Sivullinen

Koulu alkaa viimeinkin maanantaina.

Italiattaren osaksi on langennut olla se oppilasraukka, jolla ei ole ikinä oikeita vihkoja ensimmäisenä koulupäivänä. Odotan opettajien mahtisanaa siitä millaisia, millä ruutukoolla ja minkälaisilla marginaaleilla hankkimani pitää. Jostain syystä muut äidit näyttävät tietävän asian jo etukäteen. Eilen kuitenkin repäisin ja kaarsin paperikauppaan hakemaan koulutarvikkeita, meni sitten syteen tai saveen.

Olisi kai pitänyt kysyä ovatko tiskiin pinoamani nyt varmasti kolmannen luokan vihkoja. Iski vain ahdistus, kun kaupassa oli niin paljon äitejä: olivat saapuneet paikalle joukkovoimalla, niin että käly/anoppi/äiti/sisko pitää paikkaa jonossa toisen naisen penkoessa vihkopinoja ja kysellen äänekkäästi kauppiaalta kolmioviivaimen ominaisuuksista, jotta se täysin vastaisi viidakkorummun kertomia vaatimuksia. Tai ehkä laatukriteeri on geneettisessä muistissa. Eikä kenelläkään ollut kiire mihinkään, sillä lapset olivat hoidossa toisella kälyllä/sisarella/anopilla/äidillä. Soittelin kassajonosta lapsenvahdilleni kysyäkseni alkoiko kokous kuudelta vai puoli seitsemältä, ja hiljaa mielessäni rukoilin äänekästä isoperseistä massaa hälvenemään niin paljon että saisin vihkopinon kiilatuksi myyntitiskille.

Advertisement

Toiseus

Kun on vieraassa maassa ja fyysisesti eroaa kantaväestöstä, saattaa kokea toiseutta. Ja jos ei eroa niin kovin paljon, saattaa saada osakseen ohkaisempaa toiseutta, koska tekee asiat väärällä lailla. Paras tapa selvitä tilanteesta on itseironinen huumori.

Itseltäni meinasi huumori loppua, kun olin sunnuntaina jäätelöbaarissa: seisoin tiskin edessä moderoimassa lasten ja jäätelöpalloja lappavan baarintytön kommunikaatiota, kun kahvilan keittiönovesta peruutti kaksi miestä. Pers’edellä saapuva varoitti permesso, signora, johon saliin päin kääntynyt mies huomautti älä turhaan, ei se ole täältä.

Teki mieli karjaista että mitä sitten vaikken olekaan, jos joku tulee ovesta perse edellä lämpölevyä kantaen niin ymmärrän väistää vaikka possottaisi* serbokroaatiksi. Voimasanoilla höystetyllä murteella, kuin olisin viettänyt viimeiset viisitoista vuotta kuunnellen raksamiesten kiroilua.

Niinkuin olenkin.

*possottaa = kysyä lupaa posso?

Salaliittoteoria

Jälleen yhden apurahahakemuksen palatessa kielteisellä päätöksellä olen alkanut elätellä vainoharhaista salaliittoteoriaa, jonka mukaan asuinpakkani ei näytä hyvältä hakemuksessa. Kukapa haluaisi kustantaa rahaston varoilla sangrian litkimistä jossakin palmun alla?

…josta sainkin loistavan ajatuksen syntymäpäivävastaanoton tarjoiluun!

Kevät

Marco ja Alice paistattelevat päivää ulkosuomalaisnukelle ominaisissa tasaraitayöpuvuissaan terassin pöydällä. Pääskyset lentelevät taivaalla, ilmassa leijuu appelsiininkukan tuoksu.

Kun vaihdoin isänmaani lautaselliseen pastaa

Tarjuccia kanaalin varrelta kirjoittaa muutostaan Suomesta ulkomaille, Taloussanomien keskustelun innoittamana.

En varsinaisesti paennut Suomesta: lähdin uteliaisuuttani ja jäin sille tielle. Virallisesti lähdin valmistumiseni jälkeen kultaseppäkouluun Firenzeen, mutta olin tehnyt valintani jo diplomityöaihetta hakiessa. Olin opintomatkalla lumoutunut pienen abruzzolaiskaupungin sosiaalisesta tiheydestä ja vuosituhansien kerrostumisesta talojen kiviseiniin, pizzaa mittausleiriläisille kantavista mummoista, Bar dello Sportin aperitiiveista. Samalla lailla rakastan Tuppulan piazzaa, vaikka ihmettelenkin natiiveja jotka ovat päättäneet elää huonosti, laput silmillä, näkemättä sitä mikä pikkukaupungin pysähtyneessä elämänmenossa voisi olla jopa kadehdittavaa.

Perhettä perustaessa asuinpaikkamme valinnassa painoi mieheni vanhempien tarvitsema apu Italiassa jossa hyvinvointivaltion puute paikataan naisten palkattomalla työllä, sekä toivo siitä että puolisollani olisi kotimaassaan helpompaa löytää mielekästä työtä. Pienten lasten äidin on helpompaa löytää elämälleen tarkoitus jopa työelämän ulkopuolelta. En tarkoita että niin tulisi tapahtua, mutta sekin on nähty että nainen käy palkkatyössä ja tekee päälle kotityöt työttömäksi jääneen miehen maatessa sohvalla hautomassa itsetuhoisia ajatuksia. Tai että ihmis-, siis, työmarkkinapohjaisen miehenarvonsa menettänyt ryhtyy vaimonpieksäjäksi.

Ensin toivoin että voisimme palata Suomeen; kun paluu olisi vihdoinkin mahdollista, en ole enää varma siitä haluanko. Ilmapiiri näyttää täältä käsin tarkasteltuna kireältä. Miehen pitäisi oppia kieltä, jokseenkin täydellisesti, ja siitä huolimatta on monien mielestä väärin että mamut tunkevat työmarkkinoille kilpailemaan kantaväestön kanssa. Sokerina pohjalla olen havainnut että italialaiset vaikuttavat harvoin onnellisilta Suomessa, vaikka toki poikkeuksiakin on. Toisaalta, jos suomalaisetkaan eivät osaa arvostaa sitä hyvää mitä heillä on…

Oma työnhakuni, pikemminkin työn rakentaminen, on ollut pitkä prosessi, joka alkaa vuosien jälkeen kantaa harvakseltaan hedelmää. Arkkitehtuurin historiaa pääaineena opiskelleena minulle on palkitsevaa, että jo oma kotiportti on 1600-luvun lopulta.

Kiitos, Alexander Stubb

Olen tasan samaa mieltä Alexander Stubbin kanssa, ehkä jopa ensimmäistä kertaa, ja tämä tekee hänestä jo toisen kokoomuspoliitikon jota arvostan.

Mamukeskustelu on todella vastenmielistä, sillä populismi on vastenmielistä. Populismlla ei ratkaista ongelmia, edes maahanmuuttoon liittyviä; ne lakaistaan maton alle kiinnittämällä katse johonkin epäolennaiseen ja puhumalla suu vaahdossa imaamin parrasta.

Meno maan Virallisen Totuuden verkkokeskustelussa on ollut viime aikoina sen verran hurjaa, että yhdelle jos toiselle suomenkielentaitoiselle on tullut mieleen kannattaako tuollaiseen maahan ylipäätään mennä/palata. Ai niin, eihän kukaan maailmalla suomea osaa joten onko tuolla nyt väliä, ja parempi etteivät tulekaan. Maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta johtuvat ongelmat ratkeavat parhaiten sillä että lopetetaan maahanmuutto, ja ollaan keskenään leijonariipukset kaulassa pitämässä white pride -pippaloita. Virallisen Totuuden lehti on myös huomannut että mamukriittisyydellä on nostetta ja ottanut vakiohjelmistoonsa mamu-aiheiset jutut; jokainen artikkeli jossa mainitaan sana somali saa reaaliajassa peräänsä noin neljänsadan vakikommentoijansa vakivastaukset. Tiedä sitten miten tämä tapahtuu, vastaavatko työaikana vai maksaako fatta laajakaistan?

Minä en tiedä onko mokukriittisyys äänekkään vähemmistön vai aivan vastikään mölyt mahastaan päästäneen hiljaisen enemmistön juttu; epäilen ensimmäistä, pelkään jälkimmäistä.

20 syytä olla asumatta Italiassa

Kirjoitin tämän vastaukseksi Ritvalle. Mahtavan negatiivisen pläjäyksen alkukevennykseksi todettakoon, että todennäköisesti vielä enemmän minua nyppisi asua pahoinvointivaltiossa, jossa kaikki valittavat vaikka asiat toimivat. Kun aikansa seuraa Hesarin yleisönosastokirjoittelua tai marinaa TV Finlandilla niin voi todeta, näin kehitysmaavinkkelistä, että mitä turhaan sitä hyvinvointivaltiota rakentamaan kun siitä tulee niin pahoinvoipia ihmisiä, ja rupeavat vielä ammuskelemaan toisiaan koulussa. Täällä sentään tappavat vain työn puolesta, camorristit ja mafiosot, ndrangheta ja SCU. Ja minä kestän aika hyvin hitautta.

1. Vartissa kirjoitetaan roskikseen hylätyistä kissanpennuista. Meillä löytyy aina silloin tällöin roskiksesta vastasyntynyt, joskus elossa. Kun uutisen hylätystä lapsesta lukee tarpeeksi monta kertaa, alkaa tuhahdella niille kissanpennuille, vaikka eihän sekään ole oikein.
2. Paketit katoavat postissa.
3. Kirjatut kirjeet katoavat postissa.
4. Kuriirilähetyksellä tulevan paketin kuittaa joku muu aviomiehesi nimellä, ja kirjoittaa sen vielä väärin. Tilausta tehdessä et ole maininnutkaan koko häiskää.
5. Vatikaani on liian lähellä.
6. Italian vihreät eivät näe metsää puilta.
7. Italian vasemmisto… olkoon!
8. Italian oikeisto… olkoon!
9. Telkkarissa näytetään tissejä, perseitä ja paavia vierailulla nälkämaassa saarnaamassa kondomia vastaan. TV-kuuluttajan silikonihuulet muistuttavat pottatreenaajalle tarkoitettua topattua WC-istuimen pienentäjärengasta. Totut siihen.
10. Kaikki tutut tietävät jo etukäteen syntymättömän lapsensa sukupuolen ja leikkauspäivän. Tunnet itsesi paviaaninaaraaksi. Ihmettelet onko niillä vetskari bikinirajassa.
11. Kun anoppisi kuolee, perit TV-luvan jonka maksua aletaan sinulta vaatia toistuvilla kirjeillä. Vastaat, lähetät kuolintodistuksen ja saat vastaukseksi kirjeen jossa kerrotaan ettet voi lakkauttaa vainajan TV-lupaa koska sinulla ei ole omaa. Et kuitenkaan maksa lupaa: ks. kohta 9.
12. Lapsesi kouluruokailun lounassetelien postimaksulomake täytyy täyttää käsin kolmesti: kolme kertaa tilinumero, kolme kertaa maksajan nimi, osoite… Jostain kumman syystä postin online-maksu ei tunnista kunnan ruokailupalvelun tilinumeroa. Postissa on jono. Kouluvirastossa on jono. Kouluviraston ämmä huutaa sinulle koska yrität lunastaa kaksi vihkoa kerrallaan, ja hän on varma siitä että trokaat niitä lounareita.
13. Isompi lapsesi palaa koulusta jo klo 13, eikä ole saanut kouluruokaa. Hän haluaa joka ikinen päivä pastaa ja tomaattikastiketta.
14. Naiset ovat epäystävällisiä, miehet lipeviä. Asetelma kääntyy päälaelleen iän ja kilojen myötä.
15. Sosiaaliturva, anteeksi, mikä?
16. Olemattomasta sosiaaliturvasta huolimatta verotus on eurooppalaisella tasolla. Verorahoillasi maksetaan jo kuolleiden potilaiden fysioterapia julkisessa sairaalassa (vasemmistolainen malli) tai yksityisellä klinikalla (oikeistolainen malli). Koska et tuloillasi voi verovähentää lääkärikäyntejä, päädyt käymään yksityisellä ilman kuittia niinkuin kaikki muutkin. Se tulee halvemmaksi.
17. Kun piratisminvastaista lakia kiristetään, seuraavana päivänä pidätetään näyttävästi 12 senegalilaista ja homma jää siihen. Tiedät ettei kaupungin suurimmalla insinööritoimistolla ole CAD-lisenssiä, mutta maksat itkua tihertäen omasi sillä tiedät olevasi lain edessä huomattavasti tasavertaisempi senegalilaisraukkojen kuin insinöörin kanssa.
18. Audimiehiä on tuhottoman paljon. Edes Saksassa niitä ei ole näin taajalti.
19. Yleisen käsityksen mukaan tasa-arvo tarkoittaa sitä, että saa pitää minihametta. Helman pituus Kabulissa ansaitsee oman talk-shownsa.
20. Vaikutelma on aina sisältöä tärkeämpää.

Ohjeita monikulttuuriseen liittoon aikovalle

Tämän Ajatusten Tonavan, Anonyymin, kommentin poimin erään maailmalle muuttaneen suomalaisnaisen blogin kommenttilaatikosta:

Noin se Ibrahimin ex-nainenkin ajatteli positiivisesti ulkomaalaisista, kun sinisilmäisesti hänen erinlaisuuteensa rakastui. Muista sinä tyttöseni, ettet tule sitten Suomesta apua ruikuttamaan, kun teillä alkaa mennä huonosti… Onneksi,,, kannaltasi,,, Hollantilaiset ovat mitä ilmeisimmin ihmisiä, jotka eivät yleensä tapa naista tai tämän ystäviä, jos erohaluja alkaa ilmenemään. Kyllä te suomalaiset naiset, jotka olette ulkolaisia heiloja ottaneet, olette tulleet niin vietävän kalliiksi Suomelle…

Seuraa luettelo enemmän tai vähemmän kuuluisia huoltajuuskiistoja. Joukkoon voisin lisätä myös  suomalaisisän lapsen, jota takavuonna kyydittiin diplomaattiauton takakontissa. Anonyymi sentään myöntää, että hollantilaiset harvemmin ottavat naista hengiltä eron tullessa. Mahdollisesti se on jopa harvinaisempaa kuin suomalaismiehen ollessa kyseessä.

Kun monokulttuuriset liitot päätyvät eroon, se on hirveän yleistä ja ikävää. Kun monikulttuuriset liitot päätyvät eroon, syy on kulttuurieroissa. Silloin kivien ja kantojen alta ryömii esiin riemuitsevia puolituttuja ja (kaukaisempia) sukulaisia, jotka pääsevät jälkiviisaasti lohkaisemaan että mitäs minä sanoin. Mutta totta helvetissä, kai ihmiselle voidaan antaa lupa palata maitojunalla kotiin vaikka olisikin itse omaehtoisesti hankkiutunut vaikeuksiin. Anonyymin kiellosta huolimatta.

Jos minulta pyydetään, ihan oikeasti, rakentavia neuvoja monikulttuurisen liiton pystyssä pitämiseen, niin heittäisin ohjeeksi ainakin nämä:

• Molempien kannattaisi yrittää tulla puoleenväliin vastaan toisen tapojen, uskonnon, kulttuurin, kielen tuntemisessa. Jos ei ole halua, niin parempi jättää väliin. Ja ihan kiva olisi, jos puolisot voisivat oleskella toistensa kotimaissa koeajalla ennen kuin paukkaavat naimisiin. Jos miehen kotimaa on sellainen hevonperse/diktatuuri jne. ettei asiaa voi edes harkita, niin kannattaa miettiä kahdesti. Jokaiselle voi tulla koti-ikävä, vaikkei olisikaan saanut lottovoittoa syntyä Suomeen.
• Suomalaisen naisen ei ole välttämättä helppoa löytää töitä vieraassa maassa. Ulkomaisen miehen ei ole välttämättä helppoa löytää töitä Suomessa. Oman havaintoni mukaan miehen on himpun verran vaikeampi tulla juttuun tämän asian kanssa, ja ainakin pienten lasten äidille löytyy paljon mielekästä tekemistä myös työelämän ulkopuolella. Niin löytyisi isällekin, mutta aika harvat miehet tällä planeetalla ovat vielä niin pitkälle päässeet tasa-arvoisuuden polulla. Japanilainen ystävätär tunnusti että menisi mielummin naimisiin italialaisen kanssa, koska japanilaiset miehet ovat sovinistisikoja. Mahdollisesti ei ole olemassa mitään rajaa sillä kuinka huonosti naisella voi mennä :O
• Kun laitetaan lapsia maailmaan, niin on jo etukäteen hyvä muistaa ettei kepeä ”ainahan me voidaan erota, jos se ei toimi” välttämättä ole niin yksinkertainen juttu toteutettavaksi: keneltäkään ei saa viedä lapsia pois toiseen maahan ilman että siitä sovitaan. Ei äidiltä. Ei isältä. Tämä voi vaikeuttaa maitojunalla paluuta huomattavasti, eli kun on lähtenyt maailmalle ja laittanut lapsia, saa varautua pidempään kakkuun, mahdollisesti epätäydellisen miehen sietämiseen tai yksinhuoltajana koulutusta vastaamattomassa työssä kituuttamiseen. Jos haluaa lapsia, joita voi pallotella ympäri maailmaa mielensä mukaan niin ne kannattaa hankkia siemenpankin, yhden yön pysäkin tai jo etukäteisvarmasti sellaisen kaverin kanssa joka häviää kuin pieru Saharaan maksamatta elatusmaksuja. Eroperhe.netistä voi yrittää tiedustella onko se jonkun porukan kansallinen, ehkä jopa geneettinen erityispiirre.
• Olisi hyvä miettiä etukäteen joku päälinjaus lasten kasvatuksesta ja uskonnosta. Todennäköisesti kasvatat kuitenkin lapsiasi ”väärin”, mutta suuret yllätykset voi välttää. Esimerkiksi USA:ssa on yllättävän yleistä poikalasten ympärileikkaus, ja tuskin sitä ollaan ihan heti kieltämässä kun AAP:ssa on niin paljon juutalaisia.
• Ei kannata lyödä hynttyitä yksiin sairaalloisen mustasukkaisen miehen kanssa, oli hän sitten valkoinen, musta tai sininen kuin porkkana (Béatrice Dalle, Isaach De Bankolé; Night on Earth). Pikatestiliuskoja voi tiedustella apteekista.

Aina vain ulkomaalainen

Eilen lounastunnilla ajoin Tuppulan ainoaan jatkuvaa aukioloaikaa pitävään supermarkettiin, vain todetakseni ettei sekään ollut auki. Seistessäni tumput suorana siinä tyhjällä parkkipaikalla paikalle kurvaa äijä, joka ihmettelee samaa – Ei, ovessa lukee että aukeaa kolmelta. Mutta siihen on vain kaksi minuuttia, mikäli kännykkäni kello on oikeassa. – Mistä sinä olet?

En vastaa. Poistun paikalta, mikä ei ole aivan helppoa tyhjällä parkkipaikalla keskellä ei-mitään. En itsekään tiedä mikä kysymyksessä ottaa päähän, ehkä se, että joku ventovieras punakka ja turvonnut äijä tulee sinuttelemaan hänelle täysin tuntematonta naisihmistä. Liian tuttavallinen. Ui liiveihin. Ajatusharjoituksen jälkeen totean, että kysymyksen sijoittaminen jo toiseen lauseeseen ärsyttäisi vaikka kyselijä olisi nuori ja komea. Vähän niin kuin pysäyttäisi tuntemattoman kadulla ja kysyisi mikä hänen nimensä on, onko hänellä lapsia, onko naimisissa.

Mieleni tekisi vastata: *ttuuks se sulle kuuluu, olen Italian kansalainen niinkuin sinäkin. Tai kysyä: kerro sinä ensiksi mistä olet. Vaikka se saattaisi olla liian ystävällistä. Valitsen diplomaattisen vaikenemisen.

Joskus on ärsyttävää olla silmiinpistävän erinäköinen, ja erityisen ärsyttävää, kun asiasta muistutetaan silloin kun itse ei juuri asiaa ajattele. Muistan lukeneeni jostain Kodin Kuivalehdestä Nigeriassa asuneen suomalaisnaisen kertomuksen siitä, kuinka hän oli huitonut ja hihkunut koulun päättäjäisjuhlissa yleisön joukossa, jotta lavalla esiintyneet lapsukaiset näkisivät äidin seuraamassa esitystään. Jälkeenpäin tuli kuittia: Mutsi, ootsä katsonut peiliin. Oho. Unohdin. Vähän kalpea.

 

Krusifiksista edelleen

Miksi kaksi? – Kaksi ryöväriä kuvaavat paremmin tätä maata.

Hesarin lukijoiden reaktiot EU:n ihmisoikeustuomioistuimen päätökseen krusifiksista italialaisessa luokkahuoneessa yllättivät minut hieman. Krusifiksi ei taatusti ole pahin ongelmista, mutta minun on helppo ymmärtää Soile Launin itsepäisyyttä. Itsepäisyyteen lienee antanut ponnetta suomalainen sinisilmäinen vakuuttuneisuus siitä, että jos maa on allekirjoittanut joitakin kansainvälisiä sopimuksia, sen tulisi myös noudattaa niitä.

Wikipedian mukaan Italian suurin uskontokunta on katolisuus, johon kuului 87,8 % väestöstä vuonna 2006 (kuitenkin vain 36,8 % ilmoitti harjoittavansa uskontoa). Katolisen kirkon jäseneksi lasketaan jokainen kastettu, ja tämän tilastollisen harhan vuoksi vakaumuksellisimmat ateistit ovat vaatineet kasteensa peruuttamisen virallistamista. Jos jäsenyys laskettaisiin samalla lailla kuin Suomen ev-lut kirkossa ja kirkollisvero olisi pakollinen, syntyisi joukkopako.

Krusifiksi kirkossa, yksityiskodissa, kaulassa roikkumassa muistuttaa henkilökohtaisesta uskosta, jota minusta tulee kunnioittaa. Krusifiksi luokkahuoneessa muistuttaa koulu-uudistuksesta, jossa peruskoulun ala-asteella 140 tunnin täydennyskoulutus riittää pätevyyteen englannin tai minkä tahansa muun aineen paitsi uskonnon opettamisessa: uskonnonopettajia ei kukaan voi korvata. Se muistuttaa opettajasta, joka pidätettiin puoleksi vuodeksi virantoimituksesta koska oli järjestänyt oppilaille kyselyn siitä pitäisikö heidän mielestään uskontoa opettaa koulussa, vai kuuluisiko tehtävä kirkolle. Saman verran jäähyä saa pedofiliaepäilystä. Se muistuttaa kirkosta, joka pienellä paikkakunnalla saa painostuksellaan apteekin poistamaan 24/7 kondomiautomaatin ulkoseinästään, sillä koska meidän mielestämme ei saa ehkäistä, niin eivät toisinajattelevatkaan saa tehdä sitä.

En ole suinkaan jättänyt kritisoimatta asioiden tilaa uudessa maassani. Olen vain ollut sitä mieltä, että minun täytyy ensin ansaita oikeus siihen.
– Kallifatides, Uusi maa ikkunani takana. –

Jos keskeinen argumentti suomalaisessa verkkokeskustelussa on ollut se, että maassa maan tavalla tai maasta pois, niin milloin ja miten maahanmuuttaja ansaitsee oikeuden kritiikkiin? Kansalaisuuden saadessaan? Veroja maksaessaan? Kymmenen vuoden kuluttua? Vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeen tädistäni sanottiin kun se ei oo Tururuust, ja entä jos olisi tullut kauempaa? Seitsemännessä polvessa?

En kykene kaivamaan arkistoistani vastaavaa sanontaa italiaksi. Muistan vain Roberto Savianon sanoneen haastattelussa, ettei mikään ulkomainen rikollisuus voi asettua taloksi ilman paikallisten mafioiden suostumusta ja provikoita tuotosta. Kukaan ei ole iljennyt esittää toivomusta että maassa elettäisiin maan tavalla, korkeintaan vaatinut että maan lakeja noudatettaisiin.

Minäkin olen sen verran integroitunut että mielestäni kiellettyyn ajosuuntaan saa mennä pakittaen. Hei, saanko kritikoida?