Muuttolinnut

Kotiinpaluu sujui pääpiirteittäin hyvin, vaikka lähtöä edeltäneenä iltana oli ohjelmassa rouva Automiehen syntymäpäiväjuhla naamiaisasussa, ja herätys aamukoneelle luvattoman aikainen. Teimme kaikki lähtöä helpottavat temput, veimme matkalaukut kentälle jo edellisiltana ja koska sianpieremän aikaan juhlien jälkeisenä sunnuntaina kyytijöitä ei ollut tungokseksi, jätimme auton parkkiin ja avaimet sekä parkkilipun Airpro Travel Services -tiskille.

Lennon saapumisen ja junan lähdön välillä oli neljä tuntia, josta noin puolet meni matkalaukkujen odotteluun ja suoriutumiseen Leonardo Express -junalla Rooman päärautatieasemalle. Jälkimmäiset kaksi tuntia vietimme strategisesti odotussalin viereen kiilanneessa Roadhouse Grillissä vintagebensapumppujen ja lasikuitulehmien ympäröimänä, mutta ah! matkalaukut seurueen ja loosin takaseinän väliin kiilattuna odottamassa että ranskalaiset, pihvit, oluet ja limpparit kävelevät pöytäämme, aivan toista kuin kakkoskerroksen ravintolassa törmäily prikka kädessä ja kakarat lahkeessa roikkumassa.

Onnistuimme saamaan paikat junan ainoasta vaunusta, jossa ilmastointi ei toiminut. Epäilen sitä FS:n strategiaksi: sen sijaan että korjaisivat vaunun, siihen myydään kesän tarjouspaikat (perhehinnasta 20% alennusta ja lapset ilmaiseksi). Saimme istumapaikat vaihdetuksi ensimmäisten hikisten neljän tunnin kuluttua, kun pulloveden loputtua meille valkeni omien paikkojemme ja ravintolavaunun välillä vallitseva raikkaus ja viileys.

Pääteasemalla meitä odotti Arkkienkelin pesemä auto, kotona tyhjä jääkaappi ja kaikkialle laskeutunut ohut tomu, jonka lakaisin postipakettiin ja lähetin paluupostina Gaddafille. Paluu arkeen vie aikansa.

Advertisement

Juhannus

Totutun mallinen kovanpäivänilta. Kun lähtee 7.37 Leccestä saapuakseen 00.05 Helsinski-Vantaalle, tietää matkustaneensa. Meridianan lento codesharena Finnairin kalustolla ei paha, ja vastoin odotuksiani meitä ei edes aidattu koneen perälle keltaisella muovinauhalla johon olisi kirjoitettu halpalentomatkustajia – ei saa ruokkia. Finskin gintonic maksaa 0,50€ vähemmän kuin Blue1:n vastaava tuote, siitä plussaa.

Puolen Italian läpi junalla ajaessani kiinnitin huomiota kansallislippujen vähäisyyteen radanpuoleisilla parvekkeilla, ja iltapäivän matsin jälkeen loputkin viikattiin vähin äänin komeroon odottamaan EM-kisoja. Ei ne itsekään uskoneet, ei.

Keskiyön taivas Helsinski-Vantaan kiitoradan yllä oli vaalea.

Juhannusaattoa vietettiin pihakatoksen alla pitkässä pöydässä grillikyljen, perunasalaatin, makkaran, oluen ja Hanoi Rocksin voimin.

Juhannuspäivänä ajettiin veneellä Vartiosaareen, saunottiin ja uitiin. Italiatar ei ollut tavannut vastaa aiemmin, vaikka vihta olikin tuttu. Äidinkieltä analysoitiin lauteilla.

Häämatkalla

Häämatkan voi viettää myös kätevissä pienissä osamaksuerissä, ja niissäkin näköjään voi pitää vuosien taukoa. Tavoitteeksi voisi silti ottaa että vastedes matkustetaan.

Lukijakysely: mikä on kuvan kaupunki?

ICN

Alkuun disclaimer. Olen oikeastaan vakuuttunut Anna Rastaan kirjoituksesta ja uskon viimeinkin ettei N’sana ole neutraali, mutta pidän siitä huolimatta lauseesta ihan musta neekeri: se sisältää ajatuksen siitä että neekereitä voi olla muunkin värisiä, jopa valkoisia. Samanlaista kuritonta hilpeyttä minussa herättää puhe huumeiden väärinkäytöstä.

Palaamme aamulennon ja ystävissä vietetyn päivän jälkeen Milanosta kotiin InterCity Notte -yöjunalla. Olen varannut lapsille ikkunapaikat: kun penkit vetää yhteen, niistä tulee sänky, ja kun ne peittää lakanalla, on sänky jopa miellyttävä. Vaunuosastossa on kuusi paikkaa, niistä viisi on varattuja jo lähtöasemalla: minä, lapsukaiset, yksi sisilialainen neito ja nuori mies, joka on ihan musta neekeri. Koska kuudes paikka pelataan minun ja sisiliattaren jokerikorttina eli jalkajakkarana, on tarkoituksenmukaista ettei vaunuosasto ole tulijoille kutsuva. Valot sammutetaan, ainokainen oviverho vedetään peittämään puolikasta käytävänpuoleisesta ikkunaseinästä. Bolognassa väkeä istuu jo käytävällä, mutta yksikään ei himoitse jalkajakkaraamme siinä määrin että tahtoisi… no, lihavan itäeurooppalaisen maatuskan, pikkulasten, takaliston leveydessä pohjoisen kanssasisarensa haastavan sisiliattaren ja ihan mustan neekerin seuraan. Lapset käyttäytyvät paremmin kuin mielikuva junassa matkustavista lapsista antaisi odottaa; he uinahtavat jo ennen Piacenzan asemaa. Afrikkalainen puhuu vielä asemanvälin afrikkaa kännykkään matalalla ja hiljaisella äänellä: kielen omat aikailmaisut saattavat olla ruokalevon jälkeen, ennen kun aurinko painuu Chapal Waddi -vuoren taa, sillä välillä sekaan vilahtaa arvatenkin siirtomaaherroilta lainattu five o’clock. Teeaika.

Lipuntarkastaja käy viidesti: ihmettelen, ettei niiden puikolla sohittavassa kämmentietokoneessa näy että paikat on varattu ja maksettu, neljä viidestä koko matkalle ja viideskin Bariin saakka, on jo tarkistettu, ei tarvitse tulla uudelleen. Ja vaikka olisinkin päättänyt hylätä maksetun paikkani jo ensimmäisellä asemalla ja pummilla matkustaisi nyt sijaisenani joku toinen pullea puolatar kakaroineen, so what?

Vaunussa on kuumaa kuin pätsissä. Pescaran kohdalla lasten jalat ovat muodostaneet pirunnyrkin, joka pitää purkaa. Pysyn tovin hereillä ja katselen aamuruskoa Tavolieren tasangon tasaisessa horisontissa. Yksinäiset puuntupsut näyttävät harjakattoisilta ladoilta. Kontekstistaan irroitettu Lauri Tähkä laulaa Pitkiä peltoja pääni sisällä. Barissa havahdun siihen, että mies on poistunut vaunuosastosta: vedän yhteen omani ja jokeripenkin, sisiliatar omansa ja tuoreeltaan vapautuneen istuimen.

Lapset heräävät vasta Murgian ylätasangon kadotessa näkyvistä, Ostunin oliivitarhojen keskellä. Päivä valkenee aurinkoisena.

Lumi-Suomi

Lapsrakkaat ovat päässeet pulkkamäkeen. Ovat tehneet lumiukkoja. Lumi, tuo Teletapeista tuttu konsepti, on ollut mielikuvaansa kylmempää ja märempää, mutta asiaan on suhtauduttu urheasti.

Äidiltä puuttui täysin Reima-haalari-Kontio-saapas-pakkauskokemus. Että ei kannata laittaa omaa takkia päälle ennen kun kaikki kersat on asianmukaisesti paketoitu. Etelänapamantereen tutkimusporukan voi heivata verannalle odottamaan äidin pukeutumista.

Ostin Stockan kanta-asiakastarjouksesta viimeistä päivää kanta-asiakastarjouksessa olleen Marja Kurjen villaponchon, 100% merinovillaa, made in italy, huusi rekissä tahtovansa takaisin kotiin. Villaponchoa voi pitää Etelä-Italiassa läpi talven, usein sisälläkin. Eikä ihminen voi aina pukeutua mustaan, välillä kaipaa tummaa harmaata.

Arabian kauppakeskuksen Earth Collectionista löysin silkkipuuvillaiset housut ja paidan tämän talven mallistoa, sekä pitkän pistaasinvihreän pystykauluksisen jakun graafisen kapealla mustalla reunakanttauksella. Maanantaista alkaen myydään kahdellakympillä viime kesän malleja, ja koska koneemme lähtee jo aamulla, antoi myyjätär armon käydä oikeudesta. Ostin pehmeän valkoisen kalanruotopuuvillaisen jakun, jonka bolerolinjaa alleviivaavat helman suuntaiset kohosaumat, sekä jakkuun sopivat suorat housut kuminauha-nyörivyötäröllä. Kesävaatteet jätän valmiiksi Suomeen, ettei ihan kaikkea tarvitse rahdata pitkin poikin Eurooppaa.

Malpensa

Huhtipojalla kävi Malpensan kentällä flaksi. Huomaa yhdennäköisyys Alicen ja Marcon kanssa.

Pronti, partenza… via!

Alice ja Marco kilpailevan lentoyhtiön tamineissa, asianmukaisen lämpimästi pukeutuneina

Settimana bianca

Olen sen verran yllytyshullu, että minua ei tarvitse kahdesti käskeä kun Muori tarjoutui piffaamaan lentoliput minulle ja kersoille. Että päästään lunta katsomaan. Sen verran odotin, että mies tulee lonaalle ja syö ensin vatsansa täyteen. Onhan se ihan kohteliasta, että kerrotaan kuitenkin etukäteen ja varmistetaan ettei puolisolla ole mitään asiaa vastaan.

Minä olen hinkunut lumeen, sillä kuvat näyttävät lapsuuden talvelta. Lunta on satanut Ranskan Rivieralla, Modenassa, Algeriassa, osapuilleen kaikkialla muualla paitsi meillä. En ole tarponut hangessa kahdeksaan vuoteen. Seitsemänvuotiaani ei ole koskaan nähnyt lunta, ja sinä vuonna kun joulumatkamme Suomeen peruuntui, olisi meitä odottanut musta eurotalvi kaamoslisällä Rovaniemellä.

Kun hintaero jäljellä olevissa paikoissa lennolla kuudensadan ja tuhannenkahdensadan kilometrin päässä sijaitsevilta kentiltä oli melkoinen, päädyin tulokseen ettei oikeastaan ole mitään väliä nökötänkö jälkikasvun kanssa junassa kuusi vai yksitoista tuntia, ja koska lepovaunullisella junalla meitä olisi odottanut vaihto Bolognassa sianpieremän aikaan, päädyin istumapaikkoihin intercity notteen. Nyt vähän hirvittää.

Toivottavasti konetta ei ole paikattu jeesusteipillä.

Lonely Planet

Lecce on päässyt Lonely Planetin Best in Travel 2010 -listaukseen ainoana italialaisena kaupunkina maailmanlaajuisessa valikoimassa yhdessä Charlestonin (Etelä-Carolina), Corkin, Cuencan (Ecuador), Istanbulin, Kioton, Sarajevon, Singaporen ja Vancouverin kanssa. Ymmärrettävää toki, ettei listassa ole useampaa kaupunkia yhdestä maasta, ja ymmärrettävää ettei Italiasta ole laitettu itsestäänselvyyksiä kuten Rooma, Venezia tai Firenze.  Hyvä suoritus silti.

Lecceen pääsee junalla Roomasta. Lähin lentokenttä on Brindisi. Arkitehti suosittelee, ja neuvoo samalla vaivalla vierailemaan Otrantossa, Gallipolissa, Specchia-Melpignano-mitä noita onkaan-ssa, sekä illallistamaan ainakin kerran Nardòn vanhassakaupungissa ravintola Modòssa.

Mitä hullua

Tartun Sirokkon haasteeseen.

On ihan vakiojuttu, että lomilta palatessa on tavaraa enemmän kuin käsiä ja Helsinski-Vantaan lentoaseman vihainen täti naputtaa ylipainosta (ei enää, sillä neljän maksavan matkustajan kanssa saisi raahata matkatavaraa 80 kiloa, vaan eihän se käy kun pitää raahata enemmän tai vähemmän käsimatkatavaraksi heittäytyvät lapsetkin). Kaikkien painavien valurautapannujen sekä ylivoimaisesti italialaisia vastineitaan paremman pöntönsupistajarenkaan rinnallakin hulluimmaksi Suomen-tuomisekseni rankkaan Biodeg Finland OY:n lämpökompostorin, joka osoittautui uskomattoman hyödylliseksi kun koko maata koitellut sähkökatkos pysäytti kaiken tunneiksi, vuorokaudeksi, toistaiseksi. Kuulimme sähkökatkosta autoradiosta matkalla kentälle, Finski vakuutti että Roomaan asti pääsemme mutta ei sitten sen suurempia vakuuksia. Fiumicinon vessat olivat pimeänä ja lattioilla nilkkoihin asti tallattua kosteaa vessapaperimassaa.

Kuvassa istutaan Roma Terminin raiteella odottamassa josko joku juna lähtisi jonnekin, sinne asti päästiin lentokentältä dieseljunalla. Oli komposteri jonka päällä istua, ja Italiattarella omat eväät. Nih. Tuli yökyläkeikka ICCROM-restauroijatutun kämpillä, eikä sitä olisi hotelliin päässytkään kun ei seinästä tule rahaa, tai jotain.

Komposteri on jäänyt pieneksi nelihenkisessä taloudessa, mutta se on toinen juttu. Korvaavaksi tuotteeksi kaavailen jotain TSI-mallia.