Ammatinmukainen pukeutuminen

Olen vuosien varrella tarkkaillut ammattikunnan pukeutumista Linja-autoaseman bussilaiturilla, ja lopulta piirtänyt asiasta yhteenvedon. Kaivoin sen esille tylsän vaatekaappini inspiroimana.

Huonoryhtinen mustanpuhuva porukka eroaa selvästi insinööriopiskelijoista, joiden vaatetuksessa keskeisiä tekijöitä ovat vaatekappaleiden K-arvo, joissa värisokeiden prosentuaalinen osuus ylittänee keskiarvon, ja joista joku ystävällisesti kirjoitti insinööri on pukeutunut hyvin, jos hänellä ei ole kuuma eikä kylmä, eivätkä genitaalit näy.

Advertisement

Hellerajat

Tiedoksi etten aio useiden ulko- ja sisäsuomalaisblogaajien tapaan valittaa helteistä. Onhan se kiva kun Suomessa ei tarvitse lomailla perse kuurassa.

Henkilökohtainen hellerajani jää toivomukseen että makuuhuoneessa olisi korkeintaan 28 astetta kun mennään nukkumaan. Se raja on nyt parina iltana rikottu: avaan ikkunat selälleen, mutta joudun odottamaan auringonlaskua että lämpötila laskisi sen yhden kriittisen asteen. Kun ikkuna on selällään, ei rullaverhoa voi käyttää. Huhtipojan mielestä on aivan järjenvastaista mennä nukkumaan kun ilta-aurinko vielä paistaa makuuhuoneen ikkunasta sisään, eikä siinä vaiheessa ikkunan auki pitämisestä ole suurempaa hyötyä, tokko haittaakaan. Rullaverho ei järin pidä lämmintä loitolla.

Automiehen makuuhuoneessa ei kertoman mukaan ole kuuma. Puoli metriä selluvillaa tekee enemmän kuin vaaksa kutterinpurua, se nähtiin jo viime talven jääpuikkokatselmuksessa.

Arkkitehtuurietnografiaa

Viimeinenkin puuttuva lupalappu on omakätisesti toimitettu opinahjon kirjastoon ja jatko-opinnäyte on nyt reilun vuoden viiveellä kokonaisuudessaan luettavissa TKK:n, pardon, Aalto-yliopiston sähköisissä julkaisuissa. Seuraa mainospuheenvuoro:

Huovisen lisensiaattityö on innostunut arkkitehtuurietnografinen kuvaus yhdestä Euroopan eteläisimmästä maakunnasta ja sen historiallisista kaupungeista. Työn kirjallinen ilmaisu on elävää ja taidokasta, ja välillä kirjoittajan subjektiivinen ote ja lennokkuus vievät voiton itse tutkimuksesta. Oma havainnointi ja havaintojen kuvaus ovat erinomaista, niitä sävyttää kriittisyys, mutta teksti on huumorilla höystettyä. Huovisen tutkimuksella on monia ulottuvuuksia, ja ennen muuta se on elähdyttävä lukukokemus. (Kaisa Broner-Bauer, AU 4/2010)

Lisää paljastuksia arkkitehtikodissa

Kodin AV-keskuksen vieressä kasvaa laukkupuu:

Puussa näyttää juuri nyt roikkuvan Bilibo-kassi, arkitehdin arkilaukku, arkitehdin iVimpainlaukku by Manufactus sekä lasten sukupuolitetut Suomi-reput päiväretkille ja yökylään, ei tosiaankaan koulurepuksi.

Ammatinvalinnasta

Ammatinvalinnan vaikeudesta ja työnvieroksunnasta ideologiana ollaan kirjoitettu siellä ja täällä.

Hakeuduin opiskelemaan arkkitehtiosastolle varsin sattumanvaraisista syistä, mutta en ehkä aiheetta. Pääsykokeet suosivat niitä jotka kunnostautuvat piirtämisessä ja matematiikassa. Olisin ehkä halunnut kultasepäksi, mutta tätini ei suositellut alaa minulle tai kenellekään, tai ainakaan naiselle; olin kiinnostunut sosiaaliantropologiasta mutta isän mielestä Valtsikasta valmistuisi lähinnä Alkon kassaksi. Sankariarkkitehtieetos ei istunut (tytöille harvoin istuu, vaikka rivien välistä annetaankin ymmärtää että se on sitä Ainoaa Oikeaa Arkkitehtuuria), ja jossain vaiheessa totesinkin että nyt riittää, kivakiva, diplomityö valmiiksi ja sitten maailmalle miettimään mikä minusta tulee isona. Kultaseppäkoulussa vietetyn vuoden ja grafiikan alan sekatyöläisen pestien jälkeen päädyin kuitenkin arkkitehdiksi, koska en muutakaan osannut, tai: osaan vähän kaikkea, ja pelaan hyvin Trivial Pursuitia. Olen pinnallisen yleistiedon piirimestari. Ihminen voi tuntea työn iloa, vaikka ei löytäisikään omaa unelma-ammattiaan. Monenlaiset työt voivat olla palkitsevia, kirjoittaa Rosa Meriläinen kolumnissaan.

Minua ei aja mikään luomisen palo, mutta saan ihan siinä jokapäiväisessä arkiduunissa viboja hyvistä rakenteista ja siitä että lämmönläpäisykertoimet ovat kohdallaan, jonkinlaisesta rakennusten harmoniasta ympäröivän kaupungin tai maiseman kanssa, tilasta, valosta, pinnoista. Mielikuvissa arkkitehti on se luova tyyppi, joka tulee työmaakokoukseen ilman kravattia, ja joka työmiesten mielestä ei ymmärrä mistään mitään, kun on lykännyt huoneeseen jyrkän kulman jonka takia klinkkereitä joutuu leikkaamaan ihan vaivoiksi asti. Mielikuvalla on pohjansa todellisuudessa, mutta itse ainakin uskon että arkkitehdin työstä suuri osa on kulttuurivälittäjän hommaa: pelkällä estetiikalla ei pitkälle pötkitä, mutta ei insinöörien yksin suunnittelema maailmakaan mikään ihanteellinen paikka ole, vaikka pystyssä ehkä pysyykin. Ilmastointi saattaa mennä vituralleen jos joku ihmispolo avaa ikkunan nuuhkiakseen kukassa olevaa appelsiinipuuta makuuhuoneen ikkunan alla.

Dermatofagoidi

Minulla alkaa olla mitta täynnä kutsumattomien vuokralaisteni kanssa.

Pölypunkit viihtyvät kosteassa ja lämpimässä: vanhat talot ovat usein kosteita jo rakenteidensa ja materiaalien vuoksi, ja kun niihin sitten viimeinkin saadaan lämmitys, on soppa valmis. Se vanha ohje ilmankosteuden vähentämiseksi on ilmanvaihdon tehostaminen, mutta sekin toimii vain silloin kun ulkoa tuleva korvausilma on kuivempaa kuin poistoilma. Suomessa yleensä toimii, mutta tiedä sitten miten näiden eurotalvien kanssa.

Lähtökohtaisesti hyvä juttu on se, että arkkitehdit ja astmaatikot saavat elää ilman verhoja ja mattoja. Se helpottaa jonkun verran punkkien massamurhaamista. Loput punkkisyynin ohjeet, eli pehmot, kirjat ja vaatekaapit pois makuuhuoneesta, ovat toteuttamiskelvottomia. Totta puhuen pehmoille riittäisi pakastaminen kerran kuussa. Alan katsella sopivaa autotallia, johon laitan arkkupakastimen.

Ilmastointilaitteen kuivaustoiminto jäähdyttää myös, ja se ei ole toivottavaa jos huonelämpötila on 16. Tuntuu järjettömältä pitää yhtä aikaa päällä lämmittävää patteria ja jäähdyttävää posotinta. Pitäisi lämmittää enemmän, laittaa yläkertaan vesikiertoinen seinälämmitys, lisäeristää katto, tilata puusepältä mittatilaustyönä lasiovinen kirjahylly, testata kosteutta tasoittavaa rappausta korkkilaastilla ja rappausta savilaastilla.

Rahaa siis tarvittaisiin, mutta mistä rahat, jos kierrän työnteon sijaan pyyhkimässä kodin pintoja kostealla liinalla lääkärin ohjeiden mukaan? Äh. Lasiovinen kirjahylly pitäisi vähintään saada KELA-korvattavaksi, se on oikeus ja kohtuus 🙂

Barbapapà

Yksi lapsuuteni vaikuttavimmista arkkitehtuurielämyksistä on Barbapapojen talo (jota ihastelin kirjasta suomalais-kanadalaisen ystäväni luona, en ole varma oliko kirja englanniksi vai suomeksi) ja varsinkin tapa, jolla se on rakennettu. Suurin barbapapa, Barbapapa toimii muottina, ja muut läiskivät hänen päälleen barbasementtiä. Superorgaanista.

Ainakin italialaisen lähteen mukaan barbapapojen äiti Annette Tison oli arkkitehti, ja barbapapojen isä, edellämainitun aviomies Talus Taylor, matematiikan ja biologian opettaja.

Barbapapat ovat luonto- ja eläinrakkaita, isä-Barbapapa on pinkki vaikkakin mies. Barbapapat ottavat kantaa rakennussuojeluun:  ennen barbatalon rakentamista barbapapat kunnostavat asunnokseen liberty-huvilan, jonka pahat grynderit kuitenkin tuhoavat. Unescon maailmanperintölista perustettiin vuonna 1972; Vilhelm Helanderin ja Mikael Sundmanin poleeminen kirja Kenen Helsinki? julkaistiin vuonna 1970.

Olen oman aikani lapsi: seitsenkymmentälukulainen. On turhauttavaa vääntää rautalangasta mallia niille, jotka eivät ole oppineet joitakin perusjuttuja jo Barbapapaa katsomalla.

Back in black

Talvivaatteita IKEA-kasseista purkaessa olen miettinyt tämän kirjan tilaamista.

Tylsäätylsäätylsää. Seuraavaksi painun Ipercoopiin ja ostan muutaman epävärisen poolon, että kaappiin saadaan muutakin väriä. Valkoisen, harmaan ja beigen. Tai sitten satsaan efektisukkahousuihin. Päävaatekappaleiden väritykseen en kajoa, sillä muuten eräänä päivänä havahdun siihen että puhtaana on vain armeijanvihreät vakosamettihousut ja vanhan ruusun värinen neulepaita, eikä talosta löydy riittävän suurta jätesäkkiä johon yhdistelmän voisi kietoa.

Loman loppurykäys

Vähiin käy ennen kuin loppuu, ja loman lopussa tulee aina helkkarinmoinen kiire.

Keitimme 30 litraa punamultaa, Hangö Faluröd, maalasimme saunan ja pinkaisimme illaksi oopperaan. Kummitätini Kuiskaaja piffasi.

Koska alkuperäisissä ulkoverhouslaudoissa oli ennen mekaanista maalinpoistoa lateksi ja paikoin sen alla taivas tietää mikä petroliöljymaali, katsoin viisaimmaksi boostata keittomaalia pellavaöljyvernissalla. Resepti oli aika tarkalleen Talotohtorista:

28 l vettä
1 kg rautavihtrilliä
2,5 kg jauhoja
5 kg punamultaa
2 l pellavaöljyvernissaa

Maali keitettiin tiilistä ladotun pihagrillin päällä 60 litran vaihteistoöljytynnyrissä, jonka Automies oli tuonut duunista ja leikannut auki rälläkällä. Operaatioon meni kolmisen tuntia, sillä pigmentti lisättiin kahden ja puolen tunnin kohdalla ja pian sen jälkeen alettiin kuivatella padassa kasteltua koelautaa.

Vuorilautojen maalaaminen jää Automiehelle, niiden pohjamaaliksi käy sinkkivalkoinen ja pinnalle Uulan pellavaöljymaali. Numeroidaan ja maalataan penkillä, ettei tarvitse teippailla tai muuten skarpata. Tarkkaa kättä vaativat kohdat nakitetaan rouva Tuomenkukalle. Automies on hyvä johtaja: hän osaa delegoida.

Zen ja mekaaninen maalinpoisto

Olen jälleen kerran todennut pitäväni mekaanisena toistuvasta ruumiillisesta työstä, joka väsyttää niin paljon että antaa levollisen yöunen, ja jonka aikana jää tilaa omille ajatuksille, kun ei siinä työsuorituksessa niin järin funtsimista tarvita. Voi siinä jutellakin, jos löytää jonkun samanhenkisen. Minä tunnen yhden tohtorisnaisen Pescarasta.

Repeilevän lateksin raappaaminen saunan takaseinästä saattaa olla tie autuuteen.