Arkkitehtuurietnografiaa

Viimeinenkin puuttuva lupalappu on omakätisesti toimitettu opinahjon kirjastoon ja jatko-opinnäyte on nyt reilun vuoden viiveellä kokonaisuudessaan luettavissa TKK:n, pardon, Aalto-yliopiston sähköisissä julkaisuissa. Seuraa mainospuheenvuoro:

Huovisen lisensiaattityö on innostunut arkkitehtuurietnografinen kuvaus yhdestä Euroopan eteläisimmästä maakunnasta ja sen historiallisista kaupungeista. Työn kirjallinen ilmaisu on elävää ja taidokasta, ja välillä kirjoittajan subjektiivinen ote ja lennokkuus vievät voiton itse tutkimuksesta. Oma havainnointi ja havaintojen kuvaus ovat erinomaista, niitä sävyttää kriittisyys, mutta teksti on huumorilla höystettyä. Huovisen tutkimuksella on monia ulottuvuuksia, ja ennen muuta se on elähdyttävä lukukokemus. (Kaisa Broner-Bauer, AU 4/2010)

Advertisement

Häämatkalla

Häämatkan voi viettää myös kätevissä pienissä osamaksuerissä, ja niissäkin näköjään voi pitää vuosien taukoa. Tavoitteeksi voisi silti ottaa että vastedes matkustetaan.

Lukijakysely: mikä on kuvan kaupunki?

Kansallinen polkupyöräpäivä

Italiassa vietetään tänä vuonna ensimmäistä kertaa kansallista polkupyöräpäivää toukokuun 9. päivänä. Ympäristöministeriön julistaman päivän tavoitteena on herätellä kansalaisten tietoisuutta vaihtoehtoisen ja ekologisen liikennemuodon realistisesta toteuttamiskelpoisuudesta. Yksittäisten kuntien järjestämien tapahtumien lisäksi teemapäivän yhteydessä julkistetaan kansallinen kilpailu BiCity, jossa palkitaan sekä kunta, joka on päivän ajaksi sulkenut autoliikenteeltä pyöräilijöiden käyttöön pisimmän matkan ajokilometrejä asukasta kohden, sekä kunta, jossa on ympärivuotisessa käytössä eniten pyöräteitä asukasta kohden.

Polkupyörien määrä Italiassa on eurooppalaista keskiluokkaa: 440 pyörää/1000 asukasta. Pyöräilyn eurooppalaisessa ykkösmaassa Hollannissa on tuhatta asukasta kohden 1010 polkupyörää, Tanskassa 980, Saksassa 900, Ruotsissa 463, mutta Italiaa vähemmän pyöriä on Ranskassa (367), Isossa Britanniassa (294), Irlannissa (250), Espanjassa (231) ja Kreikassa (200). Tilastot on kerätty vuosilta 2001-2006. Vertailun vuoksi Suomessa on lähes kolme miljoonaa polkupyörää.

Jos tarkastellaan autojen määrää asukaslukuun suhteutettuna, Italia on Euroopan ykkönen ja koko maailmassa toinen. Maassa on 768 autoa tuhatta asukasta kohden, kun eurooppalainen keskiarvo on 591,8. Erityisen dramaattinen tilanne on suurissa kaupungeissa: Roomassa autoja on joidenkin lähteiden mukaan 995 tuhatta asukasta kohden, Torinossa 850, Firenzessä 833, Milanossa 810, Bolognassa ja Napolissa 764, Palermossa 745. Vastaava luku koko Suomessa on 551, mutta Helsingissä vain 373. Kun henkilöautojen luku suhteutetaan kaupungin pinta-alaan, on Roomassa 1948 autoa neliökilometrillä, Helsingissä puolestaan 1014 (vesialueet poissuljettuina). Italialaisten rakkautta autoon voidaan selittää individualismilla, mutta myös vuosikymmenien politiikalla, jossa päättäjien tahto on ollut kansallisen autoteollisuuden taskussa. Ministeriön herääminen kannustamaan pyöräilyä on ymmärrettävää, sillä autojen suuri määrä ja niiden käyttäminen myös lyhyillä matkoilla aiheuttaa taajamissa ongelmia paikallisen ilmansaastumisen, meluhaittojen ja “luovan” pysäköimisen muodossa; kun pienhiukkasluvut nousevat huippuunsa, joutuvat suuret kaupungit määräaikaisesti rajoittamaan liikennettä niin että keskusta-alueelle pääsevät vain pienipäästöiset, sähkö- ja metaaniautot, tai niin että parilliset tai parittomat rekisterikilvet liikennöivät vuoropäivinä.

Pyöräilyn suosio vaihtelee epätasaisesti eri puolilla Italiaa: vähävaraisessa Etelä-Italiassa henkilöauto on statussymboli, ja pyörällä matkansa taittava vähintäänkin omituinen, köyhä tai saita.

Koulutie

Kun saavuin Firenzeen opiskelemaan vuonna 1996, olin yllättynyt siitä että isäntäperheen äiti kyyditsi autolla kouluun perheen lapset, 12- ja 14-vuotiaat. Sitten melkein totuin siihen. Asiat nyt vain ovat tällä tolalla. Kadulla on liian vaarallista.

Kehityspsykologit ovat huolissaan ensimmäisistä sukupolvista, joilta puuttuu pikku hiljaa omaksuttu kokemus riskinotosta, joilta puuttuu autonomia, joita äiti-taksi kärrää koulusta kotiin, kotoa harrastuksiin, harrastuksista kotiin. Sitten näille tynnyrissä kasvaneille ostetaan 14-vuotiaana mopo, vaikka he eivät ole viettäneet liikenteessä päivääkään jalankulkijana, päivääkään pyöräilijänä. Aika hyvä lähtöasetelma kuolemantuomioksi, sanoisin.

Luen vuonna 2006 julkaistusta kirjasta että Italian peruskoululaisista 10-15% tulee kouluun itse, kävellen. He ovat joko perheistä jotka asuvat hyvin lähellä koulua, perheistä jotka ovat vakuuttuneita siitä että lapsen kehitykselle on tärkeää asteittain kasvava autonomia, hyvin köyhistä ja/tai EU:n ulkopuolisista maista peräisin olevista maahanmuuttajaperheistä. 30% pitäisi autonomiaa tärkeänä, mutta ei lähetä lapsia yksin kouluun, koska muutkaan eivät tee, 40-50% pitäisi autonomiaa tärkeänä, mutta ei lähetä lapsia yksin kouluun, koska uskoo sen olevan yksinkertaisesti liian vaarallista. Jäljelle jää 10-20% välillä häilyvä joukko vanhempia, jotka eivät haluaisi edes puhuttavan siitä mahdollisuudesta että lapset kulkisivat kadulla yksin. Erityisesti lapsiaan kasvattavat tynnyrissä korkeasti koulutetut perheet, minkä voi tietysti ymmärtää siinä valossa että niihin lapsiin on investoitu paljon, useimmissa tapauksissa paljon enemmän kuin puhki menneen varmuuskumin hinta. Enkä tahdo tässä nyt halveerata ketään, vaan todeta sen tosiasian että nuoret vanhemmat ovat usein huolettomampia, ehkä ihan silkkaa vastuuttomuuttaan, ja yleensä siitä on jälkikasvulle enemmän hyötyä kuin haittaa.

Mitä vanhemmat pelkäävät? Pedofiileja ja liikennettä. Paradoksaalisesti jättimäisen suuri osa lasten hyväksikäytöstä tapahtuu suljettujen ovien takana, kodeissa ja harrastuksissa, kirkolla on surullisenkuuluisa maine tällä saralla. Paradoksaalisesti lapsensa joka paikkaan kyyditsevät vanhemmat ovat itse osa koko kaupunkitilan haltuunottanutta liikennettä. Media paisuttelee vaaroja mässäilemällä viikkotolkulla jossain toisella puolella läntistä pallonpuoliskoa tapahtuneilla lastenryöstöillä. Kaupunki kuolee; kaupungista tulee pelkkää liikennetilaa turvallisten, murtohälyyttimien ja saranapuolen tapituksien suojelemien linnakkeiden välillä.

Tuppulassa Autolla on Valta: suojatiet ovat kuluneet eikä niitä kunnioita kukaan, missä jalkakäytävää on, sen katkaisee muutaman metrin välein liikennemerkki, autotallin ajoluiska, jalkakäytävälle pysäköity auto. Kaikki ajavat niin kuin jalankulkijoita ei olisi olemassa, kaikki ajavat koska jalan olisivat henkipaton asemassa. Itse kunnanisät (todellisuutta uskollisesti kuvaava sukupuolitettu termi!) pysäköivät mahtia ja valtaa osoittavat suuret autonsa kunnantalon juurelle: jotta halutulle pysäköintipaikalle pääsisi autolla, on vasta-asennettu valurautapylväs katkaistu. Kehää on vaikea katkaista.

Joulukalenteri 16: kirjeitä Mogadishusta

Pravdan kolumnisti on muuttanut johonkin slummiin, ja siellä ihmettelee:

Jokin täytyy olla pielessä, jos rikkaat linnoittautuvat omille alueilleen ja pienituloiset ja maahanmuuttajat ajetaan omiin ghettoihinsa.  […] Joka tapauksessa slummiutuminen ei ole kenenkään etu.

Kommenttilootassa ollaan eri mieltä. Ovat rahansa, turvallisen ympäristönsä ja hyvät koulunsa ansainneet.

Vaikken olekaan menossa kenenkään lompakolle sosialisoimaan, niin uskaltaisin huomauttaa että yhteiskuntarauha on kaikkien etu. Ettei kaikkia sosiaalitapauksia tarvitsisi työntää samaan rappuun. Ettei koulujen saa antaa eriarvoistua, vaikka se onkin hienoa kun saadaan oikeita ison maailman ongelmia.

Minun mummoni asui Stadin kämpässä, eikä ollut mikään sosiaalitapaus, kunhan pienituloinen. Lähtenyt tyttösenä piikomaan, eikä yhdessä polvessa päässyt luokkaretkellä sen pidemmälle kuin että yhden lapsista sai lääkikseen. Menestyvien ihmisten kovuus ällistyttää minua: joka ikinen on menestynyt vain ja ainoastaan omilla ansioillaan, eikä pysähdy miettimään mihin olisi päässyt jos olisi vaurioitunut jo sikiöaikana äitinsä aliravitsemuksesta tai ylikansallisen banaanintuottajan viljelyksilleen kylvämistä myrkyistä, jos olisi joutunut huutolaiseksi, syntynyt eurooppalaisen suurkaupungin liepeillä mustalaisleiriin ja kasvatettu taskuvarkaaksi, jos erinomaisuudestaan huolimatta joutuisi konkurssiin suurten tilaajien vanavedessä, viimeisenä velkojien listalla.

Tässä tietysti vain soitan suutani, kun en ole vielä menestynyt. Kyllä se siitä.

Olen muuten asunut myös ns. paremmassa kaupunginosassa ja kuunnellut tuota ameriikan-eetosta luokkatovereilta, anteeksi, -kavereilta jo ala-asteelta. Ei vain vieläkään uppoa.

Lapsen oikeuksien päivänä

Lapsella tulee olla riittävät mahdollisuudet leikkiin ja virkistykseen […]. Yhteiskunnan ja viranomaisten tulee pyrkiä edistämään mahdollisuuksia tämän oikeuden nauttimiseen.

Kolmekymmentä vuotta sitten Tuppulassa lapset leikkivät kaduilla. Eivät enää, sillä liikennemäärät ja tilannenopeudet ovat kasvaneet, ja niin kuin se ei yksin riittäisi, median herkuttelu lapsikaappauksilla ja pedofiiliringeillä on räjähtänyt käsiin. Kaupunkiin on kaavoitettu – ehkä juuri kolmekymmentä vuotta sitten – yksi leikkipuisto; sen lisäksi kadonneen katuleikin tilalle ei ole tullut mitään. Paitsi harrastuksia, maksullisia leikkipaikkoja ja piirretyille omistettuja taivaskanavia. Äidit sitten kärräävät lapsia koulupäivän päälle virkistyksestä toiseen, niissä paremmissa perheissä, muille kai riittävät ne taivaskanavat.

Luin Telegraphista artikkelin, jonka mukaan UK:ssakin on ihan helkkarin epätodennäköistä että lapsi kaapattaisiin keskeltä katua ja katoaisi jäljettömiin niin kuin joku Madeleine McCann. Arvatkaapas kuinka epätodennäköistä Suomessa, tai jossain Tuppulassa, jossa kaikki tuntevat toisensa ja jonkinlainen sosiaalinen kontrolli toimii. Pelon pelko pistää vanhemmat kuitenkin rajoittamaan lasten menemisiä. Saatetaan kouluun. Haetaan koulusta. Ystäville ei pääse, koska pitäisi sovittaa yhteen omien vanhempien ja ystävien vanhempien aikataulut.

Kasvaakohan tästä sukupolvesta ihmisiä lainkaan? Lapsiraukat.

Central Park

Maria hehkutti retkeään Keskuspuistossa, ja paitsi että herätti minussa nostalgisen kaipuun NY:n kirpeisiin syysaamuihin, juttu innoitti minut kaivamaan esiin kirjoittamani artikkelin arkkitehtiopiskelijoiden 1992 toimittamasta matkaoppaasta Itärannikolle.

Central Park on ihme. Se on ihme, koska se on suunniteltu keskuspuistoksi kaupungille, joka ei vielä ollut saavuttanut nykyisiä mittojaan. Sen suunnittelijat ennakoivat liikennejärjestelyissään autot, vaikka elettiin vielä hevoskärryjen aikaa. Kaavamuutoksen sai aikaan yhteisöstä noussut puistoliike; lämpäreen ostaminen maksoi NY:n kaupungille enemmän kuin koko Alaskan osavaltio liittovaltiolle muutamaa vuotta myöhemmin. Se on pysynyt puistona, vaikka vähemmästäkin on tapettu kunnanvaltuutettuja.

S’il vous plait, arkitehdin riimittelyä seitsemäntoista vuoden takaa:

***

Central Park on noin 3,6 km pitkä ja 750 metriä leveä vihreä vyöhyke keskellä Manhattanin saarta. Se on Yhdysvaltojen ensimmäinen suunniteltu julkinen puisto ja tärkeä virkistäytymispaikka newyorkilaisille. Puistossa järjestetään monenlaisia tapahtumia ja konsertteja. Paitsi niitä seuraamaan, newyorkilaiset saapuvat puistoon lounastunnille, hölkkäämään, ulkoiluttamaan koiraa tai aamuvarhaisella kiikaroimaan lintuja. Puiston käyttäjistä tehty tutkimus osoittaa niin ikä- kuin rotujakauman vastaavan kaupungin asukkaiden jakaumaa yleensä. Sukupuolijakaumassa naiset ovat aliedustettuja (40%), minkä syyksi on epäilty naisten halua välttää julkisia paikkoja, mutta todennäköisempi syy kuitenkin on naisten vähäisempi vapaa-aika. Kaupunkilaisten lisäksi Central Park kiinnostaa myös turisteja.

Puiston erottaa kaupungista matala muurattu aita ja sen sisäpuolella reunakasvillisuuden vyöhyke, joka muodostaa aaltoilevan vihreän muurin ja vaimentaa kaupungin hälinän. Sisään kuljetaan koristeellisista porteista. Ne ovat kaikki erilaisia ja nimettyjä, mm. Girl’s gate, Woodmen’s gate. Portit ajoittuvat City Beautiful Movementiin, kuten myös puiston nurkissa olevat liikenneympyrät. Alkuperäiset amerikanjalavakujat puistoa sivuavilla kaduilla ovat osittain tuhoutuneet; kaikkein parhaiten ne ovat säilyneet 5th Avenuella. Puiston alueista pastoraaliniittymaisemaksi suunniteltu Sheep Meadow on suosittu piknikpaikka. Great Lawnin keskellä punnertajat ja frisbeen heittäjät esiintyvät reunoille asettuneille lekottelijoille. Reservoir, suuri vesiallas, on hallitseva kooltaan, mutta ei ehkä niin kiinnostava kuin muut lammet, joiden rantaviivat jäljittelevät enemmän luontoa. Lammissa esiintyy monia kalalajeja: karppeja, kultakaloja ja eksoottisempiakin, pitovaikeuksien takia vapauteen päästettyjä lemmikeitä. North Meadow ja Heckscher Ballfield ovat puiston tärkeimmät urheilukentät.

New Yorkin kasvua ennakoiva ruutukaava valmistui vuonna 1811. Alkuperäinen suunnitelma sisälsi vain muutamia pieniä puistoja. Kaupungin kasvu oli lähtenyt voimakkaaseen nousuun ja New Yorkista oli tullut merkittävä siirtolaissatama Uudella mantereella. Aikakauden ihanteet olivat ristiriidassa kasvavan suurkaupungin kanssa. Toisaalta puutarhakaupunki-ideaalin ja demokratiaunelman, toisaalta taloudellisten realiteettien lapsena syntyi puistoliike vaatimaan muutosta suunniteltuun kaavaan. Luonnolla sinänsä oli positiivinen moraalinen arvovaraus, johon vedottiin, kun haluttiin johdattaa työläiset puiston siimekseen mielummin kuin etsimään elämän sisältöä kapakoista. Taloudelliset perusteet lupasivat virkistäytymismahdollisuuksien myötä työtehon kasvua ja puiston välittömässä läheisyydessä sijaitsevien tonttien arvonnousua. Kansansivistäjät uskoivat puiston opetukselliseen arvoon; arboretumit ja eläintarhat kertoivat aikakauden kasvavasta kiinnostuksesta luonnontieteisiin. Lisäksi puistoa perusteltiin terveydellisistä ja esteettisistä syistä. Lopulta kaupunki lunasti Central Parkin alueen, joka oli jo kaavoitettu toisiin tarkoituksiin. Hanke oli kallis, kalliimpi kuin koko Alaskan osavaltio, jonka Yhdysvallat osti Venäjältä muutamaa vuotta myöhemmin. Alue oli kallioista ryteikköä ja soistunutta maata, jonka taloudellinen merkitys rakennusmaana oli vähäinen ja jolle levittäytyivät kaupungin laidalle spontaanisti syntyneet hökkelikylät. Kylien asukkaat elättivät itseään liimankeitolla ja viinanpoltolla. Kurjuus herätti inhoa ja kauhistusta kunnon kansalaisissa, ja julkisuudessa epäiltiin, että asukkaat säästyivät kulkutaudeilta ainoastaan koska edes sairaudet eivät tohtineet saapua tuohon löyhkäävään slummiin. Puistoksi suunniteltu alue vaikutti ylimitoitetulta aikana, jolloin New Yorkin kaupunki peitti ainoastaan saaren eteläkärjen. Central Parkista tuli ’central’ kaupungille, joka osin oli olemassa vasta piirustuslaudalla.

Puiston suunnittelusta järjestettiin kilpailu, jonka voittivat ”Greensward” -nimisellä ehdotuksella myöhemmin Amerikan maisemasuunnittelun guruna tunnettu Frederick Law Olmsted ja englantilaissyntyinen arkkitehti Calvert Vaux vuonna 1858. Suunnitelman voimana oli ja on vieläkin liikenteen lajien erottaminen ja poikkisuuntaisen liikenteen vetäminen omiin kuiluihinsa. Kaikissa muissa suunnitelmissa liikenne oli pirstonut puiston useaksi erilliseksi mitättömyydeksi. Eritasoliikenne säilytti nerokkaalla tavalla puiston yhtenäisyyden, ja liikennekuilut kätkettiin istutuksilla, jotka häivyttävät vieläkin autoliikenteen melun ja pakokaasut. Suunnittelijat noudattivat 1800-luvun puutarhasuunnittelun ihanteita, joissa maisemtyypit jalostettiin ”luonnonmukaisemmiksi kuin luonto”.  Soistuvat painanteet puhdistettiin lammiksi ja kallioisille alueille sijoitettiin pittoreskeja metsiköitä, joista esimerkkinä Ramble, joka nykyään vetää puoleensa lintujen tarkkailijoita. Muita Central Parkin maisematyyppejä olivat niitty, ruohokenttä ja puistomaa, ihmiskäden muokkaama aluskasvillisuudeton lehtimetsä. Tiet ja polut suunniteltiin kiemurteleviksi. Puistopromenadi, Mall, oli ainoa geometrisen suora akseli, joka suunniteltiin kaupunkikulttuurin sosiaaliseksi näyttämöksi, paraateja varten sekä johdattamaan kulkijat syvemmälle puistoon. Vastavalmistunut Central Park oli menestys. Se aloitti julkisten puistojen rakentamisen aallon kaikissa nuoren kansakunnan suurimmissa kaupungeissa ja työllisti Olmstedin loppuelämäkseen.

Central Parkia ovat muokanneet eri aikakausien ihanteet ja sosiaaliset muutokset. Puistoon on rakennettu 1930-luvulta lähtien luistelurata ja useita urheilukenttiä. 1960-luvun ilmiöihin kuuluivat toisaalta happeningit ja konsertit, toisaalta aikakauteen liittyvä maailmanlaajuinen talouskasvuhybris ja välinpitämättömyys; hallitsematon kova käyttö kulutti puistoa, kertakäyttöfilosofia ajoi säästöihin kaikessa mikä vaatii huoltoa ja ylläpitoa. Välinpitämättömyyden merkit alkoivat nopeasti näkyä eroosiona ja joka paikan peittävinä graffiteina. Puisto muuttui luotaantyöntäväksi ja rikollisuuden määrä kasvoi. Puiston maine vaarallisena paikkana on peräisin tuolta ajalta, ja vaikka se myöhemmin on rauhoittunut, iltapäivälehdet tarttuvat vieläkin kärkkäästi vähäisempäänkin puukotukseen. Central Parkin mittavat kunnostustyöt aloitettiin 1970-luvulla, ja nykyisellään puisto on saanut takaisin paikkansa New Yorkin yhteisenä pihana.

Itärannikko. Arkkitehtuuriopas Boston – Washington. Julkaisija Arkkitehtiopiskelijat 1992 (painos 700 kpl).

ZTL*

Tuppulan sydämessä, piazzan ja katedraalin välissä, on kolmenkymmenen metrin mittainen kävelykatu.

Vuonna 1991 muutamien rakennusten perustusten sortuminen via Duomolla jakoi vanhankaupungin kahtia lähes kymmeneksi vuodeksi. Luhistuminen oli tapahtunut vähin äänin yöllä; vessaan matkalla ollut lapsi oli herättänyt äitinsä kysyäkseen miksi olohuoneessa oli rappunen. Koko katu evakuoitiin samana yönä ja seuraavan vuosikymmenen ajan etsittiin maksumiehiä, myös rakennustelineille jotka seisoivat koko sen ajan tien tukkeena. Syylliseksi saatiin puhelinlaitos ja sen huolimattomasti hoitamat kaivuutyöt, avokaivantoon satanut vesi sekä luolia ja onkaloita täynnä oleva maaperä hoitivat lopun.

2000-luvun alussa katu avattiin kävelykatuna. Keskeisestä sijainnistaan huolimatta sen varrella on vielä tyhjillään seisovia liikehuoneistoja; kahdeksassa vuodessa kadulle on avattu sukelluskalastuksen asekauppa tai pikemminkin sen näyteikkuna, arkkitehtuuri-, grafiikka- ja multimediastudio, second hand shop, ravintola. Yhdessä huoneistossa eläkkeellä oleva professori säilyttää huomattavaa simpukkakokoelmaansa, muut aukeavat vain vaalitoimistoiksi kampanja-aikaan. Piazzan nurkalla sijaitseva tupakkakauppa jatkoi toimintaansa myös kadun ollessa paketissa.

Tuppulan kunta on saanut maakuntarahoituksen kaksi vuotta käynnissä olleille katukiveys- ja infrastruktuuritöille lupailemalla kaikenlaista kivaa kuten että töiden valmistuttua keskusta suljettaisiin liikenteeltä. Kaupunginporteille on asetettu kameravalvonta (satatuhatta euroa ja rapiat), jota ei kuitenkaan vielä olla otettu käyttöön. Piazzalle pääsee autolla, kuka tahansa. Sinne ei pääse autolla kovin mukavasti, ja kävelykadusta on tullut kiistakapula. Tupakkakauppias käy siirtämässä liikennettä rajoittavat kukkaruukut syrjään aamulla, ravintoloitsija laittaa ne paikoilleen lounasaikaan nostaessaan pöydät kadulle.

Nyt kun kiveys on revitty auki yhdeltä pääkaduista, ovat muutamat kauppiaat huolestuneena tulevaisuudestaan päättäneet kääntyä kunnanvaltuutetun puoleen, jotta kävelykatu avattaisiin ja piazzalle johdettaisiin muurinympäryskadulta katkeamaton autojen virta. Liikenteen määrän kasvu olisi pelkkää läpiajoa, sillä piazzalla on kymmenen laillista ja parikymmentä luovaa pysäköintipaikkaa. Sen parempaan ei pystytä, siitä on keskiaikainen kaupunkisuunnittelija pitänyt huolen. Kaikki paikat, lailliset ja laittomat, ovat jo täynnä. Yhtään uutta asiakasta ei mahdu, mikäli tarkoituksena on se, että asiakas saapuu autolla ja pysäköi suoraan liikkeen kynnykselle. Yhtään uutta asiakasta ei saavu jalan, sillä kävely seinänviertä ripeää tahtia etenevän autojonon taustapeilien hipomana ei ole herkkua.

Kunnanvaltuutettu tuumii: mikäpäs siinä, ja marssii kaupunkipoliisin puheille. Kun politiikalta puuttuu visio, on viisainta luovia eteenpäin tyydyttämällä äänekkäimpien vaatijoiden tarpeet. Poliisi tuumii: mikäpäs siinä, ja saapuu paikalle katsomaan mitkä liikennemerkit tulisi poistaa, mitä lisätä. Ilman sen syvällisempää likennesuunnittelua. Kyseessähän on vain kolmenkymmenen metrin kadunpätkä.

Kun esitämme paperilla kolmenkymmenen metrin kadunavauksen seurauksia, monet ihmettelevät. Miten ne ovat voineet edes ajatella mitään sellaista? Ei sitä olla ajateltu, se on tullut suoraan takapuolesta ja vieläpä ilman ponnisteluja. Lesepuuroa on syöty.

*zona traffico limitato

Autenttista Italiaa

Strada Provinciale 367, harmaa taivas matalalla, siellä täällä tienpenkan nurmea laiduntavia lammaslaumoja, aukikynnetyt pellot, tuulenpuuskien tuivertamat oliivipuun taivasta vaaaleamman harmaat tupsulatvat. Jo aamusta suuntaan Italian autenttisten kylien yhdistyksen tilaisuuteen. Kalòs ìrtate, toivottaa tienvarsikyltti tervetulleeksi. Olen saapunut Salenton kreikkalaisalueelle, Grecia salentinaan. Tie on suora ja ajan reipasta vauhtia, vain muutama satunnainen audimies sujahtaa ohi kohti tummaa taivaanrantaa.

Vanhankaupungin kunnostamiseksi ja elämänlaadun kohentamiseksi tarvitaan yhteisö, visio ja rohkeutta tehdä päätöksiä, jopa erehtyä. Minä luulen että Salenton kreikkalaiskylät tulevat onnistumaan siinä koska tuntevat itsensä yhteisöksi, säilyttävät identiteetin vaikka kieli haudataan sana sanalta ikäihmisten myötä. Olen rakastunut Melpignanon pormestariin ja epäilevä tuppulalaisten tulevaisuudesta, jos ainoa väestöä yhdistävä visio on unelma vapaasta pysäköintipaikasta piazzalla.

Onhan meillä epäilemättä Etelä-Italian hienoin parkkipaikka.

12 kuvaa: syyskuu

Keksin innottamana päätin osallistua tähän, ja valitsin kadun, jossa tapahtuu jotain. Toivottavasti.

Kuva on räpsäisty 2.1 megapikselin Canon Ixus -kameralla jonka ostin yhdeksän vuotta sitten, digikuvauksen alkuaikoina. Sillä välillä vuodesta 1972 uskollisesti palvellut Pentax Spotmatic II on irtisanoutunut, ensin valotusmittari, sitten suljinajat alkoivat heittää ja ihan tosi, jaksaisinko enää pulata filmien kanssa pimeässä huoneessa? Olen hengittänyt sen lajin huuruja ihan tarpeeksi, parhaassa tapauksessa saa astman, ja jos tarpeeksi monena suomalaisena talvipäivänä painuu pimiöön ennen auringonnousua (puoli kymmeneltä) ja tulee sieltä ulos auringonlaskun jälkeen (kolmelta iltapäivällä) niin pikku hiljaa kadottaa kosketuksen todellisuuteen ja joutuu jonkun lajin arktisen hysterian valtaan, mikä yli kymmenen Italiassa vietetyn vuoden jälkeen tuntuu melko epätodelliselta.

Olen välineurheilullisessa kriisissä. Tarvitsen uuden järjestelmäkameran. Jos ostaisin tuhannen euron auton, kaikki pitäisivät hankintaani mielekkäänä.  Jos ostan tuhannen euron kameran, niin liioittelen. Tapani mukaan.

***

Tietyömaa vanhassakaupungissa Leccen maakunnassa
11.9. 2009 klo 17.21
kuvauspaikka: piazza San Domenicon ja työn alla olevan kadun kiveyksien sauma, viides kivi baarin rappuselta

Katu on tietääkseni kivetty 1800-luvulla, sen jälkeen kiviä on siirrelty seuraavan kerran fasismin aikaan kun kadun alle on tehty infraa (viemäri). Tällä kertaa vuorossa on sadevesiviemäri, maakaasu, vesi- ja viemäriputkien uusiminen, kanavat nyt pintavetona kulkeville sähköjohdoille.