Kun saavuin Firenzeen opiskelemaan vuonna 1996, olin yllättynyt siitä että isäntäperheen äiti kyyditsi autolla kouluun perheen lapset, 12- ja 14-vuotiaat. Sitten melkein totuin siihen. Asiat nyt vain ovat tällä tolalla. Kadulla on liian vaarallista.
Kehityspsykologit ovat huolissaan ensimmäisistä sukupolvista, joilta puuttuu pikku hiljaa omaksuttu kokemus riskinotosta, joilta puuttuu autonomia, joita äiti-taksi kärrää koulusta kotiin, kotoa harrastuksiin, harrastuksista kotiin. Sitten näille tynnyrissä kasvaneille ostetaan 14-vuotiaana mopo, vaikka he eivät ole viettäneet liikenteessä päivääkään jalankulkijana, päivääkään pyöräilijänä. Aika hyvä lähtöasetelma kuolemantuomioksi, sanoisin.
Luen vuonna 2006 julkaistusta kirjasta että Italian peruskoululaisista 10-15% tulee kouluun itse, kävellen. He ovat joko perheistä jotka asuvat hyvin lähellä koulua, perheistä jotka ovat vakuuttuneita siitä että lapsen kehitykselle on tärkeää asteittain kasvava autonomia, hyvin köyhistä ja/tai EU:n ulkopuolisista maista peräisin olevista maahanmuuttajaperheistä. 30% pitäisi autonomiaa tärkeänä, mutta ei lähetä lapsia yksin kouluun, koska muutkaan eivät tee, 40-50% pitäisi autonomiaa tärkeänä, mutta ei lähetä lapsia yksin kouluun, koska uskoo sen olevan yksinkertaisesti liian vaarallista. Jäljelle jää 10-20% välillä häilyvä joukko vanhempia, jotka eivät haluaisi edes puhuttavan siitä mahdollisuudesta että lapset kulkisivat kadulla yksin. Erityisesti lapsiaan kasvattavat tynnyrissä korkeasti koulutetut perheet, minkä voi tietysti ymmärtää siinä valossa että niihin lapsiin on investoitu paljon, useimmissa tapauksissa paljon enemmän kuin puhki menneen varmuuskumin hinta. Enkä tahdo tässä nyt halveerata ketään, vaan todeta sen tosiasian että nuoret vanhemmat ovat usein huolettomampia, ehkä ihan silkkaa vastuuttomuuttaan, ja yleensä siitä on jälkikasvulle enemmän hyötyä kuin haittaa.
Mitä vanhemmat pelkäävät? Pedofiileja ja liikennettä. Paradoksaalisesti jättimäisen suuri osa lasten hyväksikäytöstä tapahtuu suljettujen ovien takana, kodeissa ja harrastuksissa, kirkolla on surullisenkuuluisa maine tällä saralla. Paradoksaalisesti lapsensa joka paikkaan kyyditsevät vanhemmat ovat itse osa koko kaupunkitilan haltuunottanutta liikennettä. Media paisuttelee vaaroja mässäilemällä viikkotolkulla jossain toisella puolella läntistä pallonpuoliskoa tapahtuneilla lastenryöstöillä. Kaupunki kuolee; kaupungista tulee pelkkää liikennetilaa turvallisten, murtohälyyttimien ja saranapuolen tapituksien suojelemien linnakkeiden välillä.
Tuppulassa Autolla on Valta: suojatiet ovat kuluneet eikä niitä kunnioita kukaan, missä jalkakäytävää on, sen katkaisee muutaman metrin välein liikennemerkki, autotallin ajoluiska, jalkakäytävälle pysäköity auto. Kaikki ajavat niin kuin jalankulkijoita ei olisi olemassa, kaikki ajavat koska jalan olisivat henkipaton asemassa. Itse kunnanisät (todellisuutta uskollisesti kuvaava sukupuolitettu termi!) pysäköivät mahtia ja valtaa osoittavat suuret autonsa kunnantalon juurelle: jotta halutulle pysäköintipaikalle pääsisi autolla, on vasta-asennettu valurautapylväs katkaistu. Kehää on vaikea katkaista.
Arkitehti Blogilistalla
Arkitehti Facebookissa
arkitehti.wordpress.com 
Autoton lapsuus kohtasi 14- ja 10-vuotiaita poikiani erotessani ja muuttaessani Otaniemen teekkarikylään 6 bussin päätepysäkin viereen. Pojat saivat seutulipun taskuunsa ja oppivat äkkiä surffailemaan busseilla ympäri pääkaupunkiseutua. Suosikkikohde oli Itäkeskuksen Viidakkosotaluola, jossa pimeässä räiskittiin toisia laserpyssyillä. Oli ne aikoja! TKKn kaapelikanavat avasivat heille suuren maailman jo vuodesta 1994.
Ystävättären lapsia kuljetettiin sinne tänne isoilla hyvillä autoilla, kun käveleminen olisi ollut liian hidasta ja pyöräily vaarallista. Busseja ne lapset näkivät vain äidin (!) auton ikkunan läpi.
Nyt nämä nassukat ovat jo aikuisia: Pojistani toinen on muuttanut Lontooseen ansaiten leipänsä videomaailmassa. Toinen asuu Espoossa ylläpitäen omaa trance-nettiradiotaan ja kustantaa sen vartiointifirman hälytyskeskuksen hommilla öisin ja viikonloppuisin.
Ne bussittomat ystävättären pojat sitten; toinen on jo valmis juristi ja toinenkin kohta. Valinta selvisi seuraamalla isän ja äidin ammattia.
Facebookissa nämä neljä kaverusta edelleen pitävät yhdessä hauskaa.
Ihmisen pentu on mukautuvaa joukkoa, joka useimmiten selviää vanhempiensa kasvatusihanteista
toistaakseen niitä sitten omassa perheessään – tai tekee päinvastoin.
Meillä täällä Venezian liepeillä tapahtui kummia (ekan kerran n. 19 v sitten) kun lapsi nukkui päikkärit vaunuissa ULKONA! Vieläkin eräs setä muistaa tämän oudon suomalaisen, joka nukutti lastaan ulkona (tutela minori)! Ja sitten se koulumatka, n. 1km, kun se outo suomalainen ja sen outo italialainen mies lähettivät lapsensa jalan kouluun.. Sen oudon suomalaisen outo paikallinen italialainen mies vei ipanansa tielle ja opetti miten kuljetaan hullujen italialaisten autoja väistellen. Senkin kyläläiset muistavat edelleen.. kakarat ovat edelleen hengissä…
Siis nyt viimein ymmärrän, miksei lapsia näkynyt missään, kun lomailimme Italiassa jokunen vuosi sitten.
Englannissa oli vähän sama juttu, tosin lastemme silloiseen kouluun oli peräti koulubussikuljetus, ja näki siellä jopa joitakin oppilaita kävelemässäkin. Mutta ystävätär kuljettelee 12- ja 16-vuotiaitaan Amerikassa kouluun, koska ei sinne muutenkaan voi mennä…
Paljon ajateltavaa ja hyvä kirjoitus taas kerran, kiitos siitä! Saapa nähdä koska meidän pojan voi lähettää yksin kouluun, matkaa kun olisi vaivaiset pari sataa metriä. Tuskin nyt vielä scuola maternaan kumminkaan.
Meillä tyttö tulee yksin koulusta kotiin, ja menee itsekseen muutaman lähellä asuvan ystävän kotiin. Onhan sekin jotain. On opetellut sitä koulutietä kolmen materna-vuoden ja ekaluokan ajan kun kävelimme yhdessä, nyt sama koulu on pikkuveljen osana. Mutta: seinänviertä, seinänviertä!
Rattaissa en ole ketään nukuttanut: meidän terassilla pistäytyy silloin tällöin ROTTIA.
No minä ajattelin että oikea ikä on niinkuin ekaluokka Suomessa 🙂 Näissä italialaisissa lasten autonomista liikkuvuutta kannustavissa projekteissa ovat aloittaneet jo kuusivuotiaana, mutta kun meillä ei ole vanhassakaupungissa ollenkaan jalkakäytäviä, ja lapsikin on vähän tuollainen osapäivä-ADHD…
Tuo on todella harmi, kun noita kàvelyteità ei ole. Meiltàkin kouluun on vain vajaa kilometri, mutta en voi lastani tuolle tielle pààstàà. Rajoitus on siinà 50, mutta autot ajavat ainakin tuplasti tuota vauhtia. On jo erikoista ettà laitan lapseni yksin odottamaan scuolabussia. Pari vuotta vanhempienkin lasten àidit odottavat bussia kàsikàdessà lapsensa kanssa, eh.
Itse pienenà kàvelin kouluun sen pari kilometrià, mutta tiet olivat hyvàt ja koko matkalla vain kaksi autotienylitystà.
Kuuntelin uutisista tuosta pedibussista, mità sveitsissà harrastetaan. Toimiskohan italiassa? Jossakin sveitsin rajalla kuulemma jo jossakin mààrin kàytànnòssà..