan yhteiskuntakelpoiseksi ja gorillalaumaa pidemmälle.
Ei-toivotuista naisellisiksi mielletyistä käyttäytymistavoista voikin sitten kirjoittaa oman lastunsa.
Arkitehti Blogilistalla
Arkitehti Facebookissa
arkitehti.wordpress.com 
Itsekin olin nuorena aika ehdoton, yritin välttää sukupuoliroolien mukaisia värejä kahdella vanhimmalla, esikoistytär sai joululahjaksi kauko-ohjattavan auton, kummipojalle ostin nuken (kysyin kyllä äidiltään, sopiiko), pojalleni puin punaisia vaatteita. Vanhemmiten olen pehmentynyt ja nuoremmat lapset ovat punainen pikkuprinsessa nukkeleikkeineen ja sinimustavihreä poika pärisevine autoineen. Yhteisiäkin leikkejä on silti paljon. Ja tappelua.
Sama pehmentyminen tai laiskistuminen näkyy omassa elämässä. Joskus pidin kunnia-asianani vaihtaa itse auton renkaat keväisin ja syksyisin. Nyt annan mielelläni miehen hoitaa sen homman, samoin lampunvaihdot, ruuvien kiristykset jne jne. Jos minä laitan ruoan (mies ei suostu sitä tekemään muuten kuin poissaollessani), pesen pyykit (useimmiten), korjaan vaatteet tai teen muut ompelutyöt tms niin ehkä minun ei tarvitse kaikkiin hommiin ryhtyä. Rationalisointia?
Ihan hiljan luin jostakin psykiatrin kirjoituksen siitä, miten sukupuolineutraalikasvatus heikentää identiteetin muodostumista ja saattaa lapsen epäilemään sukupuolensa hyvyyttä.
Olen itsekin paljon miettinyt sukupuolitettua kasvatusta. Joskus muinoin naistutkimusta opiskellessa olin vakuuttunut että sukupuoli on täysin sosiaalista eikä biologista. Enää en osaa olla siitä ihan niin varma, mutta toisaalta täytyy kyllä sanoa että olen ollut aika laiska sukupuolineutraalin kasvatuksen suhteen. Lelukopassa autojen röykkiö vain kasvaa…
Minä olen lukenut monen monituista psykiatrista ja -logista kirjoitusta esimerkiksi perhepetiä vastaan, vaikka vastakkainen malli eli lapsi nukkumassa yksin omassa huoneessaan on koko planeetan tilannetta ja miljoonien vuosien evoluutiota vasten tarkistellessa merkitykseltään vähäisempi kuin hyttysen pieru Saharassa.
Mutta että: ei lapsen tietenkään pidä tuntea itseään huonoksi sukupuolessaan. Eikä keneltäkään minun mielestäni sukupuolensa takia pidä odottaa yhtään mitään: ei myötäilevyyttä, ei reippautta, ei jämäkkyyttä, ei pelottomuutta, ei hoivaviettiä.
”Eikä keneltäkään minun mielestäni sukupuolensa takia pidä odottaa yhtään mitään: ei myötäilevyyttä, ei reippautta, ei jämäkkyyttä, ei pelottomuutta, ei hoivaviettiä.”
Periaatteessa oikein.
Käytännössä maailma ei toimi niin.
Minä yritän toimia niin, sekä lasten että isompien ihmisten kanssa 🙂
Muutenkin kotikasvatuksessa opetetaan kaikkea sellaista idealistista, joka ei sitten tosielämässä toteudukaan: ”älä lyö”, ”älä ota toisen lelua”, ”älä valehtele”, ”älä varasta”.
En minä ainakaan opettanut tuollaisia, vaan
”Jos näyttää siltä että lyöminen alkaa kuitenkin, lyö ensin; se joka lyö takaisin, aloittaa tappelun”
”Älä ota toisen lelua, ellet ole varma että kykenet pitämään sen”
”Jos valehtelet, pidä huoli että selustasi on turvattu”
”Älä varasta enempää kuin pystyt kantamaan ja älä varasta vähempää, kuin millä pystyt elämään koko lopun ikääsi. Jos edellä mainitut ehdot eivät täyty, harkitse kolmesti, etukäteen.”