Toiseus

Kun on vieraassa maassa ja fyysisesti eroaa kantaväestöstä, saattaa kokea toiseutta. Ja jos ei eroa niin kovin paljon, saattaa saada osakseen ohkaisempaa toiseutta, koska tekee asiat väärällä lailla. Paras tapa selvitä tilanteesta on itseironinen huumori.

Itseltäni meinasi huumori loppua, kun olin sunnuntaina jäätelöbaarissa: seisoin tiskin edessä moderoimassa lasten ja jäätelöpalloja lappavan baarintytön kommunikaatiota, kun kahvilan keittiönovesta peruutti kaksi miestä. Pers’edellä saapuva varoitti permesso, signora, johon saliin päin kääntynyt mies huomautti älä turhaan, ei se ole täältä.

Teki mieli karjaista että mitä sitten vaikken olekaan, jos joku tulee ovesta perse edellä lämpölevyä kantaen niin ymmärrän väistää vaikka possottaisi* serbokroaatiksi. Voimasanoilla höystetyllä murteella, kuin olisin viettänyt viimeiset viisitoista vuotta kuunnellen raksamiesten kiroilua.

Niinkuin olenkin.

*possottaa = kysyä lupaa posso?

Advertisement

Syyskuun kuusi

Pitkällisen painiskelun jälkeen olen valinnut kuuden vaatteen haasteeseen osallistuvaan syyskuun garderoobiin seuraavat vaatekappaleet:

1. Hihaton paita, 60% silkkiä, 40% puuvillaa. The Earth Collection
2. T-paita, Domyos Organic Cotton
3. Pellavahame, Global Essentials
4. Pellavacaprit, Global Essentials
5. Pikkumusta, kalanruotokuvioinen puuvilla, The Earth Collection
6. Jakku, kalanruotokuvioinen puuvilla, The Earth Collection

Pellavacaprit ovat lähes puhki kuluneet, mutta takuumukavat. Olin viimeiseen asti päättämätön pellavahameen ja valikoimasta tiputetun kellanvihreän A-linjaisen itse ompelemani pellavamekon välillä: sitä olisi voinut pitää päällä sillä aikaa kun kaikki mustat ovat pyykissä, kun hame taas vaatii parikseen jonkun paidan, kai. Tai sitten olen yöpaidassa, tai vielä parempaa, uikkareissa, koulun alkuun eli syyskuun 13. päivään saakka.

T-paita on aika paksua trikoota, ja se vähän pelottaa. Jos tuleekin kuuma syyskuu. Näillä olisi kuitenkin tarkoitus liikkua ihmisten ilmoilla ja olla vähän edustavakin. Elokuun haasteeseen olisin osallistunut yhdellä intianpuuvillaisella halatilla, jonka olisin nyrkkipyykännyt aamulla ja kuivattanut narulla sillä aikaa kun makaan (niin on tapana sanoa) uimarannalla.

Vaatekaapista

Tarkastelin vaatekaappiani valmistautuessani Kuuden haasteeseen.

Kaapissa on tankoa noin metri kuusikymmentä, ja yleisvaikutelma on mustavalkoinen. Oikeastaan valkoinen, sillä taistelussani pölypunkkeja, kosteutta, hometta ja koiperhosia vastaan olen pussittanut huomattavan osan vaatteista IKEAn muovisiin pukupusseihin. Vaatekappaleita on henkareissa kolmisenkymmentä, ja loput on viikattu vetolaatikkoon tai säilötty varastoon. En raatsi heittää mitään pois, jos niitä vaikka tarvitsisi. Tai jos laihtuisi. Tai jos antaisi Italiattarelle tämän kasvaessa sen mustan polvimittaisen halkiohameen, jonka ompelin mummoni kanssa kuusitoistakesäisenä. Äitinikään ei heitä koskaan pois mitään, ja asiasta on vuosien varrella ollut iloakin fiftarimekkojen ja trumpettilahkeisten mokkahousujen muodossa.

Osa vaatteista on varattu juhlakäyttöön: ne ovat yleensä hulmuavia, läpikuultavia ja sataprosenttisen synteettisiä. Niissä sulaudutaan italialaisten häiden kutsuvieraiden hulmuavaan, läpikuultavaan ja synteettiseen massaan.

En omista sinisiä farkkuja, en ensimmäisiäkään, mutta mustia pellavacapreja on kaksin kappalein. Pellavan lisäksi materiaalivalikoimaa vallitsee puuvilla, silkki ja näiden sekotukset. Merkeistä kärkeä pitävät The Earth Collection, Stockmannin Global ja Gerry Weber, mutta joukossa on myös omia luomuksia. Kaapista raavitaan aamulla kasaan jokin kokonaisuus, jossa (toivottavasti) näyttää vakavasti otettavalta mutta tarpeen tullen pääsee kiipeämään rakennustelineille. Ei siis hulmuhelmoja leipätyössä, valitettavasti.

Ostan vaatteita harvoin ja vastahakoisesti. Hankinnat ovat yleensä tarkkaan harkittuja – ja varmaan vähän tylsiäkin. Huvittelen enemmän huivi- ja pukukorupuolella. Kaikkein mieluiten teettäisin vaatteet ompelijalla.

Tuntemattomalle lukijalle

Täällä käy ihan mukavanlaisesti lukijoita ja osa kommentoi ahkerasti, tai ainakin silloin tällöin. Hiljainen enemmistö herättää kuitenkin ajoittain uteliaisuuteni. Haikuluotsi Anu heitti pari kuukautta taaksepäin kyselyn tuntemattomille lukijoilleen, ja koska kysymystä tuskin voi paremmin muotoilla, niin kopioin sen suoraan:

Jos kommentointi ei kuitenkaan ole sinun juttusi, niin pyytäisin silti, että jättäisit tämän yhden kerran merkin vierailustasi, jos et ole koskaan aikaisemmin kommenttia jättänyt. Miksi käyt täällä? Mistä tykkäät eniten lukea/mikä ei niinkään kiinnosta? Haluaisitko kuulla jostain lisää tai onko sinulla minulle kysymyksiä? Olen toki myös kiinnostunut kuulemaan sinusta, mutta sekin on vapaaehtoista.

Sääliä saa ilmaiseksi, mutta kateus pitää ansaita

Korvaani särähti suomalainen sanonta, joka ilmeisesti on kulttuurisidonnainen.

Minä tunnen koko joukon ihmisiä joilla (talous)asiat ovat kadehdittavan hyvin, ja jotka totisesti eivät ole ansainneet sitä, ainoastaan perineet. Lähes koko Tuppulan kerma kuuluu siihen joukkoon. Tosin joku siitäkin porukasta saattaisi menestyä ilman että pappa betalar.

Olen melko vakuuttunut siitä, että esimerkiksi Bill Gates on menestyksensä ansainnut, enkä osaa olla siitä edes kateellinen. Olen iloinen hänen puolestaan, vaikka meille onkin hiljattain tullut bänät. Self made man ei ole kovin yleinen tarina Italiassa, vaikka aivan varmasti joku siihen pystyy, todennäköisesti joku käytännönläheinen tyyppi joka on jättänyt oppivelvollisuuskoulun kesken, ostaa eurolla ja myy kahdella. Nostan hattua.

Olen varma siitä ettei Italian talousboomin vuosina kukaan ole voinut rikastua grynderinä ilman yhteyksiä mafiaan, enkä siitäkään pysty olemaan kovin kateellinen. Tai siitä että joku oivaltaa ujuttautua grynderinä rikastuneen papin lakanoiden väliin. En tiedä onko helvettiä olemassa, vaikka se olisi oikeus ja kohtuus.

Minulla on asennevamma, joka takaa sen etten koskaan tule rikastumaan. Olen vaistonvaraisesti aina looserin puolella, ja diggaan Nasaretilaista vaikka olen ateisti.

En viitsi tilittää kenelle tai mistä olen kateellinen, koska en sääliäkään kaipaa.

Working Class Hero

Kehitysmaapuhelimeni (klassinen karvahattu-Nokia jossa fikkari) aloitti viikko pari sitten sellaisen meiningin että Windin valmiiksipuhuttu viesti ilmoittaa minun olevan radioskuggassa kun näytöllä on seitsemän tolppaa kenttää. Vaikka herätyskello ja fikkari ovatkin kivoja toimintoja ja vaikka minut usein tavoittaa lankapuhelimestakin, olin ensisijaisesti hankkinut ensimmäisen kännykkäni sitä varten että olisin tavoitettavissa, enkä edelleenkään ole valmis heittämään alkuperäistä konseptia romukoppaan. Mutta minäkö ostaisin uuden kännykän? Se ei ainakaan kuulunut kevään hankelistalle, ja totta puhuen olen kännykkämarkkinoilta pihalla kuin lumiukko.

Italiattaren kummisedällä Arkkienkelillä sattuu olemaan yksi ylimääräinen kännykkä, jonka iPhone oli syrjäyttänyt. Sain sen lainaksi tai jotain. Siinä on kamerakin, ja muita vermeitä joita en ole vielä löytänyt.

Arkkienkeli oli laittanut kännykkäänsä herätysääneksi John Lennonin Working Class Hero:n. En ole vaihtanut sitä, ja nyt herään joka ikinen aamu ajatusten ja muistojen hyökyaaltoon, jonka jälkeen en voi enää ummistaa silmiäni. Ajattelen Arkkienkeliä, hänen isäänsä joka on upseeri mutta tuskin herrasmies, kaikkia niitä joita vihataan terävyytensä tai halveksitaan hölmöytensä takia, joilta on piesty luulot pois mottona minun pojastani ei kouluteta (työtävieroksuvaa) herraa, hyvinvointiyhteiskunnan luokkaretkeläisiä, hartioillani istuvia esi-isien henkiä joiden vuoksi on parasta tänäkin aamuna raahautua sorvin ääreen kirjoittamaan, no, niitä apurahahakemuksia?

40vee

Syntymäpäiväjuhlinnat menivät totutun kaavan mukaan, paitsi että muokkasin kakun koristelua hieman viime-, pardon, toissavuotisesta. Eikä minulla ole vieläkään kakkulautasta, kakkulapiosta puhumattakaan, vaikka olin luvannut tulla aikuiseksi. Ryppyvoidetta sentään hankin.

iVimpaimen lisäksi sain ystäviltä hienon kiiltävän nahkaisen olkalaukun Made in Italy, iVimpaimen paikasta toiseen raahaamiseen. Ovat varmaan nähneet minut raahaamassa SonyVaioa piazzan halki Röfixin ekoshopperissa. Olkalaukkuun täytyy nyt löytää yhteensopiva ”pelastusvene” johon laittaa avaimet, lompakon ja ostoskassin – en voi raahata koko salkkua mukanani piipahtaessani piazzan baarissa espressolla!

Albanialaisen ystävättären albanialainen puoliso ajaa rekkaa, ja eteläisen Ranskan läpi ajaessaan oli poiminut mukaansa laatikollisen ostereita. Ei paha ylläri. Pidän ostereista melkein yhtä paljon kuin iVimpaimista.

Salaliittoteoria

Jälleen yhden apurahahakemuksen palatessa kielteisellä päätöksellä olen alkanut elätellä vainoharhaista salaliittoteoriaa, jonka mukaan asuinpakkani ei näytä hyvältä hakemuksessa. Kukapa haluaisi kustantaa rahaston varoilla sangrian litkimistä jossakin palmun alla?

…josta sainkin loistavan ajatuksen syntymäpäivävastaanoton tarjoiluun!

La dolce attesa

Perheessä eletään odotuksen aikaa. Tulossa ei ole vauvaa, ei koiraa eikä kissaa, uudesta autosta nyt puhumattakaan.

Lika barn leka bäst

Jäin seuraamaan lääkärisnaisten parinmuodostuksen ongelmista poikinutta keskustelua Pravdassa, ja yllätyksekseni huomasin ettei juuri kukaan nähnyt todellisen ongelman, syrjäseutujen lääkäripulan, johtuvan siitä että mies ei voi muuttaa jonnekin hevonnavalle vaimon työn perässä. Tuhmia nämä dottoressat, jotka haluavat naida ylöspäin. On se kun ei tavallinen mies kelpaa. Ja mieskiintiöt lääkiksessä olisivat hyvä juttu, kun muutenkin on arveluttavaa että naisia koulutetaan vuosikausia ja sen jälkeen ne jäävät äitiyslomalle. Miehillähän ei ole perhettä. Oikeastaan lastenteko pitäisi kieltää akateemisilta naisilta kokonaan, tai tietyin rajoituksin sallia virkattupipohumanisteille, joille ei tuottavaa työtä löytyisi kuitenkaan tässä kovien arvojen maailmassa.

Voiko akateeminen nainen valita puolisokseen vähemmän koulutetun miehen? Voi, mutta se vaatii mieheltä aivan helkkarin hyvää itsetuntoa. Lisäksi ns. uranaisen puolison täytyy vaimon ajanpuutteen vuoksi usein tinkiä ”nuori, nätti, silittää mun paidat” -hoivafantasioista, mikä saattaa olla liikaa vaadittu jopa DI:ltä. Osa lääkärisnaisille sopivista lääkärispuolisokandidaateista ottaakin suosiolla vaimokseen hoitsun, tai vaihtaa akateemisen vaimonsa hoitsuun seuraavalla kierroksella. Vaikka tuskin niitä paitoja siltikään silitetään ennen viimeistä kutsua, ainakaan HUS:n työpaineilla. Ai niin, lääkäreillä on työtakki, ja paidansilitys on ymmärrettävästi ongelma autokauppiaille.

Olen itse tyytyväinen naimakauppaani arkkitehdin kanssa: viimeiseen asti kiistän sen olleen barbie-leikissä lukkoonlyöty tavoite, josta ”ylöspäin” tai ”vaakasuuntaan” naivia naisia syytetään. Kyseessä on ihan puhdas työtapaturma. Varmaan moni-, siis, kaksikulttuurisessa liitossa on plussaa se, että on ainakin jotain yhteistä, ja ammatillisessa homogeenisyydessä helpotus se, että ainakin olemme eri maata.

Lääkärien työpaikkaromantiikkaa lisää janoavalle suosittelen House MD:tä ja Grey’s Anatomya.