À la carte

Naureskelin joskus aamiaisbriossimainoksen äidille, joka rakastavasti huolehtii perheensä koulutielle ja töihin. En muuuten naura enää.

Ensimmäinen kouluviikko takana: emme ole vielä myöhästyneet kertaakaan kellonsoitosta. Valmistan Sulttaanille kahvin (mustana, vuoteeseen), itselleni teetä (mielellään ennen lasten nousemista, ehdottomasti ruokapöydän ääressä MacBook Pron kanssa tarjoiltuna), kersoille kaakaota (pastöroidusta homogenoimattomasta täysmaidosta, Coenraad Johannes van Houtenin vuonna 1828 patentoimalla menetelmällä prosessoidusta kaakaosta, sokerista).

Koordinoin Alessin vedenkeitintä, Bialettin Moka Expressiä ja Hackmanin kasaria liedellä. Ruokin fisun.

Advertisement

Pesce rosso

Kolmasluokkalaiset saivat ensimmäisenä koulupäivänä opettajilta tervetuliaislahjaksi kultakalan, yksinäisen kalaraukan muovipussissa.

Minä en halunnut sitä fisua, en tiedä mihin laittaisin akvaarion, muttei kalaa voi ns. nykytietämyksen valossa loputtomiin pitää kultakalamaljaa muistuttavassa lasisessa teekannussa. Vaikka tapetaanhan hevosiakin.

Entä jos opettajat päättävät ensi vuonna antaa koiranpennun, voihan sen aina hylätä moottoritien pysähdyspaikalle, jos kotona ei riitä sille rakkautta ja huolenpitoa. Lukemattomat ihmiset tekevät niin.

Lähden iltapäivällä ostamaan perhanan akvaarion, liian pienen mutta teekannua paremman, ja seuraavilta kyläjuhlilta hankin fisulle kaksi kaveria. Sen parempaa minulla ei ole tähän hätään tarjota.

Takaisin koulunpenkille

Lapset parturoidaan, puunataan ja kuurataan, kynnet surunauhoineen leikataan, kaikin puolin saatetaan esittelykuntoon. Ettei oltais niiku huonompia.

Sivullinen

Koulu alkaa viimeinkin maanantaina.

Italiattaren osaksi on langennut olla se oppilasraukka, jolla ei ole ikinä oikeita vihkoja ensimmäisenä koulupäivänä. Odotan opettajien mahtisanaa siitä millaisia, millä ruutukoolla ja minkälaisilla marginaaleilla hankkimani pitää. Jostain syystä muut äidit näyttävät tietävän asian jo etukäteen. Eilen kuitenkin repäisin ja kaarsin paperikauppaan hakemaan koulutarvikkeita, meni sitten syteen tai saveen.

Olisi kai pitänyt kysyä ovatko tiskiin pinoamani nyt varmasti kolmannen luokan vihkoja. Iski vain ahdistus, kun kaupassa oli niin paljon äitejä: olivat saapuneet paikalle joukkovoimalla, niin että käly/anoppi/äiti/sisko pitää paikkaa jonossa toisen naisen penkoessa vihkopinoja ja kysellen äänekkäästi kauppiaalta kolmioviivaimen ominaisuuksista, jotta se täysin vastaisi viidakkorummun kertomia vaatimuksia. Tai ehkä laatukriteeri on geneettisessä muistissa. Eikä kenelläkään ollut kiire mihinkään, sillä lapset olivat hoidossa toisella kälyllä/sisarella/anopilla/äidillä. Soittelin kassajonosta lapsenvahdilleni kysyäkseni alkoiko kokous kuudelta vai puoli seitsemältä, ja hiljaa mielessäni rukoilin äänekästä isoperseistä massaa hälvenemään niin paljon että saisin vihkopinon kiilatuksi myyntitiskille.

Lastenkutsut

Voi mennä hypervanhemmuuden piikkiin, mutta Tuppulassa lastenkutsut tuppaavat olemaan suureellisia. Mekään emme tohtisi jäädä valovuosia vallitsevan tason alapuolelle, sillä johan siitä lapsikin pahoittaa mielensä. Nih.

Olen aikaisempina vuosina raatanut itseni puolikuoliaaksi keittiössä, raivannut asunnon esittelykuntoon, majoittanut kirkuvan lauman olohuoneeseen, siivonnut asunnon takaisin asuttavaan kuntoon. Järjestyksenrakkauteni tuntien ei ole erityisen yllättävää että ensimmäinen siivous on pahempi; jälkityöksi riittää yleensä perunalastujen imuroiminen lattialta ja nihkeäpyyhintä mikrokuitumopilla. Äiteihin ja isiin uppoaa uskomaton määrä olutta, viiniä, lihapullia ja melkein mitä tahansa upporasvassa paistettua, kun lapsukaisille taas yleensä riittää kourallinen juustonaksuja huuhdottuna alas litralla colajuomaa.

Tänä vuonna ulkoistimme homman. Emme täysin, sillä mihinkään cateringiin rahkeet eivät olisi riittäneet. Vuokrasimme Tuppulan kasvitieteellisen puutarhan. Normaalijärjestely, juhlakäyttöön vuokrattava autotalli tai vastaava puolikellari, on akustisilta ominaisuuksiltaan pitkälti yli sietokykyni. Sokerihumalassa riehuva ipanalauma villiintyy maalatusta raakabetonista heijastuvasta oman äänensä kaiusta ja huutaa entistä kovempaa ylittääkseen kaiun.

Puiston vuokra kattoi sähkökitaran vahvistin + iPod -paketin kytkemisen kunnalliseen sähköverkkoon, vartijan kopissa sijaitsevan jääkaapin käytön, muovituolit ja -pöydät. Puistovartija jeesasi ilmapallojen puhaltamisessa ja kiinnittämisessä. Tilaa ei varattu yksinomaan meille, joten syntymäpäiviä kunnioittivat läsnäolollaan myös piazzalta tutut kulkukoirat sekä peremmälle puutarhaan leiriytynyt pussiviiniä ja kasvitieteellisiä tuotteita nauttiva määrällisenä vähemmistönä harmiton nuorisojoukko.

Lapsia viihdytti pelle, Italiattaren kummisetä Arkkienkeli. Vieraat vetivät köyttä, juoksivat esterataa ja pussihyppelivät, jonka jälkeen he päästivät pellen tupakalle ja aloittivat strukturoimattoman leikin esteradassa käytetyillä pahviputkilla ja EU-leikkipuistostandardin mukaisella soralla.

Tarjoiltiin pieniä sämpylöitä, rosticceriasta ostettuja pizzaviipaleita, mehuja ja limuja, karkkia, popcornia, juustonaksuja, perunalastuja ja suolakeksejä. Kakku oli Kummitädin tekemä. Ylijäämiä syötettiin puistovahdeille. Juhlan päätyttyä ja puiston sulkemisen jälkeen sinnikkäimmät vanhemmat saivat jääkylmän oluensa piazzalla, ja sinnikkäimmät lapset jatkoivat strukturoimatonta leikkiä vielä tunnin pari.

Hypervanhemmat

Nykyajan vanhemmat haluavat lapsillensa parasta, mutta ylisuojelevuus ja menestymispaineiden iskostaminen lasten mieliin voivat aiheuttaa ongelmiakin. Ovatko hypervanhemmat enemmän tuotekehittelijöitä kuin kasvattajia?

Teemalta 2.9. (uusintana 4.9.) tullut dokkari hypervanhemmista on hyvä. Sen voi katsoa Areenalta, tai ulkomailla TV Kaistasta. Jos jollakin ulkosuomalaisella ei vielä ole Kaistaa, niin suosittelen sen pikaista tilaamista.

Hypervanhemmuusdokkarin kanssa samaan saumaan osuu Pravdan artikkeli TutorHousen rahoiksi lyömästä tukiopetuksesta, no mikä ettei, rahalla saa ja hevosella pääsee. Kunhan ei laps’armas sitten vedä itseään jojoon päästyään vain luokan toiseksi parhaaksi siinä arvostetussa koulussa.

Huippulahjakas ei tarkoita samaa kuin onnellinen, usein jopa päin vastoin. Huippulahjakas ei välttämättä ole edes menestyjä, sillä omien huippu- tai keskinkertaisten lahjojen optimoituun hyödyntämiseen tarvitaan myös laumasosiaalisia taitoja, jotka pikemminkin näyttävät kehittyvän kunnianhimoisten ja suorituskeskeisten vanhempien silmissä jonninjoutavalta ajanhaaskuulta haiskahtavassa strukturoimattomassa leikissä. Vapaata tulemista, menemistä ja reviirin asteittaista kasvattamista paitsi on jäämässä kokonainen sukupolvi, ainakin täällä Italiassa.

Prismassa elokuussa esitettiin BBC-dokkari Miten koulutat lapsesi?, jossa englantilainen koomikko David Baddiel pohtii miten maksimoida kahden lapsensa menestyspotentiaalin ja onnellisuuden. Näyttelijän omien koettelemusten taakse voisi kuvitella kunnianhimoisen stereotyyppisen äidin, eräänlaisen hypervanhemman siis.

Ylisuojelevuudesta jatkossa. Paskamutsius kunniaan.

Colora la tua Bibbia

Italiattarella on koulun uskonnonkirjan bonusmateriaalina värityskirja Raamatun tapahtumista. Ykkösellä kirjasta tuli läksyäkin, mutta kakkosella asiasta ei viesti kantautunut kotiin saakka, ilmeisesti tavoitteena oli että lapsukaiset värittelisivät partasuita patriarkkoja aina paremman tekemisen puutteessa.

Kotonamme tunnustukselliseen uskonopetukseen suhtaudutaan ristiriitaisesti. Kun ei sen tilalle ole tarjolla muutakaan, ja toisaalta siinä opetetaan mielestäni Italian kulttuurihistorialle keskeisiä asioita, vai miten muutenkaan selittäisi joka virastossa ja luokkahuoneessa roikkuvan krusifksin, pyhät ja juhlat? Paremman tekemisen puutetta ei sen sijaan ole ilmennyt, sillä parempaa tekemistä, oikeiden oppiaineiden läksyjä on riittämiin ja joskus pitäisi leikkiäkin.

Mutta nyt kuului käsky: koko Raamattu väritettävä maanantaiksi. Edessä railakas viikonloppu.

Reppu

Tänä aamuna, välilevytyrän tai vastaavan diagnosoimattoman vaivan villitsemänä, poikkesin koulutieltä postitoimistoon ja koiruuttani punnitutin Italiattaren repun: 5880 g parikymmentäkiloisen lapsen hartioilla, tai siis tässä tapauksessa äidin.

Repussa on koulukirjoja, joita ei opetuksessa juuri käytetä; niiden lisäksi jokaiseen oppiaineeseen on A4- kokoinen vihko, ja vihkotyöskentelystä suuren osan muodostaa valokopioiden liimaaminen vihkoon (kirjapainomatematiikan mukaan alkuperäisen vihon painoon lisättävä liimattujen sivujen ja liiman paino). Koulurepun kokonaispainoon on laskettava myös agenda, penaali, vesipullo, eväät ja pöytäliina eväiden syömistä varten.

Vanhemmat saattavat lapset kouluun ekalla, tokalla, viidennellä, keskikoulussa. Vanhemmat pelkäävät liikennettä, namusetiä ja skolioosia. Ja koska se reppu on niin helkutin painava, kaikki saapuvat koululle autolla. Koska kaikki saapuvat kuitenkin autolla, voi reppuun vaatia lastaamaan ihan mitä vaan.

Italiassa on ehdotettu lakia, joka rajottaisi koulurepun painoa ja suhteuttaisi sen lapsen painoon. Lainsäädännöllä onkin hyvä paikkailla terveen järjen puutetta.

Pullovesi ja vesipullo

Italiattarella ei ole kouluruokailua vaan omat eväät, ja eväiden mukana vesipullo koska taloudessamme ei juoda pullovettä. Käytännössä vesipullona on ärrävesipullon tapainen viritelmä, sillä tyttö sai taannoin takavuosina joulupukilta tai vastaavalta SIGGin juomapullon kaltaisen halpaversion, jonka ainoa vika on ettei sen korkki pidä vettä. Tai pitäähän se jos pullo on pystyssä, ja yhtä hyvin reppuun voisi heittää piripintaan täytetyn kuksan. Vettä pitämätön vesipullo muistuttaa teollisen muotoilun konseptina venäläistä perseenpäristintä.

Yritän jarrutella ostoskärryä klikkaavaa hiirikättä, mutta ihan kivathan tuollaiset sveitsiläiset laatupullot kakaroiden koulurepussa olisivat. Ja niihin saa varaosiakin.

Arkitehdin pinaattilätyt

Homage to Kaj Franck & Bertel Gardberg

Kranttujen kakaroiden raati on kelpuuttanut ruokalistalleen pinaattiletut, joita he ovat oppineet syömään mummolassa. Koska Italiasta ei saa einespinaattilettuja, on paskamutsin täytynyt ottaa itseään niskasta ja paistaa ns. oikeita. Sen jälkeen einespinaattiletut eivät ole kelvanneet Suomessakaan. Onneksi pinaattilettuja on helppo valmistaa.

pinaattia (n. 150 g pakastettua tai pieni muovipussillinen tuoretta)
1/2 l maitoa
2 kananmunaa
2 1/2 dl vehnäjauhoja
1/2 tl suolaa
3 rkl oliiviöljyä

Keitetyt ja valutetut pinaatit laitetaan tehosekottimeen maidon kanssa, sekoitetaan, lisätään muut ainekset. Koska italialainen pakastepinaatti ei ole hienonnettua, se soseutetaan tehosekoittimessa. Näin lettutaikinasta tulee tasaisen vihreä pirtelö. Paistetaan oliiviöljyssä valurautaisella lettupannulla, johon kaadan taikinan suoraan tehosekoittimen kannun kaatonokasta.

Pinaattilettujen kanssa tarjoillaan sitruunahilloa tai vaahterasiirappia. Krantut kakarat tykkäävät noista Bertel Gardbergin aterimista, joiden hinta näyttää huuto.netissä pyörivän siinä 18 erkkiä/haarukka tienoilla. Olen tyytyväinen että kersat ymmärtävät hyvän päälle.