Seinänaapuri muuttaa yläkertaan

Seinänaapurinamme asuu – tai siis asui – ulkoiselta asultaan hieman Alaskan harmaakarhua muistuttava kiltti ja hienotunteinen pappi, jolla oli tapana istua pysäköidyssä autossaan kotiportin edessä ratkomassa ristisanatehtäviä ennen kotiinpaluutaan tai lähtöään pappisseminaarin ruokalaan, jossa ruokkivat perheettömiä kirkonmiehiä, siis sellaisia jotka eivät syö äitinsä tai sisarensa luona. Kesäiltaisin hän nukahti ikkunat auki pauhaavan television ääreen, ja vain hänen kuorsauksensa ylitti television äänen. Oli kaikupohjaa, näes.

Pappismies oli istunut iltapäivää kuukausi sitten hankkimassaan uudessa autossa, kuten tavallisesti, eikä kukaan kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Kunnes kömpi ulos ja ilmoitti kivijalassa sijaitsevan baarin harmaahapsiselle baarimikolle ettei voinut oikein hyvin, voisitteko viedä sairaalaan. Anteeksi kun vaivaan. Samalla kadulla asuva nuorempi pappiskolleega lähti heittämään, mutta naapurimme jäi sille tielleen. Työnantaja oli kutsunut pikakomennukselle.

Ruumiinvalvojaiset järjestettiin työpaikalla, kirkossa siis, sillä yksinasuvan miehen kotona saattoi olla karua ellei peräti suttuista, ja katutyöt ovat edenneet melkein kotiportin eteen. Työpaikkaeduksi kai tuonkin voi laskea. Vaikka emme tunteneet menoissa muita kuin vainajan, viimeinen tervehdys tuntui velvollisuudelta. Naapuri lepäsi arkussa messukasukkaan puettuna, ehtoollismalja käsissään, yllättävän paljon huonomman näköisenä kuin vielä edellispäivänä ristisanoja ratkoessaan – liekö sitten, että viime aikoina olen nähnyt vain kärsimyksistään vapautuneita, jotka suorastaan kohenevat vainajana.

Tsaanssit paremman seinänaapurin saamiseksi ovat häviävän pienet.

Advertisement

ii-mummu

Minun pieni ja pikkutarkka mummoni kuoli eilisaamuna, kahdeksankymmenenseitsemän ikäisenä.

En päässyt maan ääristä katsomaan mummoa sairaalaan, enkä pääse hautajaisiin, ja niin ollen hän jää elämään minulle ikuisesti sinne minne olen hänet jättänyt, kaupungin vuokratalon eteiseen Herttoniemessä, entistäkin pienempänä, hauraana, hieman väsyneenä, vähän sydänvikaisena, vähän astmaattisena, vähän reumaattisena, vähän sokeana, epävarmana siitä tapaammeko vielä.

Mummola katoaa maailmasta; uudet asukkaat muuttavat sisään tuotapikaa ja kantavat mukanaan kalusteensa, huonekasvinsa, hajunsa.

Kuollut nainen ei ilmastointilaitetta kaipaa

Helteet ovat raskaita terveillekin, miksei sitten sairaille, toteamme ja kutsumme torstaiaamuksi aiemmista remonteista tutut asentajat. Ilmastointilaite nonnan makuuhuoneeseen. Onneksi samana aamuna on päiväsairaalassa hoito, jossa annetaan uutta puhtia, verensiirtoa tai verenkiertoa parantavaa lääkitystä ehkä, nonna pois melusta ja kivipölystä. Muutaman tunnin kuluttua Sulttaanin hätääntynyt soitto sairaalasta; palaavat ambulanssilla, työmiehet pellolle, enin kivipöly pois nurkista. Keskipäivällä Huhtipojan kummitäti hakee happipullon ja -naamarin apteekista, naapurinrouva tuo alumiinifolion peittämässä kulhossa valmiin lounaan, iltapäivällä saapuvat veljet ja käly Napolista. Ambulanssia hieman säikähtänyt Italiatar toimitetaan vastapäiseen taloon ikätoverinsa kanssa leikkimään, iltapäiväksi opettajattaren kesäkerhoon, yöksi kummitätinsä luokse. Nonna tiedustelee vuoteenpohjalta huolissaan liekö talossa edes viiniä vieraille, luovutan vahtivuoron kälylle ja lähden läheiseen supermarkettiin hakemaan kolmen litran roseepulloa ja voileipätarvikkeita. Huhtipoika lähtee viettämään iltaa naapurinrouvien kanssa, palaa kotiin, syö ja nukahtaa, lasketaan patjalle olohuoneen lattialle.

Me silitämme nonnaa, hieromme jalkoja, laitamme otsalle viileää pyyhettä, yritämme helpottaa oloa. Viimeisessä saattovuorossa olemme Sulttaanin kanssa kahden, loppusuvun torkkuessa kukin omalla sohvallaan. Noutaja saapuu sydänyöllä.

Hautaustoimisto päivystää yötä paivää, miehet saapuvat puhelinsoitosta, taloon järjestetään valvojaishuone. Vainaja pestään ja puetaan, Sulttaani käy sillä välillä valitsemassa arkun, naapurinrouvat kinastelevat keskenään koreografioista, taulujen ja peilien ottamisesta pois seiniltä, viimeisen matkan alusasuvalinnasta. Arkkuun sujautetaan mukaan silmälasit ja sormustin. Minä olen nostanut pojan liinaan pois jaloista ja harhailen nukkuva lapsi sylissäni edes taas, soittelen niille joiden kuuluu tietää heti ja seuraavassa vuorossa niille joille riittää saada tieto auringon jo noustua. Ensimmäiset surunvalittelijat saapuvat jo yöllä, monet tulevat autolla tai junalla kauempaa ja saapuvat paikalle päivän mittaa. Aamun sarastaessa hautaustoimiston kloppi tuo termoksen ja täytettyjä voisarvia.

Iltapäivällä lounaan jälkeen lähdemme Huhtipojan kummitädin kanssa hakemaan Italiatarta: istu syliini ja hali, muistatko kun nonnaa tuotiin eilen ambulanssilla ja nonna oli hyvin sairas, minun täytyy kertoa sinulle ikävä uutinen. Italiatar haluaa nähdä nonnan joka vähän kuin nukkuisi olohuoneessa avoimessa arkussa, kädet ristissä rinnalla ja rukousnauha käsissä. Nonnaan ei enää satu. Laskeudumme takaisin kadulle tavaamaan kuolinilmoituksia: yksi perheen laittama jossa kerrotaan vainajan senjasen lesken nukkuneen pois niin ja niin monen vuoden iässä, hautajaiset Jeesuksen Pyhän Sydämen kirkossa kello viisi, toinen jossa ystävät ottavat osaa suruun äidin poismenon johdosta, kolmas opettajattarilta ja luokkatovereilta rakkaan nonnan menettäneelle, neljäs puolueelta toveri nonnaa surevalle perheelle. Kirjakauppias vie Italiattaren vespalla korttelin ympäri jäätelölle, vielä kerran ylös nonnaa tapaamaan, sitten ulos odottamaan arkun laskeutumista kapeita portaita. Näetkö, tuolla pitkällä autolla nonna viedään kirkkoon, sitten rukoillaan, nuo kukat arkun päällä ovat nonnalle.

Vielä viikon kuluttua ilmastointilaite on puolitiessä, seiniin avatut railot paklaamatta, moottori yläkerrassa kirjoituspöydän alla.