Paluumuuttaja

Talvi-iltoina, keiton kiehuessa ledellä, hän kaipasi muinaisen kirjakauppansa toimistoloukon hellettä, auringon huminaa pölyisissä mantelipuissa aivan yhtä kiihkeästi kuin oli Macondossa kaivannut liedellä kiehuvaa talvikeittoa, kahvinkaupustelijan huutoja ja kevään katoavia leivosia. Peilikuvina toisiaan heijastavien kahden koti-ikävänsä villitsemänä hän kadotti kosketuksensa hienosyiseen epätodellisuuteensa ja kehotti lopulta ystäviään poistumaan Macondosta, unohtamaan kaiken minkä hän oli heille opettanut elämästä ja ihmissydämestä, pyyhkimään perseensä Horatiuksella ja muistamaan, missä he sitten olivatkin, että menneisyys on valhetta, että muistilla ei ole pakotietä, että jokaikinen muinainen kevät on tavoittamaton, ja että kiihkein ja itsepäisin rakkaus kestää vain yhden ainoan katoavan hetken.

Gabriel García Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s