Ensihavainnointia rajoitetusta garderoobista

(1. ja 2. päivän vaatteet: 2 ja 3)

Uskon kuudella vaatteella selviämisen olevan läpihuutojuttu, sillä yleensä matkustan olemattoman pienen matkalaukun kanssa, ja kuten vaatekaappia siivotessa tuli ilmi, joukossa on kaikenlaista tauhkaa jota olen säilyttänyt siinä toivossa – tai pelossa – että niitä vielä joskus tarvittaisiin. Todennäköisesti aktiivivaatteita ei juuri ole kuutta enempää, ja voisin jatkaa samaa haastetta lokakuussa vaihtamalla hihattoman pitkähihaiseen, caprit pitkiin housuihin ja pellavahameen polvimittaiseen halkiolliseen toimistohameeseen. Kaikki mustaa, ellei tummempaa ole sillä välin keksitty.

Kun vaatteita on vähän, niitä joutuu säästelemään. Joihinkin ulkoisiin vaaratekijöihin ei voi juuri vaikuttaa. Essua käytän. Ja puen sen valkoisen hameen vasta kun nutella on kadonnut pöydästä ja lapset pyyhitty nihkeällä.

Yleensä vaihdan töistä tullessa johonkin kotiloimeen. Tätä strategiaa tosin en vielä ole haasteen aikana soveltanut, koska silloin hommasta menisi jännitys tyystin. Enkä ole ollut töissäkään, ähä. Kunhan hortoilen puolipukeissani kotona.

Valkoinen hame on jo ruttuinen, vyötärökaitaleelta hieman harmahtava ja pääsee illalla pyykkiin. Paita on toisena päivänä vielä freesi, kun vain muistaa aamulla pestä ja deodoroida kainalot.

Advertisement

Syyskuun kuusi

Pitkällisen painiskelun jälkeen olen valinnut kuuden vaatteen haasteeseen osallistuvaan syyskuun garderoobiin seuraavat vaatekappaleet:

1. Hihaton paita, 60% silkkiä, 40% puuvillaa. The Earth Collection
2. T-paita, Domyos Organic Cotton
3. Pellavahame, Global Essentials
4. Pellavacaprit, Global Essentials
5. Pikkumusta, kalanruotokuvioinen puuvilla, The Earth Collection
6. Jakku, kalanruotokuvioinen puuvilla, The Earth Collection

Pellavacaprit ovat lähes puhki kuluneet, mutta takuumukavat. Olin viimeiseen asti päättämätön pellavahameen ja valikoimasta tiputetun kellanvihreän A-linjaisen itse ompelemani pellavamekon välillä: sitä olisi voinut pitää päällä sillä aikaa kun kaikki mustat ovat pyykissä, kun hame taas vaatii parikseen jonkun paidan, kai. Tai sitten olen yöpaidassa, tai vielä parempaa, uikkareissa, koulun alkuun eli syyskuun 13. päivään saakka.

T-paita on aika paksua trikoota, ja se vähän pelottaa. Jos tuleekin kuuma syyskuu. Näillä olisi kuitenkin tarkoitus liikkua ihmisten ilmoilla ja olla vähän edustavakin. Elokuun haasteeseen olisin osallistunut yhdellä intianpuuvillaisella halatilla, jonka olisin nyrkkipyykännyt aamulla ja kuivattanut narulla sillä aikaa kun makaan (niin on tapana sanoa) uimarannalla.

On demand

Meille on selvinnyt ettei kundi ymmärrä TV:n toimintaperiaatetta, tai ehkä pidemminkin -tapaa.

Ruudulta tulee piirrettyjä. Piirretty loppuu. Uudestaan, muotoilee metriheikki toivomuksensa. Selitämme. Lapsi katselee meitä ruskeat silmät ymmyrkäisinä, ja toistaa hieman vaativampaan sävyyn: uudestaan?!

Melkein vaikeampi konsepti kuin kamera, josta ei heti pääse katselemaan kuvaa.

Kuuden haaste

Project Maman kaima haastoi minut kuudelle vaatteelle syyskuuksi. Olin kuullut tempauksesta jo Muorin 24/7 radiosta, ja otan haasteen vastaan. Varaan itselleni viikon aikaa rytkyjen valitsemiseen.

Kuuden vaatteen säännöt löytyvät Uudesta Mustasta:

1. Valitse korkeintaan kuusi vaatetta, joita käytät syyskuun ajan eli 1.-30.9. Myös legginsit, neuleet ja topit ovat vaatteita. Vaatteita saa siis olla myös vähemmän kuin kuusi.
2. Kuuteen vaatteeseen ei lasketa alusvaatteita, päällystakkeja, sukkahousuja, huiveja, kenkiä, koruja, hattuja, hansikkaita jne.
3. Kuuden vaatteen lisäksi saa käyttää erikseen myös urheiluvaatteita, yövaatteita ja bilevaatteita. Näissä kuitenkin kehotetaan tarkkaan harkintaan ja minimalismiin – miten tiukasti, siitä päätät itse. Jos sinulla on kaksi täysin samanlaista ja samanväristä vaatetta, ne voidaan laskea yhdeksi.
4. Luo ja julkaise omat sääntösi, jos tämä määritelmä ei sinulle sovi.

Homma tuntuu äkkinäiseltään helpolta. Vaikka kuusi mekkoa, tai kahdet housut ja neljä T-paitaa. Kriittiset ovat huolissaan siitä, että vaatteita täytyy pestäkin: kaikki energiansäästöoppaat kehottavat pesemään täysiä koneellisia, vaikka en ole itse aivan vakuuttunut siitä että puolityhjän pyörittäminen söisi planeettaa enemmän kuin vaikka kolmensadan T-paidan puuvillan tehoviljely, niiden ompeluttaminen kakaroilla jossain vinkuintian hikipajalla, rahti ja päälle vielä ne rakennetut/lämmitetyt/ilmastoidut neliöt, joissa vaate asuu ennen päätymistään parhaassa tapauksessa matonkuteeksi. Eivätkö uudet sumean logiikan pesukoneet ota vettäkin sen mukaan kuinka paljon koneessa on pyykkiä? Lupaan ottaa asiasta selvää.

Onko muuten edes sosiaalisesti hyväksyttävää että on samat byysat kahtena peäkkäisenä päivänä, näin roudaripiirien ulkopuolella siis? Vai pitääkö vaate heittää koneeseen jo silloin kun ns. lika lähtee vielä pelkällä pesupähkinällä?

Suomi 2170

Dosentti Kyösti Tarvainen sai Vieraskynän verran palstatilaa väestömatematiikalleen, sillä asioista on voitava puhua-lalla-lalla. Koomisinta jutussa on se, että vaikka Pravda kuinka nuolisi persua, sen sitkeämmin vaki-mokukriittiset kommentoijat esittävät vainoharhaisia päätelmiään todistaakseen Muumimamma Halosen, Thorsin, Pravdan punavihertoimittajien ja mamunhalijoiden olevan salaliitossa. Jussi Jalonen pohtii blogissaan mm. Pravdan motivaatiota julkaista moista soopaa. Onhan niillä vissiin joo leveä teltta, kun samaan ruiskumaalaussuojapaperiin mahtuu eriasteinen vihertärähtäneisyys, räikeä vasemmistoidealismi ja reipas oikeistolainen markkinaliberalismi […] naivista pasifismista ja hampaisiin saakka aseistautuneesta yltiöisänmaallisuudesta puhumattakaan.

Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä millainen maa Suomi on vuonna 2170; asia ei minua juuri liikuta, sillä sadankuudenkymmenen vuoden päästä olen pari metriä mullan alla, samoin lapseni ynnä mahdolliset lapsenlapset, tonttini on neljä metriä merenpinnan alla, ja nykymenolla ihmiskunta saa pitää itseään onnekkaana ja neuvokkaana jos siihen asti selviää.

Tarvaisen näppärässä laskuharjoituksessa on aukkoja. Uskonto ei periydy DNA:ssa kymmeniätuhansia vuosia sinnittelevän neanderthalilaisgeenin lailla, tai muuten riviluterilaisten olisi jo aikaa pitänyt pelätä syrjäytyvänsä Laestadiuksen uskon tieltä. Maahanmuuttajien keskuudessa pidempi koulunkäynti tulee vähentämään syntyvyyttä pitkässä juoksussa. Islam ei ole yksi köntti, ja islamilaisesta maista muuttaneiden joukossa on myös ihmisiä jotka ovat saaneet islamismista tarpeekseen jo kotopuolessa. Ellei heitä sitten potkita takaisin moskeijaan, kun eivät mahdu siihen kantasuomalaisen kovin kapeaan muottiin väärän pigmentin tai jonkun muun esteettisen haitan vuoksi.

Maailmassa on liikaa väkeä; toisaalta niin Suomi kuin Italiakin on huolissaan oman väkensä vähenemisestä. Poliitikot joutuvat tasapainoilemaan kieli keskellä suuta ratkaistakseen miten voidaan kannustaa kansaa lisääntymään niin etteivät ns. vääränväriset tai -uskoiset lisääntyisi.

Henkilökohtaisesti pidän suurempana uhkana ns. suomalaisuudelle suuren maailman palvontaa, enklannin sönkkäämistä kotikielenä umpisuomalaisille lapsille, joka ikistä joka tulee ihmettelemään että ai, kirjoitatko väitöskirjasi suomeksi? Mutta ei edes suomen kielen katoaminen oikeastaan ole minun murheeni, tuskin edes lasteni murhe.

Mediakatsaus

Viikonloppuisessa mediakatsauksessani mieltäni ovat jääneet vaivaamaan kannabiksen kasvatusvälineitä myyneiden saama syyte, kädenvääntö burqa-laista sekä paperilehdessä kartoitettu kaupunkikuseskelu.

Artikkeli kasvatusvälineitä kaupanneiden syytteestä oli hiukan provosoiva; ehkä takana oli näyttöä siitä että välineitä myytiin tietoisena siitä mitä niillä oltiin kasvattamassa ja ehkä mukana tuli ohjeitakin. Jos ei tullut, niin manuaalia voi taatusti ladata arkkiperkele internetistä. Ja hamppua voi kasvattaa myös tavallisessa kukkaruukussa ikkunalaudalla – tai mikä ettei avomaalla. Voin vain allekirjoittaa Kysymysmiehen toteamuksen kommenttiosastolta: Miksi Suomessa panikoidaan melko harmittomasta kannabiksesta, kun olisi oikeitakin päihdeongelmia ratkaistavana?

Burqa-laki on mielestäni tarpeetonta henkseleiden paukuttelua, varsinkin jos naamioituneena esiintyminen ja burqaan pakoittaminen on jo kiellettyä. Olisi tietysti kiva lukea jossain moskeijassa uskonoppineiden saarnaavan ettei papukaijahäkin huppuun pukeutumista edellytetä Kirjassa. Pari niqab-siskoa näin viikonloppuna, tai kyseessä saattoi olla yksi ja sama nainen, ne ovat kaikki niin samannäköisiä 😉

Kaupunkikuseskelusta tulee päälimmäisenä mieleen se, että jos lähtee kahden mäyräkoiran kanssa baanalle, niin jossakin vaiheessa tulee myös ulos jotain. Tavat ovat ehkä höltyneet, vessoja on liian vähän, ja kuseskellut nurkat antavat viestin että muutenkin saa rikkoa ja sotkea, kun kukaan ei välitä. Kannabis kukkakioskeihin, kun se ei ainakaan kuseta?

Laittomien aseiden kieltämisestä

tuli mieleen pari viikkoa sitten tapahtunut Italiattaren leikkikouluaikaisen luokkatoverin isän pidätys: mies oli ns. alalla, soitti suutaan vanhempainkokouksissa niinkuin nyt jokainen joka tietää muiden tietävän että hän on istunut ja voi istua vastakin, ja jonka kodista poliisi viimein jonkun suuremman etsinnän yhteydessä korjasi talteen boostatun puoliautomaattisen, revolverintyyppisen, kännyköitä ja prepaid-puhelinkortteja.

En missään tapauksessa kannata sitä että jokainen kynnelle kykevä hankkii aseen itsensä puolustamiseen, mutta en myöskään usko aselain kiristämisen vähentävän huomattavasti aseiden saatavuutta niiden keskuudessa jotka ovat alalla. Ihmiset ja rauta liikkuvat, ja kuka tahansa lucamoconesi voi ostaa postimyynti-Kalashnikovin jostain lähiseuduilta.

Itä-länsi

Minähän en ole mistään kotoisin, ja siksi Pravdan kuukautisliitteen analyysi itä- ja länsisuomalaisuuden eroista jaksoi huvittaa. Melko koomista oli myös juttua seurannut nettilehden yleisökirjoittelu, jossa suuri osa kommentoivista lukijoista paljastui paitsi ykstotisiksi, myös sisälukutaidottomiksi. Siellä länsisuomalaiset haukkuivat itäsuomalaisia, ja päinvastoin. Ja pohjalaiset kehuivat itseään, kuten kuvaan kuuluu.

Artikkelissa esiin tulleet havainnot on pääpiirteissään esitetty jo samaisen Ilkka Malmbergin vuonna 1985 kirjoittamassa teoksessa Heimoerot esiin ja härnäämään! Suosittelen sitäkin, jos identiteetti on hukassa tai sukulaisia täytyy piikitellä.

Haikuluotsi Anu kirjoitti kysymys- ja arvauskulttuureista, josta minulle tuli mieleen itämaisen ”ei”:n ja savolaisen diplomatian ilmeinen yhtäläisyys. Länsisuomalaiset vaikuttavat idän ihmisen mielestä hidasjärkisiltä. Idässä vastauksen saa nopeammin, vaikka siitä ei usein tiedäkään mitä se tarkoittaa. Voep se olla näin, mutta voep se olla toesinnii. Tae voep se sitte olla ihan toesinnii päen vuan en oo ihan varma jos se kuitennii.

Totesin ensi silmäyksellä pihallamme vallitsevan slaavilaisen suttuisuuden, jota Automiehen kesäpöytä kompensoi. Puutavara oli 5,10; tein pöydästä 4,80 pitkän ja jätin sulle 30 cm varaa jos vaikka haluat nokittaa, kerrottiin kilpavarustelussa mukana olevalle naapurinisännälle anteliaasti.

Suurimmassa osassa Suomea terveen itsetunnon ja tyhmänylpeyden välillä on vissi ero, piikittelee Helsingissä syntynyt puolihämäläinen mutta etnisesti savolainen isäni. Piikki on tarkoitettu pohjalaiselle puolelle sukua. Minua jaksaa joka tapauksessa huvittaa Sirokkon kertomus miehisestä kunniasta ylätasangon berbereillä, jossain vaiheessa raja on ylitetty, tuosta poikki ja tuohon jengat, ja pitäkää paskanne.

Geneettisesti länsisuomalaiset ovat yhtä kaukana itäsuomalaisista kuin italialaiset ja ruotsalaiset. Tai italialaiset ja italialaiset? Tuppulalais-napolilais-savolais-hämäläis-pohjalaisella jälkikasvulla on ainakin suunnattoman monipuolinen geenipooli. Pojalla on jo varhain noussut luonteessa päällimmäiseksi suunnaton itsevarmuus, ja nyt se on alkanut vielä laulaa Lauri Tähkää mummojen iloksi. Seuraavaksi sille ostetaan helavyö.

Nykyinen kotikaupunkini sijaitsee läntisen Rooman ja Bysantin rajalla. Se sopii minulle, mistään kotoisin olemattomalle ihmiselle, kuin nenä Sulttaanin päähän. Olen samalla rajalinjalla syntynyt, vain kolmisentuhatta kilometriä pohjoisempana.

Lost Supper 2

Todellinen Lost-fani juhlistaa päätösjaksoa näin.

Eikö ole ihan myönteistä että ihminen nelikymppisenä jaksaa vielä leikkiä?

Piazzagossip

Tuppulan kovia kokeneella piazzalla on ikimuistoisista ajoista ollut baari, jonka kovana onnena on se etteivät omistajan tyttäret ole jaksaneet, viitsineet, kyenneet tai osanneet jatkaa yritystä, vaan pikemminkin valinneet tuppulalaisen omistavan luokan helpon tien eli vuokratuloilla elämisen. Kun yhtälön tekijöinä on vuokraemäntä jolla on suuret odotukset kiinteistönsä tuotosta, ja pari heppoista yrittäjää jotka lähtevät soitellen sotaan ajatuksena että keskeisellä paikalla sijaitseva baari tuottaa helppoa rahaa ilman sen suurempaa investointia palvelun laatuun tai ohjelmatarjontaan, niin lopputulos ei ole kaksinen.

Minä en väitä etteikö asiakkaiden houkutteleminen piazzalle olisi haastavaa. Tuppulalaiset inhoavat vanhaakaupunkiaan, joka muistuttaa menneestä köyhyydestä, eivätkä muutenkaan halua vaivautua paikkaan jossa eivät saa kaupunkimaasturiaan pysäköidyksi suoraan kynnykselle. Oikeastaan baaria pitämään tarvittaisiin jonkun sortin businessnero, jolla on sen verran varaa investoida että pari vuotta persnettoa ei tunnu missään, ja vuokraemännänkin olisi syytä uskoa että pariin vuoteen suuria tuloja ei ole tiedossa, kunhan vuokralaiset pitävät ovia auki ja estävät rottia peseytymästä nurkkiin, gloriaa sitten myöhemmin. Totta puhuen yksi tällainen kävi jo koputtelemassa omistajan ovella.

Kävi sitten niin että vuokraemäntä ahneuksissaan antoi baarin ex-sähkömiehelle jolla oli liikeidea: nimetään baari skandaalinkäryisen paparazzin Fabrizio Coronan mukaan. Avajaisissa oli paikalla itse turha julkimo omassa persoonassaan, ja uteliaita piisasi. Sen jälkeen asiakkaita ei juuri näkynyt, seuraaviin laajasti mainostettuihin iltamiin julkimo ei tullut, baari yritti lounaspaikkana ja iltamestana, rakensi perspuolelleen luvatta terassin, jätti lupaamansa suuren vuokran, tavarantoimittajat ja henkilökunnan palkat maksamatta, kokki nosti kytkintä, julkimon kanssa riideltiin.

Ulosottomiehet hakivat keittiökaluston mutta jostain löytyi vielä liikeideaan uskovia, jotka lainasivat uudet. Baari vaihtoi nimeä, ja viimeisenä keinona järjesti drag queen -illan sekä ns. lesbobileet joissa vierailevana tähtenä oli jonkun vähemmän tunnetun pornotähden näköiskopio. Tuppukylän moraalinvartijat kauhistelivat, ja kaikkein pahinta asiassa on ettei ns. yrittäjän säälittävää räpiköintiä helppojen skandaalien medianosteessa voi edes kritikoida, koska lopullisen häädön jälkeen hyypiön geelillä liisteröidyille kutreille lasketaan marttyyrinkruunu: hurskastelijoiden ristiinnaulitsema, raukka ja parka.