Colora la tua Bibbia

Italiattarella on koulun uskonnonkirjan bonusmateriaalina värityskirja Raamatun tapahtumista. Ykkösellä kirjasta tuli läksyäkin, mutta kakkosella asiasta ei viesti kantautunut kotiin saakka, ilmeisesti tavoitteena oli että lapsukaiset värittelisivät partasuita patriarkkoja aina paremman tekemisen puutteessa.

Kotonamme tunnustukselliseen uskonopetukseen suhtaudutaan ristiriitaisesti. Kun ei sen tilalle ole tarjolla muutakaan, ja toisaalta siinä opetetaan mielestäni Italian kulttuurihistorialle keskeisiä asioita, vai miten muutenkaan selittäisi joka virastossa ja luokkahuoneessa roikkuvan krusifksin, pyhät ja juhlat? Paremman tekemisen puutetta ei sen sijaan ole ilmennyt, sillä parempaa tekemistä, oikeiden oppiaineiden läksyjä on riittämiin ja joskus pitäisi leikkiäkin.

Mutta nyt kuului käsky: koko Raamattu väritettävä maanantaiksi. Edessä railakas viikonloppu.

Advertisement

Settimana Santa di Taranto

Taranton pääsiäisviikko on mahdollisesti yksi tärkeimmistä kirkolliseen juhlaan liittyvistä perinteistä Italiassa, ja koska Taranto on vain kivenheiton päässä Tuppulasta, on aivan luonnollista etten tähän mennessä ollut raahannut luitani paikalle. Tänä vuonna lyöttäydyin kuitenkin natiivin, ystävättäreni Annabellan seuraan: pakkasimme lapset mukaan ja nousimme linja-autoon lippuja myyvän Bar Natalen edestä.

Pyhimyskulkueet, joista Taranton pääsiäinen on kuuluisa, alkavat kiirastorstain iltapäivänä, jolloin katujat ”i perdoni” askeltavat hitaasti pareittain, paljasjaloin, pitkin kaupungin katuja kirkolta toiselle. Kirkkoihin on koristeltu ylösnousemusalttari, jota harhaanjohtavasti kutsutaan nimellä sepolcro, hauta.

Katujat, hautajaismarssia soittava orkesteri ja surupukuinen Neitsyt Maria kiertävät vanhaakaupunkia torstain ja perjantain välisen yön, uudessa kaupungissa laajemmalla kokoonpanolla (mukana ovat ”mysteerit”, Kristuksen kärsimysnäytelmän paperimassarepresentaatiot) perjantai-iltapäivästä lauantain aamunsarastukseen.

Henkilökohtaisen uskon määrään katsomatta pääsiäinen on tärkeä juhla tarantolaisille, jotka sankoin joukoin kerääntyvät seuraamaan kulkuetta ja palaavat kotikaupunkiinsa kuka mistäkin, yliopistokaupungeista, Pohjoisesta jonne ovat työn perässä muuttaneet. Italia on edelleen pitkä ja kapea maa, jossa työtä ei riitä kaikkialle; Taranto, ikiaikainen, jota kaupungin suurin työnantaja on vuosikausien ajan myrkyttänyt dioksiinilla. Kaupunkilaiset eivät ole olleet vahvassa neuvotteluasemassa kun pelissä ovat olleet harvinaisuudessaan kallisarvoiset työpaikat.

Vanhaakaupunkia pidetään vaarallisena: en tiedä onko se täysin totta, vai onko osa synkästä maineesta jonkun kiinteistökaupoista kiinnostuneen paikallisjournalistin maalailemaa. Varmaa on, että ”pienen meren” ja ”ison meren” välisellä saarekkeella sijaitseva vanhakaupunki laiminlyötiin vuosisadaksi uuden ruutukaavan noustessa 1800-luvulla mannermaalle: jäljelle jääneet asukkaat, enimmäkseen köyhät kalastajat, eivät pystyneet kunnostamaan ja ylläpitämään rakennuksia, hyvä jos pystyivät ruokkimaan perheensä. Itse pelkäsin vain sitä, että joku veisi puoliksi juodun Raffon kädestäni väentungoksessa.

http://www.fotoup.net/images/2833.jpg

Joulukalenteri 12: kadonnut lammas

Äiti, minä haluan pyhäkouluun. Uskonnon opettajalle oli selvinnyt, ettei Italiatar käy pyhäkoulussa. Koska opettaja sanoi, että jos en käy pyhäkoulua, en pääse ensimmäiselle ehtoolliselle.

Jo se siitä on kiinni, niin ei sinun tarvitse mennä uskonnontunnillekaan. Eei, äää-äitiii, minä haluan uskonnontunnille.

Äiti pääsi ensimmäiselle ehtoolliselle 27-vuotiaana. Mutta minä haluan pienenä.

Minkä ikäisiin pitää soveltaa uskonnonvapautta? Ja entä sitten kun pyhäkouluopet kertovat etteivät protestanttiset sukulaiset oikeasti pääse taivaaseen, eivätkä homot, eivätkä…

Ja pitääkö sitten pitää joku helkkarin juhla? Josta iloitsevat sukulaiset makaavat jo kirkkomaassa, eikä tule pleikkaria lahjaksi niin kuin kaikilla muilla pyhäkoulun käyneillä?

Joulukalenteri 10: pahan sanansaattajat

Joka päivä sanomalehtien, television, radion kautta, paha kerrotaan, toistetaan, vahvistetaan, niin että se totuttaa meidät kauheimpiin asioihin, tekee meidät tunnottomiksi, jollain tavalla myrkyttää meidät, sillä negatiivinen ei poistu kokonaan vaan kertyy päivä päivältä, niin että sydämemme kovettuu ja ajatukset synkkenevät.

Joukkoviestinnällä on tapana saada meidät tuntemaan itsemme aina ”yleisöksi”, ikäänkuin paha koskisi vain muita, ja jotkut asiat eivät voisi tapahtua meille. Sen sijaan olemme kaikki “näyttelijöitä” ja niin pahassa kuin hyvässä, käytöksemme vaikuttaa myös muihin. […] Näemme kaiken pinnallisesti. Henkilöistä tulee kehoja, ja nämä kehot menettävät sielun, muuttuvat asioiksi, kasvottomiksi esineiksi, vaihdettaviksi ja kulutettaviksi.

Vaikka en olekaan paavin kanssa yhtä mieltä tai yhtä vakuuttunut kuolemattoman sielun olemassaolosta tai olemuksesta, niin allekirjoitan nämä otteet Immacolatan päivän saarnasta. Televisiosta tulee päivittäin niin paljon paskaa että se todennäköisesti saa meidät pelkäämään, vihaamaan, epäilemään. Pahan olemassaoloa ei voi kiistää, mutta ruokapöytäämme tarjoiltava makaaberi spektaakkeli harvoin sivuaa koko ihmiskuntaa uhkaavaa todellista vaaraa tai suuria vääryyksiä. Pelkäämme hullua lehmää ja dioksiinikanaa, vaikka suurimat tappajat ovat nälkä ja epäpuhdas juomavesi; näemme kaikissa pääuutislähetyksissä toistettavan herkullisen kirvesmurhan Alabamassa, jos paikallisessa uutistarjonnassa ei ole löytynyt päivän herkkua; laitamme turvaketjun, saranapuolen tapit, hälyytysjärjestelmän, mikrosirun lapsiemme ihon alle? Pelkäämme mustaa miestä. Pelkäämme kerjäläistä. Pelkäämme etteivät rakkaamme rakasta meitä enää jos perseemme ei ole samanlainen kuin mainoksen neitosella.

Io sono Immacolata Concezione

Keksin blogilastussa tulikin selitettyä koko dogmi, ainoa asia jonka tuohon voisin enää lisätä on Marian ilmestyminen Bernadettelle, youtubessa:

Krusifiksista edelleen

Miksi kaksi? – Kaksi ryöväriä kuvaavat paremmin tätä maata.

Hesarin lukijoiden reaktiot EU:n ihmisoikeustuomioistuimen päätökseen krusifiksista italialaisessa luokkahuoneessa yllättivät minut hieman. Krusifiksi ei taatusti ole pahin ongelmista, mutta minun on helppo ymmärtää Soile Launin itsepäisyyttä. Itsepäisyyteen lienee antanut ponnetta suomalainen sinisilmäinen vakuuttuneisuus siitä, että jos maa on allekirjoittanut joitakin kansainvälisiä sopimuksia, sen tulisi myös noudattaa niitä.

Wikipedian mukaan Italian suurin uskontokunta on katolisuus, johon kuului 87,8 % väestöstä vuonna 2006 (kuitenkin vain 36,8 % ilmoitti harjoittavansa uskontoa). Katolisen kirkon jäseneksi lasketaan jokainen kastettu, ja tämän tilastollisen harhan vuoksi vakaumuksellisimmat ateistit ovat vaatineet kasteensa peruuttamisen virallistamista. Jos jäsenyys laskettaisiin samalla lailla kuin Suomen ev-lut kirkossa ja kirkollisvero olisi pakollinen, syntyisi joukkopako.

Krusifiksi kirkossa, yksityiskodissa, kaulassa roikkumassa muistuttaa henkilökohtaisesta uskosta, jota minusta tulee kunnioittaa. Krusifiksi luokkahuoneessa muistuttaa koulu-uudistuksesta, jossa peruskoulun ala-asteella 140 tunnin täydennyskoulutus riittää pätevyyteen englannin tai minkä tahansa muun aineen paitsi uskonnon opettamisessa: uskonnonopettajia ei kukaan voi korvata. Se muistuttaa opettajasta, joka pidätettiin puoleksi vuodeksi virantoimituksesta koska oli järjestänyt oppilaille kyselyn siitä pitäisikö heidän mielestään uskontoa opettaa koulussa, vai kuuluisiko tehtävä kirkolle. Saman verran jäähyä saa pedofiliaepäilystä. Se muistuttaa kirkosta, joka pienellä paikkakunnalla saa painostuksellaan apteekin poistamaan 24/7 kondomiautomaatin ulkoseinästään, sillä koska meidän mielestämme ei saa ehkäistä, niin eivät toisinajattelevatkaan saa tehdä sitä.

En ole suinkaan jättänyt kritisoimatta asioiden tilaa uudessa maassani. Olen vain ollut sitä mieltä, että minun täytyy ensin ansaita oikeus siihen.
– Kallifatides, Uusi maa ikkunani takana. –

Jos keskeinen argumentti suomalaisessa verkkokeskustelussa on ollut se, että maassa maan tavalla tai maasta pois, niin milloin ja miten maahanmuuttaja ansaitsee oikeuden kritiikkiin? Kansalaisuuden saadessaan? Veroja maksaessaan? Kymmenen vuoden kuluttua? Vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeen tädistäni sanottiin kun se ei oo Tururuust, ja entä jos olisi tullut kauempaa? Seitsemännessä polvessa?

En kykene kaivamaan arkistoistani vastaavaa sanontaa italiaksi. Muistan vain Roberto Savianon sanoneen haastattelussa, ettei mikään ulkomainen rikollisuus voi asettua taloksi ilman paikallisten mafioiden suostumusta ja provikoita tuotosta. Kukaan ei ole iljennyt esittää toivomusta että maassa elettäisiin maan tavalla, korkeintaan vaatinut että maan lakeja noudatettaisiin.

Minäkin olen sen verran integroitunut että mielestäni kiellettyyn ajosuuntaan saa mennä pakittaen. Hei, saanko kritikoida?