Talossa heiluu sellainen vajaa metrin mittainen, joka jo silloin kun ei vielä osannut puhua, suuttui isälleen, joka kotiin tullessaan heitti takin sohvalle. Osoitti takkia, osoitti naulakkoa, osoitti uudelleen takkia ja päästi suustaan protestiääniä.
Nyt se menee vessaan, sulkee oven perässään, nostaa istuinrenkaan, tekee tekemisensä, laskee alas sekä istuinrenkaan että wc-istuimen kannen, nousee kannen päälle koska muuten ei ylettäisi vetämään vessaa. Poistuessaan sammuttaa valot ja sulkee oven perässään. Viikkaa päivävaatteensa nukkumaan mennessään. Tarhasta tullessaan ottaa kengät pois, laittaa ne kenkäkaappiin ja ottaa kotitossut.
Se ei ole oppinut tuota keneltäkään meistä. Se on geneettistä. Nonno Totòn kosto.
Arkitehti Blogilistalla
Arkitehti Facebookissa
arkitehti.wordpress.com 
Eikö ole loppujen lopuksi aika ihanaa, että lapsesta löytyy siivousintoa (ja -iloa?) ihan myötäsyntyisesti. Mutta älä huoli, se saattaa silti murrosikään mennessä kadota, tai ainakin vähän piiloutua.
Meidän metrikuopus melkein osoitti tuollaisia merkkejä hetkeksi, järjesteli lelujaan hyllyihin monena iltana ennen nukkumaanmenoa, mutta sitten se mielenhäiriö meni ohi. Ei hän sittenkään ole vaihdokas.
Vaihdokkaaksi ei sentään olla epäilty, kun epäjärjestystä paheksuvia ilmeitä myöten muistuttaa isänisää. Mutta että tuollaiset geenit voivatkin hypätä sukupolven yli!
Kannustan kovasti, onhan se kivaa että joku kotona siivoaa…
Meillä heilui aikoinaan tuollainen samanmoinen, nyt jo aikuisnaisena touhuava. Päiväkotiin lähtiessä suomineidolle eivät kuuna kullan valkeana kelvanneet isonveljen bruttisimi väriset vaatteet, sininen, ruskea, vihreä, hyi. Eivätkä college-housut – tai mitkään housut ylipäätään, ei koskaan. Aamuisin suomi-neito sai kulumaan tuhottoman monta turhaa itkunvääntöistä minuuttia siihen, että valitsi sopivan väriset vaatteet. Sukkien piti soveltua pikkuhousujen väriin, sukkahousujen mekon tai alla olevan paidan väriin. Sukat suoristettiin sukkahousujen päälle armeijan jämptiydellä. Mutta koska neidolla ei itse siihen riittäneet rahkeet, niin kiltti isi-blondi teki työn ja suomi-neito hyrisi. Äiti ei. Osa äidin hampaiden kirskunnasta saattoi – forse, forse no – johtua äidin omasta vastaavasta toiminnasta lapsuudessa. Jonka äidin vanhemmat, nonno ja nonna, epäkiltisti kitkivät pois. Aikuisena äitiä ei suomi-neidon tomera toiminta ensinkään naurattanut, kun hän kuuli neidon perineen toimintansa nonnolta – siltä, joka sen siis oli kitkenyt äidiltä pois. Medesimo nonno oli istunut posliinikeijalla kahden kynttilän palaessa vieressä, housut laskostettuina siistiin pinoon kynttilöiden taakse ja sisäkön odottaessa oven vieressä katse häveliäästi maassa. Poverino nonno. Tarinan opetus – tottahan tähän sisältyy opetus – turha sitä toimintaa on kitkeä, se pullahtaa jostain aina, vaikka 5:ssä sukupolvessa näkyviin. Ja huolellisuus on hyväksi, mikäli ei rupea numeroimaan tai aakkostamaan järjestämiään kasoja – silloin asia onkin jo ihan muuta.
Ihana lapsi! Haluan juuri tuollaisen, tasapainottamaan perhettämme.