Miksi Jumala loi lapset

Ihmiskunnan Herran kirjoitus toistaa johtopäätöksen, johon päädyin eilisaamuisessa keskustelussa tyttäreni kanssa. Että rangaistukseksi hän tulee saamaan lapsia, jotka eivät kuuntele eivätkä tottele vaan pogaavat alushoususillaan sohvalla kun pitäisi olla jo koulupuku päällä ja oikeastaan jo koulutiellä, ja vielä päälle päätteeksi muorin joka viisastelee että siinäs näät millaista se on kun osuu omalle kohdalle.

Onkohan minulle pidetty aikanaan sama puhuttelu? En muista mitään.

6 responses to “Miksi Jumala loi lapset

  1. Onneksi tyttäresikin unohtaa, jos nyt tuollainen jupina edes menee jakeluun.

  2. Minä sain ainakin sen äitimuorin, joka jaksaa muistuttaa, että jokainen hetki näiden lasten kanssa on ihan itse ansaittu. Ja tämä sukuperinnehän jatkuu aivan varmasti, jos lapset joskus saa omia lapsia.

  3. Kylläpä miä olen käyttänyt tuota samaa menetelmää: ”Sitte nauran kuutamolla maha kippurassa, ko saatte samallaisia kakaroita ja net teän kakarat mölissee ja vetelehtii tuolalaila. Sanon niille, että tuolleen se äitiski/isäski teki ko soli kakara!”
    -”Ja teille saatan muistaa sanua, että katos vaa, ihan ko siä pienenä. Kuis sattuki!”

  4. Nauroin. Näinhän se taitaa mennä. Jonakin päivänä oikeus tapahtuu ja minunkin lapseni ovat äitejä ja isejä ja silloin minä hymisen vain hiljaa itsekseni, että tuota – juuri tuota se on aina ollut.

  5. Voi, voi, se aika, jolloin lapset ovat pieniä kuluu niin nopeasti, ettei sitä huomaakaan. Sitten tulee murrosikä, joka voi olla paljon hankalampi vielä. Mutta loppujen lopuksi se lastesi lapsuus päättyy todella nopeasti, ja jälkeen päin voit jopa ikävöidä niitä aikoja, kun lapsesi olivat pieniä. Pienet lapset, pienet murheet. Kerron tämän kokemuksesta. 🙂

  6. Miäpä vielä jatkan, liittyen tuohon edelliseen kommenttiin. Meilläkin äiti aina hoki tuota pienet lapset, pienet murheet jne. ja mietin aina, että mitähän ne isot sitten ovat. Kunnes kohdalle sattui. Jälkeenpäin saattoi sanoa, että isoja ne olivat, teini-iässä. Fyysisesti tai henkisesti isompia. Äiti oppi näkemään, miltä keskisormi näyttää, kuuntelemaan suoraan taivasta kohti lähtevää kirkunaa, lisää uusia sivisyssanoja, etsimään revittyjen farkkujen tilalle seteleitä lompakosta, laskemaan pitemmälle kuin 10:een, uskomaan, kun lapseni sanoo, ettei se ollut hän, joka varasti naapurin sedän tupakat ja viinat, miettimään, mitä seuraa, kun mopo oli viritetty ja poliisit tavoittivat lapseni, mitä sanotaan lapselle, jonka kaveri halvaantui loppuiäkseen hypättyään laiturilta meidän järveen, miettimään, mihin silmänsä panisi, kun ensimmäiset suuret sinimustat jäljet kaulassa kertoivat löytyneestä kumppanista ja miten lohduttaa nuorta, jonka rakkaus on pettänyt – sitä itkun määrää. Välillä loppuivat sanat kesken, välillä niitä tuli liikaa. Välillä tuli kerrattua lausetta: ”Ootas vain, ko omat kakaras on tossa iässä, kylläpä sitte naurattaa vejet silimisä siuvaki!” Kasvoi niistä teineistä lopulta aikuisia, oikeita aikuisia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s