Mistä on pienet tytöt tehty

Löysin blogosfääristä facebook-ystäväni – tässä tapauksessa IRL minulle täysin tuntemattoman italialaisen laktivistin – linkkaaman postauksen sukupuolitetusta mainonnasta jonka pääosassa esiintyvät lapsukaiset.

Kuvissa esiintyy pikkutyttöjä ”miehen” eli pikkupojan arvioivan katseen kohteena tai meikattuina, huulet törröllään. Kaikista hilpein kuva on kuitenkin viimeinen, jossa pikkutyttö on selkä kumarassa täyttämässä pesukonetta samalla kun pikkupoika puhuu puhelimessa. Luojan kiitos keittiö ei ole pinkki.

Kuvassa hätkähdyttää sen (tahaton?) todenmukaisuus: mahdollisesti lapset tai mainoskuvan lavastanut AD eivät ole koskaan nähneet isän tekevän kodissa yhtään mitään.

Luultavasti samalta valmistajalta on tulossa myös minikokoinen olohuone, jonka mainoksessa tyttö imuroi lattiaa, poika katsoo televisiosta liigaottelua kaljatölkki kädessä.

Advertisement

Shit happends

Italiattaren syntymäpäiväjuhlien jatkoiksi kävelimme Kasvitieteellisestä piazzalle parahiksi todistamaan kun paikallisen eksentrikon koira väänsi matemaattisella tarkkuudella tortut katukiveyksen eksaktiin keskipisteeseen. Koiranpaskan jättämisessä niille sijoilleen ei toki ole mitään eksentristä, pikemminkin päinvastoin, sillä tiedän Tuppulasta tasan kaksi koiranomistajaa jotka korjaavat lemmikkinsä jätökset kakkapussiin: toinen heistä on dottoressa, jonka takana on kaupungin jok’ikisen ravitsemus- ja elintarvikeliikkeen luvat, toinen kokki, ympäristöaktiivi ja maailmanparantaja. Mahdollisesti he tilaavat kakkapussinsa Milanosta.

Totta puhuen ulostamistapahtuman näki ainoastaan Kummitäti, ja hän saattoi tapahtuneen laajemman yleisön tiettäväksi eksentrikon jo poistuttua koirineen takavasemmalle. Sen jälkeen hän istui penkille ja alkoi ohjeistaa leikkiviä lapsia huutamalla ettei keskipiazzan poikki saa juosta, ja todennäköisesti olisi jatkanut ohjeistusta seuraavat pari tuntia tai ainakin siihen asti että joku lapsukaisista väistämättä talloisi paskaan.

Kolmekymmentä sekuntia huutoa kuunneltuani otin taskusta nenäliinan ja korjasin läjän roskikseen, pesin käteni suihkulähteellä ja palasin penkille pitäen omana tietonani sen, mitä mieltä olen jokaisen omasta henkilökohtaisesta vastuusta.

Sen sijaan että ihmiset haaskaisivat aikaa miettimällä miten päästä paratiisiin, he voisivat uhrata ajatuksen sille, mitä voisivat ihan itse tehdä sen eteen ettemme jo eläisi helvetissä. Mahdollisesti jopa ennen seuraavia vaaleja, joissa delegoida vastuun omasta hyvinvoinnista parlamentille/aluevaltuustolle/maakuntavaltuustolle/kunnanvaltuustolle.

Lastenkutsut

Voi mennä hypervanhemmuuden piikkiin, mutta Tuppulassa lastenkutsut tuppaavat olemaan suureellisia. Mekään emme tohtisi jäädä valovuosia vallitsevan tason alapuolelle, sillä johan siitä lapsikin pahoittaa mielensä. Nih.

Olen aikaisempina vuosina raatanut itseni puolikuoliaaksi keittiössä, raivannut asunnon esittelykuntoon, majoittanut kirkuvan lauman olohuoneeseen, siivonnut asunnon takaisin asuttavaan kuntoon. Järjestyksenrakkauteni tuntien ei ole erityisen yllättävää että ensimmäinen siivous on pahempi; jälkityöksi riittää yleensä perunalastujen imuroiminen lattialta ja nihkeäpyyhintä mikrokuitumopilla. Äiteihin ja isiin uppoaa uskomaton määrä olutta, viiniä, lihapullia ja melkein mitä tahansa upporasvassa paistettua, kun lapsukaisille taas yleensä riittää kourallinen juustonaksuja huuhdottuna alas litralla colajuomaa.

Tänä vuonna ulkoistimme homman. Emme täysin, sillä mihinkään cateringiin rahkeet eivät olisi riittäneet. Vuokrasimme Tuppulan kasvitieteellisen puutarhan. Normaalijärjestely, juhlakäyttöön vuokrattava autotalli tai vastaava puolikellari, on akustisilta ominaisuuksiltaan pitkälti yli sietokykyni. Sokerihumalassa riehuva ipanalauma villiintyy maalatusta raakabetonista heijastuvasta oman äänensä kaiusta ja huutaa entistä kovempaa ylittääkseen kaiun.

Puiston vuokra kattoi sähkökitaran vahvistin + iPod -paketin kytkemisen kunnalliseen sähköverkkoon, vartijan kopissa sijaitsevan jääkaapin käytön, muovituolit ja -pöydät. Puistovartija jeesasi ilmapallojen puhaltamisessa ja kiinnittämisessä. Tilaa ei varattu yksinomaan meille, joten syntymäpäiviä kunnioittivat läsnäolollaan myös piazzalta tutut kulkukoirat sekä peremmälle puutarhaan leiriytynyt pussiviiniä ja kasvitieteellisiä tuotteita nauttiva määrällisenä vähemmistönä harmiton nuorisojoukko.

Lapsia viihdytti pelle, Italiattaren kummisetä Arkkienkeli. Vieraat vetivät köyttä, juoksivat esterataa ja pussihyppelivät, jonka jälkeen he päästivät pellen tupakalle ja aloittivat strukturoimattoman leikin esteradassa käytetyillä pahviputkilla ja EU-leikkipuistostandardin mukaisella soralla.

Tarjoiltiin pieniä sämpylöitä, rosticceriasta ostettuja pizzaviipaleita, mehuja ja limuja, karkkia, popcornia, juustonaksuja, perunalastuja ja suolakeksejä. Kakku oli Kummitädin tekemä. Ylijäämiä syötettiin puistovahdeille. Juhlan päätyttyä ja puiston sulkemisen jälkeen sinnikkäimmät vanhemmat saivat jääkylmän oluensa piazzalla, ja sinnikkäimmät lapset jatkoivat strukturoimatonta leikkiä vielä tunnin pari.

Hypervanhemmat

Nykyajan vanhemmat haluavat lapsillensa parasta, mutta ylisuojelevuus ja menestymispaineiden iskostaminen lasten mieliin voivat aiheuttaa ongelmiakin. Ovatko hypervanhemmat enemmän tuotekehittelijöitä kuin kasvattajia?

Teemalta 2.9. (uusintana 4.9.) tullut dokkari hypervanhemmista on hyvä. Sen voi katsoa Areenalta, tai ulkomailla TV Kaistasta. Jos jollakin ulkosuomalaisella ei vielä ole Kaistaa, niin suosittelen sen pikaista tilaamista.

Hypervanhemmuusdokkarin kanssa samaan saumaan osuu Pravdan artikkeli TutorHousen rahoiksi lyömästä tukiopetuksesta, no mikä ettei, rahalla saa ja hevosella pääsee. Kunhan ei laps’armas sitten vedä itseään jojoon päästyään vain luokan toiseksi parhaaksi siinä arvostetussa koulussa.

Huippulahjakas ei tarkoita samaa kuin onnellinen, usein jopa päin vastoin. Huippulahjakas ei välttämättä ole edes menestyjä, sillä omien huippu- tai keskinkertaisten lahjojen optimoituun hyödyntämiseen tarvitaan myös laumasosiaalisia taitoja, jotka pikemminkin näyttävät kehittyvän kunnianhimoisten ja suorituskeskeisten vanhempien silmissä jonninjoutavalta ajanhaaskuulta haiskahtavassa strukturoimattomassa leikissä. Vapaata tulemista, menemistä ja reviirin asteittaista kasvattamista paitsi on jäämässä kokonainen sukupolvi, ainakin täällä Italiassa.

Prismassa elokuussa esitettiin BBC-dokkari Miten koulutat lapsesi?, jossa englantilainen koomikko David Baddiel pohtii miten maksimoida kahden lapsensa menestyspotentiaalin ja onnellisuuden. Näyttelijän omien koettelemusten taakse voisi kuvitella kunnianhimoisen stereotyyppisen äidin, eräänlaisen hypervanhemman siis.

Ylisuojelevuudesta jatkossa. Paskamutsius kunniaan.

Ammatinmukainen pukeutuminen

Olen vuosien varrella tarkkaillut ammattikunnan pukeutumista Linja-autoaseman bussilaiturilla, ja lopulta piirtänyt asiasta yhteenvedon. Kaivoin sen esille tylsän vaatekaappini inspiroimana.

Huonoryhtinen mustanpuhuva porukka eroaa selvästi insinööriopiskelijoista, joiden vaatetuksessa keskeisiä tekijöitä ovat vaatekappaleiden K-arvo, joissa värisokeiden prosentuaalinen osuus ylittänee keskiarvon, ja joista joku ystävällisesti kirjoitti insinööri on pukeutunut hyvin, jos hänellä ei ole kuuma eikä kylmä, eivätkä genitaalit näy.

Prenikoita

Stazzy myönsi minulle tämän prenikan jo viikko sitten, ja olen ollut ihan uskomattoman saamaton. Totta puhuen, silloin kun on ollut aikaa on wordpress takkuillut, ja muuten ei aikaa ole riittänytkään kun on pitänyt siivota vaatekaappia, tuijottaa omaa napaa, viedä pätkähenkilöitä piazzalle/rannalle leikkimään kokoistensa seurassa.

Siis tässä, seitsemän faktaa:

1. En ilahduta lukijoita tyttömäisillä jutuilla, kirjoitin laudaturin pitkästä matematiikasta, pidän taulukkolaskennasta ja olen muutenkin vittumainen tyyppi.
2. En erityisemmin rakasta taustamusiikkia, paitsi piirtäessä, käsitöitä tehdessä, autolla ajaessa.
3. En erityisemmin rakasta autolla ajamista, mutta hyvän taustamusiikin saattelemana se menettelee.
4. Silityslauta, lattiaharja ja pölynimuri ovat kodissani aina käden ulottuvilla, nojaamassa johonkin nurkkaan, sillä muuten kynnys epämieluiseen puuhaan ryhtymiseen olisi aivan liian korkea. Luen silti mielummin vaikka käsitiskiaineen tuoteselostetta slovakiaksi. En tajua miksi nettiriippuvuustestissä kysytään kuinka usein jätän kotityöt tekemättä, jotta voisin viettää enemmän aikaa internetissä, sillä vaikka internetistä on suurta apua kotitöiden välttämiseksi, ei se ole millään lailla välttämätön lopputuloksen saavuttamisessa.
5. Odotan jo malttamattomana syksyn uutta tuotantokautta lääkärisarjoista, House MD:stä ja Grey’s Anatomysta.
6. En pysty suunnittelemaan viikon ruokalistaa, vaan mielummin käyn lähikaupassa vaikka kolmesti päivässä. En vain kykene ajattelemaan asiaa niin pitkälle eteenpäin.
7. Kuulun X-sukupolveen: toivon keksiväni tavan toteuttaa läpi kouluvuosien toisteltua lahjakkuuttani ennen kun sukupolvet Y ja Z syövät minut elävältä. Pahalta näyttää.

Monet suosikeistani on jo haastettu. Heitän prenikalla blogihiljaisuudesta palannutta Keksiä, Project Maman kaimaa, Calendulaa (vastaus saa odottaa maternan lukuvuoden alkua, pidän sitä kohtuullisena!), Haikuluotain Anua, jl:ää, Mariaa maalla, Elisaa Roomassa.

Ensihavainnointia rajoitetusta garderoobista

(1. ja 2. päivän vaatteet: 2 ja 3)

Uskon kuudella vaatteella selviämisen olevan läpihuutojuttu, sillä yleensä matkustan olemattoman pienen matkalaukun kanssa, ja kuten vaatekaappia siivotessa tuli ilmi, joukossa on kaikenlaista tauhkaa jota olen säilyttänyt siinä toivossa – tai pelossa – että niitä vielä joskus tarvittaisiin. Todennäköisesti aktiivivaatteita ei juuri ole kuutta enempää, ja voisin jatkaa samaa haastetta lokakuussa vaihtamalla hihattoman pitkähihaiseen, caprit pitkiin housuihin ja pellavahameen polvimittaiseen halkiolliseen toimistohameeseen. Kaikki mustaa, ellei tummempaa ole sillä välin keksitty.

Kun vaatteita on vähän, niitä joutuu säästelemään. Joihinkin ulkoisiin vaaratekijöihin ei voi juuri vaikuttaa. Essua käytän. Ja puen sen valkoisen hameen vasta kun nutella on kadonnut pöydästä ja lapset pyyhitty nihkeällä.

Yleensä vaihdan töistä tullessa johonkin kotiloimeen. Tätä strategiaa tosin en vielä ole haasteen aikana soveltanut, koska silloin hommasta menisi jännitys tyystin. Enkä ole ollut töissäkään, ähä. Kunhan hortoilen puolipukeissani kotona.

Valkoinen hame on jo ruttuinen, vyötärökaitaleelta hieman harmahtava ja pääsee illalla pyykkiin. Paita on toisena päivänä vielä freesi, kun vain muistaa aamulla pestä ja deodoroida kainalot.

Syyskuun kuusi

Pitkällisen painiskelun jälkeen olen valinnut kuuden vaatteen haasteeseen osallistuvaan syyskuun garderoobiin seuraavat vaatekappaleet:

1. Hihaton paita, 60% silkkiä, 40% puuvillaa. The Earth Collection
2. T-paita, Domyos Organic Cotton
3. Pellavahame, Global Essentials
4. Pellavacaprit, Global Essentials
5. Pikkumusta, kalanruotokuvioinen puuvilla, The Earth Collection
6. Jakku, kalanruotokuvioinen puuvilla, The Earth Collection

Pellavacaprit ovat lähes puhki kuluneet, mutta takuumukavat. Olin viimeiseen asti päättämätön pellavahameen ja valikoimasta tiputetun kellanvihreän A-linjaisen itse ompelemani pellavamekon välillä: sitä olisi voinut pitää päällä sillä aikaa kun kaikki mustat ovat pyykissä, kun hame taas vaatii parikseen jonkun paidan, kai. Tai sitten olen yöpaidassa, tai vielä parempaa, uikkareissa, koulun alkuun eli syyskuun 13. päivään saakka.

T-paita on aika paksua trikoota, ja se vähän pelottaa. Jos tuleekin kuuma syyskuu. Näillä olisi kuitenkin tarkoitus liikkua ihmisten ilmoilla ja olla vähän edustavakin. Elokuun haasteeseen olisin osallistunut yhdellä intianpuuvillaisella halatilla, jonka olisin nyrkkipyykännyt aamulla ja kuivattanut narulla sillä aikaa kun makaan (niin on tapana sanoa) uimarannalla.

Vaatekaapista

Tarkastelin vaatekaappiani valmistautuessani Kuuden haasteeseen.

Kaapissa on tankoa noin metri kuusikymmentä, ja yleisvaikutelma on mustavalkoinen. Oikeastaan valkoinen, sillä taistelussani pölypunkkeja, kosteutta, hometta ja koiperhosia vastaan olen pussittanut huomattavan osan vaatteista IKEAn muovisiin pukupusseihin. Vaatekappaleita on henkareissa kolmisenkymmentä, ja loput on viikattu vetolaatikkoon tai säilötty varastoon. En raatsi heittää mitään pois, jos niitä vaikka tarvitsisi. Tai jos laihtuisi. Tai jos antaisi Italiattarelle tämän kasvaessa sen mustan polvimittaisen halkiohameen, jonka ompelin mummoni kanssa kuusitoistakesäisenä. Äitinikään ei heitä koskaan pois mitään, ja asiasta on vuosien varrella ollut iloakin fiftarimekkojen ja trumpettilahkeisten mokkahousujen muodossa.

Osa vaatteista on varattu juhlakäyttöön: ne ovat yleensä hulmuavia, läpikuultavia ja sataprosenttisen synteettisiä. Niissä sulaudutaan italialaisten häiden kutsuvieraiden hulmuavaan, läpikuultavaan ja synteettiseen massaan.

En omista sinisiä farkkuja, en ensimmäisiäkään, mutta mustia pellavacapreja on kaksin kappalein. Pellavan lisäksi materiaalivalikoimaa vallitsee puuvilla, silkki ja näiden sekotukset. Merkeistä kärkeä pitävät The Earth Collection, Stockmannin Global ja Gerry Weber, mutta joukossa on myös omia luomuksia. Kaapista raavitaan aamulla kasaan jokin kokonaisuus, jossa (toivottavasti) näyttää vakavasti otettavalta mutta tarpeen tullen pääsee kiipeämään rakennustelineille. Ei siis hulmuhelmoja leipätyössä, valitettavasti.

Ostan vaatteita harvoin ja vastahakoisesti. Hankinnat ovat yleensä tarkkaan harkittuja – ja varmaan vähän tylsiäkin. Huvittelen enemmän huivi- ja pukukorupuolella. Kaikkein mieluiten teettäisin vaatteet ompelijalla.

On demand

Meille on selvinnyt ettei kundi ymmärrä TV:n toimintaperiaatetta, tai ehkä pidemminkin -tapaa.

Ruudulta tulee piirrettyjä. Piirretty loppuu. Uudestaan, muotoilee metriheikki toivomuksensa. Selitämme. Lapsi katselee meitä ruskeat silmät ymmyrkäisinä, ja toistaa hieman vaativampaan sävyyn: uudestaan?!

Melkein vaikeampi konsepti kuin kamera, josta ei heti pääse katselemaan kuvaa.