Tissiä perkele!

You’re the one with the problem, why don’t YOU put a blanket over your head or go hide in the bathroom?

Jaan sloganin sataprosenttisesti. Koska talossa ei ole enää vauvanbody-ikäisiä, voisin hankkia mukin tai shopperin.

Advertisement

Tammisaari

Luin sitten Hesarista että lakkauttavat Tammisaaren sairaalan synnytysosaston. Asiahan ei minua koske, koska en ole menossa Tammisaareen synnyttämään, enkä näillä näkymin mihinkään muuallekaan. Suututtaa silti, sillä Suomi ei ole vauva- saati äitimyönteisyyden kärkimaita. Ja suututtaa, koska jokainen vaatimus paremmasta syntymästä teilataan hormonihuuruisten humanistien tai feministien tai mitä lienee humanoidien elämysturismiksi, joka saattaa vaaraan lapsen turvallisuuden. Tiedä sitten miten ovat päässeet lähes sadan prosentin vauvamyönteisyyssertifiointiin säkerhet-säkerhet-naapurimaassa. Siellä ne vain hymyilevät ja syövät vadelmaveneitä, ja kaikilla on niin jättekul, perkele, tapetaanhan hevosiakin.

Pienten yksiköiden valmius hätätilanteessa ei voi olla suurten yksiköiden luokkaa. Suurissa yksiköissä kasvaa iatrogeeninen riski, kun on valmius ja ehkä jopa rutiini lähteä korjaamaan sellaista, joka ei ole rikki. Suunniteltu kotisynnytys on riittävän turvallinen, että sitä voidaan pitää käypänä käytäntönä joissakin länsimaissa – Italiassakin, niissä hyvinvoivissa maan osissa. Sataprosenttisen turvallista synnytystä ei ole.

Suomi on niin pieni maa, että sinne mahtuu vain yksi ajatus kerrallaan. Muunlaiset ajatukset vaiennetaan excel-taulukolla tehtävällä silmänkääntötempulla.

Uusinta

Nostan framille tämän vanhan jutun, kun se sivuaa edellistä aihetta. Tuskin saisin asiaa tuon paremmin sanottua, vaikka kirjottaisin sen uudelleen.

On se vähän hassua että imettämisestä on tullut niin intiimi juttu ettei sitä saisi näyttää, kun ihmiset hämmentyvät moisesta intimiteetin määrästä. Eikä minun mielestäni vika ole ihmisessä, joka näin ajattelee, vaan kulttuuri-ilmapiirissä, joka tähän tilanteeseen on johtanut. Muuten ollaan vapauduttu kaikissa asioissa niin pajon, että jos vielä enemmän halutaan riisua niin pitäisi vääntää nahat nurin, mutta jos jossain vilahtaa TISSI niinkin eläimellisessä yhteydessä kuin VAUVAN ruokinnassa… apua!

Diskreettiä

Julki-imetyskeskustelun päivitykseksi hilpeä linkki.

Näin minusta tuli julki-imettäjä

Turistin blogissa väännetään peistä tissimafiosoista ja hihhulifemmareista, ja yksinkertaisista naudoista jotka eivät ymmärrä mennä imettämään vessaan, tai varata pulloa mukaan, tai pysyä kotona vauvan ruoka-aikaan.

En olisi jaksanut provosoitua, mutta provosoiduin kuitenkin viiveellä ja viimeistään kommentteja luettuani, koska siellä listattiin kaikki ne onhan-paskantaminenkin-luonnollista-muttei-sitä-sentään-tavaratalon-aulassa -argumenttiketjut, jotka ilmeisesti ovat välttämättömiä julki-imetyksestä puhuttaessa. Tissejään paljastelevat ja hyökkäysvaunuillaan joka paikan tukkivat naudat karkottivat ruokapaikasta pukumiehet, jotka rahaa olisivat taloon kantaneet. Ikävää.

Kuten lähes jokaista tuoretta äitiä, minuakin hieman ujostutti ja hämmensi imettäminen julkisilla paikoilla. Ei muiden imettäminen, koska en ollut ehtinyt muodostaa siitä mitään erikoista ennakkokäsitystä tai ohjenuoraa, jota noudattaisin sitten jos minusta joskus tulisi äiti, vaan oma imettämiseni. Ensimmäinen viikko meni sairaalassa tulehdusta parannellessa, toisella viikolla pysyin suurinpiirtein kotosalla, ja ensimmäinen ravintolaimetys tuli ajankohtaiseksi isäni vietyä meidät, tuoreen perheen, ulos syömään. Kyselin lupaakin, mutta koska vauvan ruokkiminen pöydässä oli aivan OK 60+ -vuotiaan neonatologin mielestä, niin rohkaistuin, ja ilmeisesti liikaa, sillä seuraavat kuusi vuotta olenkin sitten viettänyt tissit tuulessa. Kenraaliharjoitusten jälkeen lentokentällä, lentokoneessa, junassa, kahvilassa, laivassa, häissä, uimarannalla, toimistossa (omassani), Pompeijin raunioissa ja missähän vielä? Kerran yksi nainen suuttui, nimittäin kotiimme yllätysvieraaksi tullut ystävämme heila, joka veti herneen nenäänsä siitä että olin juuri imettämässä ja paljasta pintaa vilahteli. Tämäkin koitui pitkän päälle ystävämme parhaaksi, sillä myös tästä syystä hän riitaantui sen vikapäisen naikkosen kanssa ja on nykyään onnellisesti naimisissa.

Olen varmasti syyllistynyt myös imettämiseen paikassa missä se on aiheuttanut hämmennystä, nimittäin odotellessani vuoroani parturilla. Siellä oli kyllä jo yksi kalenterityttö seinällä ryntäät paljaana, joten tekoni laskettaneen demonstraatioksi naisen rintarauhasten monista funktioista par condicio.

Itseäni ihmetyttää kun en ole vielä tähän päivään mennessä törmännyt keneenkään joka löisi tissin tiskiin, ruiskisi maitoa naapuripöytään tai napittaisi retonkinsa napaan asti… tai joo, viimeksimainittuun ehkä Italiassa, jossa äidit näyttävät useammin venyttävän paidankaulusta kuin nostaisivat helmaa, jos nyt jotain kulttuurieroja pitää etsiä. Tottakai voi imettää hienotunteisesti, mitä se sitten tarkoittaakaan, kun noita keskusteluita lukiessa tulee sellainen tunne että joku kuitenkin närkästyy ja melkeinpä se nännikin näkyi, ja muutenkin voisivat pysyä poissa jaloista hyökkäysvaunujensa kanssa vaikka sen koko äippäloman ajan. Itselläni on ollut noita huippukäteviä Boobeja ja usein vielä pitkä liina, joka peitti näkymiä vaikkei se nyt liinan varsinainen käyttötarkoitus ole ollutkaan.

Toivoisin että… no mitä? Ettei ainakaan seuraavalla polvella tulisi imettämisestä aina nuo kakka- ja pissajutut mieleen. Paitsi luonnollista, imettäminen on kaunista. Nauta ei ole ainoa eläin josta tulee maitoa, ihminen on nisäkäs siinä missä nautakin, ja ainakin tälle nisäkkäälle omien poikasten hoivaaminen, kantaminen, imettäminen, suukottaminen ja nuuhkiminen on ollut eläimellisen tyydyttävä kokemus.

Sukupuolineutraalia kasvatusta

Sukupuolineutraali kasvatus ei Italiassa ole kieliopillisesti mahdollista.

Lähes kaikki täällä haluavat tietää lapsen sukupuolen jo raskausaikana, ja saimme joka gynekologinkäynnillä kertoa hoitohenkilökunnalle erikseen ettemme halunneet tietää. Totta puhuen Sulttaani sai vihjeen vastoin tahtoaan viikkoa ennen pojan syntymää, koska ekografisti (mies) ei uskonut pyyntöömme tai piti sitä vain jonkinlaisena raskaushuuruissa olevan äidin vouhotuksena, ja tottahan jokainen mies haluaa tietää että hänelle on tulossa Poika; silmää vinkaten osoittaa miehisiä attribuutteja ruudulla. Sulttaani itse väittää myös onnistuneensa pyyhkimään mielestään kuulemansa, yllättymään synnytyssalissa ja vasta yllätyksen jälkeen muistamaan että ai niin.

Nuorempana ihminen on usein mustavalkoisempi, ja minäkin loihe lausumaan ääneen että miksi ihmisten on yleensä tärkeää tietää onko vastasyntynyt poika ja tyttö, sitten sain enemmän elämää nähneeltä taholta vastaukseksi että kuule, se on aika pelottavaa kun synnytyssalissa sanovat etteivät tiedä. Menin itseeni, ja siitä lähtien olen tietyllä kunnioituksella katsonut synnytyksen kulusta kertovissa papereissa olevaa ruutua ”sukupuoli epäselvä”, vaikka samassa paperissa on pelottavampiakin, kuten ”syntynyt kuolleena”. Pienestä ihmisestä ei voi paljoa sanoa, kuin jonninjoutavia: biologisen sukupuolen, pituuden, painon, desibelit.

Meidän perheessä tytöllä on tyttöjen vaatteet, pojilla poikien, mutta lelut ovat yhteisessä käytössä. Italian media, jossa sedät puhuvat puku päällä politiikkaa, ja naiset esiintyvät välikevennyksissä narutangassa sietääkin tulla kotikatsomossa sensuroiduksi. Samoin lastenohjelman väliin lykätyt mainokset, jossa tarjotaan möreällä äänellä action-hirviöitä ja hempeän keimailevalla nuotilla pinkkejä pölynimureita, pesukoneita, meikkejä, ja minihame kaupan päälle. Ei niin, etteikö saisi, mutta kun pitää tuputtaa. Hirvittävän sukupuolittunut lapsuus.

Vanhempien sukupuolirooleissa meidän perheessämme painavat biologiset faktat, kuten että toisesta vanhemmasta tulee maitoa, toisesta ei, ja siitä ehkä jopa turhautumista ei-maitovanhemmalle, kun lapsi haluaa iltaväsyneenä olla varma siitä ettei nukahda ilman eväitä.

Poleemisen virtahevon lastua lukiessani en tiennyt, pitääkö nauraa vai kauhistua: jos poika tuosta vielä miehekkäämmäksi tulee. On tietysti vaikea sanoa mikä on biologista, mikä sosiaalista, mutta Huhtipoika on kyllä aika macho tuuppiessaan tarhakaverit loitommaksi äidistään ja julistaessaan la mamma è mia, äiti on minun. Avoin agressiivisuus on urosgorillaa, ei sitä kai voi kitkeä mutta silaus herrasmiehen tapoja ja salietikettiä tarvitaan siihen päälle, jos meinataan yhteiskuntakelpoiseksi ja gorillalaumaa pidemmälle.

Ei-toivotuista naisellisiksi mielletyistä käyttäytymistavoista voikin sitten kirjoittaa oman lastunsa.

obamicon.me

Pakkohan tuota oli käydä kokeilemassa. Jennille kiitokset linkkivinkistä.

Äiti on tärkeä

Rintanappeja saa tilata Imetyksen tuki ry:ltä.

Tai totta kai isäkin on ihan yhtä tärkeä, kuuluisi poliittisesti korrekti lause. On toki toivottavaa että isät miettivät millä lailla voivat tehdä itsensä hyödylliseksi, kun perinteinen miehen rooli, tilipussin kotiin tuominen tai lasten pelättinä toimiminen – kun isäsi tulee kotiin niin saat selkääsi – eivät enää ole yhtä ajankohtaisia kuin ennen. Isän tilipussista todettakoon että ilmiö on historiallisessa ja maailmanlaajuisessa perspektiivissä varsin marginaalinen, kun monesti käytännössä äidin raha on perheen rahaa, isän raha on omaa rahaa ja kehitysyhteistyöprojekissa lahjoitetaan naiselle lehmä sillä jos perheen ns. pää tienaisi ylimääräistä, hän ostaisi mopon ja lähtisi Kinshasaan huoriin. Jo vainen. Isän hyödyllisyys, tosin kuin populaarikulttuurissa annetaan ymmärtää, ei välttämättä tarkoita sitä että noustaan yöllä lämmittämään tuttipulloa pitkän käytävän päässä lastenkamarissaan itkevälle piltille. Äidin voi muullakin tavalla pelastaa nääntymiseltä; katse pyykkikorin suuntaan ja pesukoneen manuaali käteen, esimerkiksi. Perustakaa kullitietoisuusryhmä ja miettikää asiaa keskenänne, pois se minusta että sanelisin, katson vain oikeudekseni muistuttaa että lapsia on maailman sivu kasvatettu ilman isää, ja joidenkin lajien naaraat jopa syövät uroksen parittelun jälkeen. Veljeni suoriutuu kiitettävästi sekä ns. akkojen etteä ukkojen töistä, mikä tietysti on hänelle parempi, sillä miehestä saisi arkkupakastimellisen kyljyksiä.

Vuoden 2008 imetysviikon teema ”Äiti on tärkeä” vaatii äitiyttä takaisin äideille, mutta kuka sitä on viemässä? Itse huutelen voimaistamisen perään, sillä samaan aikaan kun äideille kerrotaan mitä heidän täytyisi tehdä, viestitään myös ettei äiti itse voi tietää, vaan on parasta kääntyä Asiantuntijan puoleen, mielellään siitä hetkestä kun raskaustesti näyttää plussaa. Omiin vaistoihin ei ole luottaminen, semminkin kun biologinen naiseus on juuri se peikko, jonka kieltämällä voi ehkä vapautua hellan ja nyrkin välistä. Meillä on oikeus olla imettämättä. Meillä on oikeus kivuttomaan synnytykseen, lähes kohtuullinen vaatimus sen jälkeen kun muutama naissukupolvi on pistetty ponnistamaan vastamäkeen selällään maaten, mahdollisesti kärvistelemään koko avautumisvaiheen makuuasennossa ja monitoroituna, identiteetistään riisuttuna, sairaalan yöpaidassa, sairaalan säännöillä, altavastaajana. Ponnistelun – enemmän tai vähemmän hyvin suoritetun suorituksen – jälkeen lapsi ehkä pestään ja viedään pois, muutaman päivän jälkeen valkotakit kertovat miten äitiydestä tulee suoriutua. Neuvola mittaa ja punnitsee, neuvoo ja opastaa, puuttuu välillä asioihin jotka eivät sille kuulu, kuten perheen nukkumajärjestelyihin. Äiti saa toki syyttää itseään jos pyytää asiantuntijoilta lupaa saada nukkua lapsensa vieressä, tai imettää yli puolivuotiasta.

Sillä välillä, siskot, älkää odottako että teidät voimaistetaan sosiaali- ja terveysministeriön päätöksellä. Voimaistukaa, ja vertaistukekaa!

Taaperoimetystä

Huhtipoikaa alkaa leikin touhussa väsyttää, hän kiipeää syliin, imee peukaloaan ja toisella kädellä kaivaa paidan alta. Jaa, taitaa haluta tissiä. Meinaako tuostakin tulla pitkä projekti? – Ans kattoo nyt. Kun tilastollisesti poikia imetetään pidempään kuin tyttöjä, ja kakkosta pidempään kuin esikoista… ja kun Italiassa on asevelvollisuuskin lakkautettu… – Ahaa, ettei sitten sitäkään syytä vierottaa (naurua).

Päivähoitopolitiikkaa ja lööppejä

Italiattaren koulutie kulkee lehtikioskin ohi, ja usein koulumatkalla silmäilen lööppejä, lehteä kuitenkaan ostamatta: liikenneonnettomuuksia, veritekoja, työtapaturmia. Keskiviikkoaamun uutiset koskettavat henkilökohtaisesti; tuppulalainen päiväkoti poliisitutkinnassa, lapsille annettu rauhoittavia. Huolestun, vaikka tilannetta harkitessa totean huojennuksen ja ironian sekaisesti ettei meidän poikamme vaikuta rauhoittavien vaikutuksen alaisena olevalta, leipomon myyjätär vahvistaa että lapset joiden virtsanäytteestä lääkettä on löytynyt ovat iältään kaksi-kolmevuotiaita (lehtimiehet käyttävät sanaa asilo surutta sekä alle kolmevuotiaiden päiväkodista että yli kolmevuotiaiden scuola dell’infanziasta), okei, ei Italiatarkaan vaikuta rauhoittavia napsivalta, anzi…, jo on perkule että päiväkodissa saa pameja mutta maternassa ei, selviää myös ettei lehtijutussa mainita päiväkodin nimeä. Hyvä kun en ostanut. Tuppulassa on asukkaita kolmisenkymmentätuhatta, kaksi suurempaa päiväkotia, molemmat yksityisiä. Toinen niistä näyttää päiväkodilta, toinen autotallilta joka on kipsilevyisillä väliseinillä kanakopitettu päiväkodiksi, arvatkaa kummassa Huhtipoika viettää aamupäivänsä. Kuljen vielä piazzan kautta varmistamassa gossipia paremmin seuraavalta taidekäsityö- ja matkamuistokaupan myyjättäreltä ettei kyseessä ole Huhtipojan päiväkoti. Epäillyt ovat syyttömiä niin kauan kunnes syyllisiksi todetaan. Kuinka monella äidillä on ollut valinnanvapaus aamulla soittaa tehtaaseen: en tule töihin, päiväkoti poliisitutkinnan alaisena? Autotallipäiväkoti avaa ovensa viideltä aamulla, ja lapsen voi tuoda yöpuvussa.

Italian oikeisto on yleensä kannustanut äidit kotiin, isälle verohelpotus ylitöistä -perhepolitiikkaa, vasemmisto vaatii lisää päiväkoteja. Minun poliittisessa manifestissani julkista, valvottua, tulotason mukaan hinnoiteltua päivähoitoa tarvitaan, mutta silti äidille – vanhemmalle – tulisi antaa mahdollisuus valita. Kaikkea työtä ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua itsensä toteuttamiseksi, entä jos viidensadan kuukausipalkasta joutuu maksamaan sataviisikymppiä päiväkotiin jotta perheellä olisi kolmesataaviisikymmentä euroa enemmän käytettävissä kuukaudessa, viemään ripeästi äidinrinnasta vieroitetun kolmikuisen hoitoon pyjamassa viideltä aamulla ikuisesti kiitollisena siitä ettei menettänyt työpaikkaansa raskauden tullessa ilmi, kolmesataaviisikymppiä miinus kuukaudessa korvikkeeseen menevät rahat, hoitoon autotalliin jossa kuuleman mukaan annetaan lapsille pameja.

Dioksiinia on löydetty Campanian puhvelinmaitomozzarellan jälkeen myös juustoista Taranton liepeiltä. Televisiossa haastatellaan juustontuottajaa, joka oli laiduntanut lampaitaan melonipelloilla tehtaanpiippujen katveessa. Lampaiden syömät melonit olivat pelloille hylättyä loppusatoa, mutta tuskin niitä lampaille viljellään. Vietän iltani työmaaturvallisuuskurssilla ja onnekseni vältän uutiset jossa korkea dioksiini mitataan myös tarantolaisäitien maidosta, hätiin saapuvat asiantuntijat jotka kertovat että siitä huolimatta on parempi imettää kuin jättää imettämättä, mutta uutisen ja asiantuntijarauhoittelun välissä on jo kylvetty epäilyksen siemenet, mahdollisesti hyvää tarkoittaen ehdotettu rekkalasteittain ilmaista korviketta myrkytetylle väestölle. Olen vihainen, helvetin vihainen, en ole antanut kenellekään lupaa myrkyttää maitoani, lämmintä, konkreettista rakkautta lastani kohtaan.

Unohdan päivähoitopolitiikan ja pamit hetkeksi työmaaturvallisuuskurssilla luennoitsijan saapuessa paikalle myöhässä, hän on käynyt dokumentoimassa työmaan jossa on tapahtunut onnettomuus, niitä on tapahtunut maakunnassa kolme samanaikaisesti, tikkailta pudonnut puhelinasentaja on teholla. Vähän väliä luennoitsija joutuu keskeyttämään vastatakseen puhelimeen, puhuu carabinierien kanssa, antaa lisäselvityksiä. Italiassa kuolee työtapaturmissa kolmesta neljään henkeä vuorokaudessa.

Torstaiaamuna koulutiellä silmäilen jälleen lööppejä: puhelinasentaja putoaa tikkailta, lyö päänsä katuun ja kuolee. Minusta tuntuu että olimme jo tuttuja.