Mediakatsaus

Viikonloppuisessa mediakatsauksessani mieltäni ovat jääneet vaivaamaan kannabiksen kasvatusvälineitä myyneiden saama syyte, kädenvääntö burqa-laista sekä paperilehdessä kartoitettu kaupunkikuseskelu.

Artikkeli kasvatusvälineitä kaupanneiden syytteestä oli hiukan provosoiva; ehkä takana oli näyttöä siitä että välineitä myytiin tietoisena siitä mitä niillä oltiin kasvattamassa ja ehkä mukana tuli ohjeitakin. Jos ei tullut, niin manuaalia voi taatusti ladata arkkiperkele internetistä. Ja hamppua voi kasvattaa myös tavallisessa kukkaruukussa ikkunalaudalla – tai mikä ettei avomaalla. Voin vain allekirjoittaa Kysymysmiehen toteamuksen kommenttiosastolta: Miksi Suomessa panikoidaan melko harmittomasta kannabiksesta, kun olisi oikeitakin päihdeongelmia ratkaistavana?

Burqa-laki on mielestäni tarpeetonta henkseleiden paukuttelua, varsinkin jos naamioituneena esiintyminen ja burqaan pakoittaminen on jo kiellettyä. Olisi tietysti kiva lukea jossain moskeijassa uskonoppineiden saarnaavan ettei papukaijahäkin huppuun pukeutumista edellytetä Kirjassa. Pari niqab-siskoa näin viikonloppuna, tai kyseessä saattoi olla yksi ja sama nainen, ne ovat kaikki niin samannäköisiä 😉

Kaupunkikuseskelusta tulee päälimmäisenä mieleen se, että jos lähtee kahden mäyräkoiran kanssa baanalle, niin jossakin vaiheessa tulee myös ulos jotain. Tavat ovat ehkä höltyneet, vessoja on liian vähän, ja kuseskellut nurkat antavat viestin että muutenkin saa rikkoa ja sotkea, kun kukaan ei välitä. Kannabis kukkakioskeihin, kun se ei ainakaan kuseta?

Advertisement

Besserwisserit kesäkeikalla

Piipahdin kansanjuhlassa Alppipuistossa. Koska ystäväni eivät olleet saapuneet, sain viihtyä itsekseni; etsin varjoisan paikan ja nautin festivaalikansan tarkkailusta (kesäkalsareiden tilastointia ym.).

Musiikki ei ollut edes mahdottoman kovalla, joten en voinut olla salakuuntelematta takanani istuvan miesvoittoisen porukan keskustelua (oli siellä joku heilakin, mutta miehet hoitivat puhepuolen). Narisevalla nasaalilla käsiteltiin maailman nykytila, opiskelijoiden tiukka rahatilanne, viimeinen espanjanmatka, uusi kännykkä, ja kateellisina laskeskeltiin kuinka paljon pulloja keräävät kaakkoiseuroopan romanit tulisivat päivästä nettoamaan. Siinä kohdassa teki jo mieli ponkaista pystyyn ja karjaista että perkele, nosta sitten perseesi nurmikolta ja lähde itsekin pulloja keräämään. Maailmanrauhan säilyttämiseksi vaihdoin maisemaa siinä vaiheessa kun kaiken liikkuvan ja paikalla pysyvän haukkuminen laajeni Mac OS X -käyttöjärjestelmässä viihtyvän ihmiskunnan osuuden parjaamiseksi. Jotain rajaa.

Plussaa: pikkulapsilla kuulosuojaimia, yllättävän siistit bajamajat, oikeastaan uskomattoman siistit.

Miinusta: olen sen verran vanhanaikainen että humalaisen naisen rähjääminen, niin tasa-arvoista kuin se onkin, käy korvaan. Yksi varttuneempi pariskunta riiteli niin reippaasti että bajamaja meinasi kaatua miehen paiskatessa oven kiinni. Ämmä jäi huutamaan sinne sisälle.

Ostin kannatuksen jos kohta nostalgiankin vuoksi ELMU-paidan ja suuntasin kotiin kun varsinainen jättipotti, pullonkerääjien vinkkelistä siis, oli vasta saapumassa puistoon. Sain pelkästä mäyräkoirien raahaamisen katselemisesta yliannostuksen, ja korkkasin iltaolueni vasta pronssipelin 90. minuutilla.

Vaarallista elämää

Menin väittämään että Italiassa on Suomea epätodennäköisempää tulla tuosta vain tuntemattoman tappamaksi.

Italiassa tapetaan ihmisiä väkilukuun nähden lähes puolet vähemmän kuin Suomessa, vaikka siellä on mafiat ja kaikki. Rikolliset ampuvat toisiaan, välillä joku sivullinen kuolee harhaluotiin. Ammutuksi tulemisen todennäköisyys kasvaa jos pitää tupakkakauppaa, kulta- ja kellosepänliikettä… tai jos lähtee ko. liikkeitä aseellisesti ryöstämään. Laajennettu itsemurha tulee toisinaan kyseeseen, jopa virka-aseella toimeenpantuna.

Italiassa on väkilukuun nähden luvallisia ampuma-aseita vähemmän kuin Suomessa, jossa niitä on vaihtelevien lähteiden mukaan mahdollisesti jopa nelinkertainen määrä. Luvattomista tuskin on kummankaan maan osalta tilastoa. Ampuma-ase ei kuitenkaan ole härmäläisessä veriteossa toppen, vaan ehdottoman ykkössijan vievät teräaseet. Esimerkiksi vuonna 2006 murha, tappo tai muu tahallinen pahoinpitely oli kuolinsyynä 107 tapauksessa:

Murha tai tappo myrkyttämällä 1
Murha tai tappo kuristamalla 6
Murha tai tappo hukuttamalla 2
Murha tai tappo pistoolilla ampumalla 3
Murha tai tappo muulla aseella ampumalla 14
Murha tai tappo terävällä esineellä 42
Murha tai tappo tylpällä esineellä 13
Murha, tappo tai pahoinpitely ilman aseita 17
Muut murhat, tapot ja tahalliset pahoinpitelyt  9

Väkivaltaisen kuoleman ehkäisemiseksi Suomessa tulisi laillisten ja laittomien aseiden lisäksi kieltää puukot, kivet, rautakanget, kirveet, viina ja parisuhteet. Huomata toki sopii että puoliautomaattiaseella voi helposti tuplata vuoden tilaston käsiaseiden osalta.

Italialaislähteen mukaan tuliase on tappovälineiden ykkönen (65,4%). Sitä suosituimmuudessa seuraavat teräaseet (13,7%) ja satunnaiset kättäpidemmät (7,7%).  6,5% uhreista kuolee pahoinpitelyssä saatuihin vammoihin, 5,2% tukehdutetaan, 1,5% tapauksista murhaväline jää epäselviksi.

Kaikkein yllättävintä tappo- ja murhatilastoissa on se, että ne ainakin vuoteen 2006 saakka kaunistuivat vuosi vuodelta, niin Suomessa kuin Italiassa. Terkut vain niille jotka tahtovat seriffiksi seriffin paikalle.

Bikinit

Muutama sana päivänsankarille.

Suomessa tukevat nelikymppiset käyttävät kokouimapukua, sillä eihän se sovi että ollaan olevinaan, ja kattois ämmä peiliin. Tuppulassa bikinejä käyttävät muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta (hätäsektioarpi?) kaikenikäiset ja -kokoiset tanttaraiset, ja yleensä uimarannalta löytyy aina joku itseäkin paksumpi. Vaikka väliäkö hällä jos ei löytyisi, siinä voi itsekin vuorostaan pelastaa monen muun naisen päivän.

Ranskalaista insinööriä Louis Réardia pidetään modernien bikinien isänä. Itse odotan toiveikkaana Ove Arupin jälkeenjääneistä papereista löytyvän painovoimaa uhmaavan mallin, joissa lujuuslaskelmat ovat kohdallaan.

Itä-länsi

Minähän en ole mistään kotoisin, ja siksi Pravdan kuukautisliitteen analyysi itä- ja länsisuomalaisuuden eroista jaksoi huvittaa. Melko koomista oli myös juttua seurannut nettilehden yleisökirjoittelu, jossa suuri osa kommentoivista lukijoista paljastui paitsi ykstotisiksi, myös sisälukutaidottomiksi. Siellä länsisuomalaiset haukkuivat itäsuomalaisia, ja päinvastoin. Ja pohjalaiset kehuivat itseään, kuten kuvaan kuuluu.

Artikkelissa esiin tulleet havainnot on pääpiirteissään esitetty jo samaisen Ilkka Malmbergin vuonna 1985 kirjoittamassa teoksessa Heimoerot esiin ja härnäämään! Suosittelen sitäkin, jos identiteetti on hukassa tai sukulaisia täytyy piikitellä.

Haikuluotsi Anu kirjoitti kysymys- ja arvauskulttuureista, josta minulle tuli mieleen itämaisen ”ei”:n ja savolaisen diplomatian ilmeinen yhtäläisyys. Länsisuomalaiset vaikuttavat idän ihmisen mielestä hidasjärkisiltä. Idässä vastauksen saa nopeammin, vaikka siitä ei usein tiedäkään mitä se tarkoittaa. Voep se olla näin, mutta voep se olla toesinnii. Tae voep se sitte olla ihan toesinnii päen vuan en oo ihan varma jos se kuitennii.

Totesin ensi silmäyksellä pihallamme vallitsevan slaavilaisen suttuisuuden, jota Automiehen kesäpöytä kompensoi. Puutavara oli 5,10; tein pöydästä 4,80 pitkän ja jätin sulle 30 cm varaa jos vaikka haluat nokittaa, kerrottiin kilpavarustelussa mukana olevalle naapurinisännälle anteliaasti.

Suurimmassa osassa Suomea terveen itsetunnon ja tyhmänylpeyden välillä on vissi ero, piikittelee Helsingissä syntynyt puolihämäläinen mutta etnisesti savolainen isäni. Piikki on tarkoitettu pohjalaiselle puolelle sukua. Minua jaksaa joka tapauksessa huvittaa Sirokkon kertomus miehisestä kunniasta ylätasangon berbereillä, jossain vaiheessa raja on ylitetty, tuosta poikki ja tuohon jengat, ja pitäkää paskanne.

Geneettisesti länsisuomalaiset ovat yhtä kaukana itäsuomalaisista kuin italialaiset ja ruotsalaiset. Tai italialaiset ja italialaiset? Tuppulalais-napolilais-savolais-hämäläis-pohjalaisella jälkikasvulla on ainakin suunnattoman monipuolinen geenipooli. Pojalla on jo varhain noussut luonteessa päällimmäiseksi suunnaton itsevarmuus, ja nyt se on alkanut vielä laulaa Lauri Tähkää mummojen iloksi. Seuraavaksi sille ostetaan helavyö.

Nykyinen kotikaupunkini sijaitsee läntisen Rooman ja Bysantin rajalla. Se sopii minulle, mistään kotoisin olemattomalle ihmiselle, kuin nenä Sulttaanin päähän. Olen samalla rajalinjalla syntynyt, vain kolmisentuhatta kilometriä pohjoisempana.

Kesämökki

Rosa Meriläisen kolumni Pravdassa nostatti älämölön kommentti-osastolla sohaisemalla Suomen suven pyhän luontoyhteyden ylevää ilmentymää, kesämökki-instituutiota. Ettäs kehtaa, halveeraa Jumalan selän takana syntyneitä ja siellä viihtyviä (Minkäs sitä ihminen juurilleen mahtaa, joten jotenkin sitä oudosti viihtyy kotikunnassaan vaikka se olisi miten ankea), tyypillistä helsinkiläistä kopeutta ja niinpäinpois. Eikä tavallisella ihmisellä ole varaa kesämökkeillä Punavuoressa.

Rosa Meriläinen on tamperelainen.

Kehäykkösen ohituskaista oli jo perjantai-iltapäivällä tukossa taivas tietää minne Lahdentielle jonottavia perhekuntia. Kiitän vanhempiani siitä etten ole koskaan joutunut osallistumaan viikonlopun joukkopakoon. Meillä on tietysti ollut vuodesta -75 luontoyhteyttä, risukkoa, puskaa, ruohonleikkuuta, mansikkamaan kitkemistä, haravointia, kompostinhoitoa ja puutalon kunnostusta rintamamiestalon muodossa jopa yli oman kapasiteetin, mutta niin vain mökkiläisten loputtomaan jonoon liittyvät myös monet esikaupunkilaisnaapurimme. En aivan ymmärrä.

Kun olin ihan pieni, asuimme kerrostalossa. Isovanhemmillani oli siirtolapuutarhamökki.

Tuppulassa kakkosasunto on myös enemmän sääntö kuin poikkeus, ja Sulttaani on osapuilleen ainoa tuppulalainen jolla ei ole omaa 1960-luvulla luvatta rakennettua ja valtion myöhemmässä rahapulassaan sakkoa vastaan armahtamaa betonirötisköä rantapaikassa. Olemme harvinaisen yhtä mieltä siitä että voimme ajaa vaikka päivittäin neljä kilometriä rannalle sen sijaan että muuttaisimme kaksi kilometriä rannemmas joka Jumalan kesäksi.

Olen ottanut ja otan vastaan vastekin mökkikutsuja kavereilta, jopa Punavuoreen tahi siirtolapuutarhaan grillaamaan. Vaihtelu virkistää.

Arkkitehtuurietnografiaa

Viimeinenkin puuttuva lupalappu on omakätisesti toimitettu opinahjon kirjastoon ja jatko-opinnäyte on nyt reilun vuoden viiveellä kokonaisuudessaan luettavissa TKK:n, pardon, Aalto-yliopiston sähköisissä julkaisuissa. Seuraa mainospuheenvuoro:

Huovisen lisensiaattityö on innostunut arkkitehtuurietnografinen kuvaus yhdestä Euroopan eteläisimmästä maakunnasta ja sen historiallisista kaupungeista. Työn kirjallinen ilmaisu on elävää ja taidokasta, ja välillä kirjoittajan subjektiivinen ote ja lennokkuus vievät voiton itse tutkimuksesta. Oma havainnointi ja havaintojen kuvaus ovat erinomaista, niitä sävyttää kriittisyys, mutta teksti on huumorilla höystettyä. Huovisen tutkimuksella on monia ulottuvuuksia, ja ennen muuta se on elähdyttävä lukukokemus. (Kaisa Broner-Bauer, AU 4/2010)

Kepponen

Tuppulan vanhassakaupungissa sekajäte jätetään muovipussissa portinpieleen, koska kunnanisät ja/tai jätehuollon tarjouskilpailun voittanut lafka ovat päättäneet etteivät roskapöntöt sovi muinaismuisto- ja monumenttilain suojelemaan arvokkaaseen kaupunkiympäristöön. Makuasia. Jos pussin jättää ulos illalla, riepottelevat kulkukoirat ja -kissat sen sisällön pitkin katua suupalan toivossa, jos sen vie aamulla on pieni, piipittävä ja sähköllä kulkeva roska-auto jo takuuvarmasti mennyt, pussi jää ovenpieleen koko päiväksi, illaksi ja vielä yöksi jolloin kulkukoirat…

Jätin roskapussin portinpieleen aamuseitsemältä lähtiessäni maakuntapääkaupungin suureen sairaalakompleksiin kuvauttamaan sisäistä kauneuttani (discus intervertebralis). Löysin pussin hylättynä ja yksinäisenä portinpielestä palatessani. Kohtasimme jälleen lapsia koulusta hakiessani. Sen jälkeen roskapussi jäi Herran haltuun.

Puoli kymmeneltä illalla naapurinpoika soittaa ovikelloa: hän oli ollut palaamassa tupakkakioskilta tai ties mistä, nähnyt pari nuorta tyhjäpäätä tyhjentämässä roskasäkkiä automme tuulilasille. Nähdessään naapurinpojan lähestyvän nämä olivat ottaneet jalat alleen.

Positiivinen ajattelu on ihan perseestä, mutta kyllä nauratti kun muistin että olin ajatellut viedä auton pesulaan röntgenistä palatessa, enkä sitten viitsinytkään kun koukkasin suoraan Lidl’iin. Ostamaan roskapusseja.

Settimana Santa di Taranto

Taranton pääsiäisviikko on mahdollisesti yksi tärkeimmistä kirkolliseen juhlaan liittyvistä perinteistä Italiassa, ja koska Taranto on vain kivenheiton päässä Tuppulasta, on aivan luonnollista etten tähän mennessä ollut raahannut luitani paikalle. Tänä vuonna lyöttäydyin kuitenkin natiivin, ystävättäreni Annabellan seuraan: pakkasimme lapset mukaan ja nousimme linja-autoon lippuja myyvän Bar Natalen edestä.

Pyhimyskulkueet, joista Taranton pääsiäinen on kuuluisa, alkavat kiirastorstain iltapäivänä, jolloin katujat ”i perdoni” askeltavat hitaasti pareittain, paljasjaloin, pitkin kaupungin katuja kirkolta toiselle. Kirkkoihin on koristeltu ylösnousemusalttari, jota harhaanjohtavasti kutsutaan nimellä sepolcro, hauta.

Katujat, hautajaismarssia soittava orkesteri ja surupukuinen Neitsyt Maria kiertävät vanhaakaupunkia torstain ja perjantain välisen yön, uudessa kaupungissa laajemmalla kokoonpanolla (mukana ovat ”mysteerit”, Kristuksen kärsimysnäytelmän paperimassarepresentaatiot) perjantai-iltapäivästä lauantain aamunsarastukseen.

Henkilökohtaisen uskon määrään katsomatta pääsiäinen on tärkeä juhla tarantolaisille, jotka sankoin joukoin kerääntyvät seuraamaan kulkuetta ja palaavat kotikaupunkiinsa kuka mistäkin, yliopistokaupungeista, Pohjoisesta jonne ovat työn perässä muuttaneet. Italia on edelleen pitkä ja kapea maa, jossa työtä ei riitä kaikkialle; Taranto, ikiaikainen, jota kaupungin suurin työnantaja on vuosikausien ajan myrkyttänyt dioksiinilla. Kaupunkilaiset eivät ole olleet vahvassa neuvotteluasemassa kun pelissä ovat olleet harvinaisuudessaan kallisarvoiset työpaikat.

Vanhaakaupunkia pidetään vaarallisena: en tiedä onko se täysin totta, vai onko osa synkästä maineesta jonkun kiinteistökaupoista kiinnostuneen paikallisjournalistin maalailemaa. Varmaa on, että ”pienen meren” ja ”ison meren” välisellä saarekkeella sijaitseva vanhakaupunki laiminlyötiin vuosisadaksi uuden ruutukaavan noustessa 1800-luvulla mannermaalle: jäljelle jääneet asukkaat, enimmäkseen köyhät kalastajat, eivät pystyneet kunnostamaan ja ylläpitämään rakennuksia, hyvä jos pystyivät ruokkimaan perheensä. Itse pelkäsin vain sitä, että joku veisi puoliksi juodun Raffon kädestäni väentungoksessa.

http://www.fotoup.net/images/2833.jpg

Minä, etnisyys ja Lauri Tähkä

Muori skypetti ja kertoi että oli mennyt ostamaan CD-levyn, mikä on merkkitapaus sinänsä, sillä Muori harvemmin innostuu mistään musiikista joka on levytetty vuoden 1963… no, 1970 jälkeen. Totesimme siinä keskustellessamme että olen itsekin tehnyt tuttavuutta ko. naurettavan kireisiin nahkavaatteisiin pukeutuneeseen narsistiin Automiehen kansanvaunussa, jolla vallan vasiten noudin ihmisiä Helsinski-Vantaan kentältä epäinhimillisiin kellonaikoihin. Ei varmaan mikään korkeakulttuurinen pläjäys, mutta en minäkään vielä tämän pidemmälle ole päässyt luokkaretkelläni hyvinvointiyhteiskunnassa.

Minä en ole mistään kotoisin, se selvisi viimeistään peruskoulun kolmannella kun käsitöissä piti kirjoa juuttikankaalle villalangalla kansallispukuisen neidon kuva. Kässänmaikka tivaamaan mistäs sinä olet syntyjäsi, pöydällä läjä kirjoja kauneimmista kansallispuvuista. No, täältä Roihikasta – Entäs äiti ja isä?- Mutsi on Sörkasta, faija Kalliosta. Sörkan kansallispukua ei löydy niteistä. Väännän turhautuneena jonkun ruotsinkielisen Uudenmaan puvun.

Ihmisen äidinkieltä ei turhaan sanota äidinkieleksi. Eikä siinä vielä kaikki: 1970-luvun työvoimapoliittisista syistä vietin varhaislapsuudessa paljon aikaa eteläpohjalaisen muorin seurassa, ja todennäköisesti tunnen kaikki muorin ja vanhanmuorin sanonnat. Vaikkei henkilökohtaista kokemusta meirän pitkistä pelloista ole, niin jotain, kyllä, tuttua niissä lauluissa on. Sellaista typerää uhoamista ehkä, johon myönnän syyllistyneeni opiskelijajuhlien jatkonjatkoilla samanhenkisten kanssa laulaa hoilottaessani ettei Kauhavan rauta ruostu, ja niin kauan minä tallaan tämän kylän raittia kun kenkäni pohojat kestää. Olen kieleltäni, kielikuviltani ja mieleltäni enemmän pohjalainen kuin savolainen (isänisä) tai hämäläinen (isänäiti), ja liikutun lähes kyyneliin kun laulan sylissä istuvalle pienelle miehelle että sehän niitä rikkahia harmittaa kun köyhän lapsi on kaunis.

Pitäisiköhän sittenkin hankkia tuollainen helavyö? Nostalgiakaupassa ovat loppuunmyytyjä, joten kai tässä joku buumi on käsillä…