Avainsana-arkisto: autoton keskusta

Pikkuautoilua

Maailmanlaajuinen autoton päivä livahti ohi huomaamattani, tai kai siitä kerrottiin telkkarissa, oma vika kun en katsonut. En kyllä muistaakseni autoillutkaan.

Tuppulalaisilla on kumman kiihkeä suhde pikkuautoiluun. Helsingissä asuin reilun puolen kilometrin päässä metroasemasta, enkä ajatellutkaan että tarvitsisin ihan välttämättä henkilöautoa. Tuppulassa puolen kilometrin kävelymatka on jo ajatuksena mahdottomuus, ja voi sitä lukuvuoden alkua, kun joka ikisen vanhemman täytyy lapsia saattaessa ja hakiessa päästä pysäköimään niin lähelle koulurakennusta että autonpersus ylittää kynnyksen.

Liikenneruuhkadokkarissa pikkuautoille suunnitelluista kaupungeista puhutaan imperfektissä: se on lohduttavaa. Ja murheellista, sillä tänne maailman perille ajatukset saapuvat kahden vuosikymmenen viiveellä. Autoiluun sisältyy unelma vapaudesta, ja unelma ei voi toteutua jos jok’ikisellä on pikkuauto. Pikkuautoilija ei silti hevin luovu individualismin ikonista, vaan mielummin juuttuu ruuhkaan soittamaan torvea ja vilauttelemaan kansainvälisiä käsimerkkejä kanssa-autoilijoille. Ja jos kaupungista puuttuu julkinen liikenne, on pikkuauto lähes välttämätön, ellei sitten ryhdy ikihipiksi ja aja polkupyörällä. Meilläkin on, vaikka enimmäkseen käytän sitä pysäköintipaikan pitämiseen varattuna kotikadulla. Lasten koulut ja työpaikan sijainti on valittu osana kokonaisuutta; ainoana miinuksena ehkä se, että pikkukaupungissa on hyvä asua mutta mahdoton elää, ja siksi ihmisten täytyy muuttaa suuren kaupungin liepeille ja ajaa ruuhkassa esikaupungista työpaikalle puolitoista tuntia per suunta.

Kun vanhankaupungin katukiveystä uusittiin, valitti lähikauppiaamme sitä etteivät asiakkaat päässeet autolla ostoksille, ja nyt kun katu on auki, hän itkee sitä etteivät ohiajavat potentiaaliset asiakkaat pysähdy. Mahdollisesti siksi, että kynnykselle pysäköity kaupunkimaasturi peittää koko kaupan näkyvistä. Ehdotin ratkaisuksi myymälän siirtämistä teollisuusalueelle, vaikka onhan tuolla pitkin peltoja jo supermarketti poikineen. Kilpailu on kovaa.

Reppu

Tänä aamuna, välilevytyrän tai vastaavan diagnosoimattoman vaivan villitsemänä, poikkesin koulutieltä postitoimistoon ja koiruuttani punnitutin Italiattaren repun: 5880 g parikymmentäkiloisen lapsen hartioilla, tai siis tässä tapauksessa äidin.

Repussa on koulukirjoja, joita ei opetuksessa juuri käytetä; niiden lisäksi jokaiseen oppiaineeseen on A4- kokoinen vihko, ja vihkotyöskentelystä suuren osan muodostaa valokopioiden liimaaminen vihkoon (kirjapainomatematiikan mukaan alkuperäisen vihon painoon lisättävä liimattujen sivujen ja liiman paino). Koulurepun kokonaispainoon on laskettava myös agenda, penaali, vesipullo, eväät ja pöytäliina eväiden syömistä varten.

Vanhemmat saattavat lapset kouluun ekalla, tokalla, viidennellä, keskikoulussa. Vanhemmat pelkäävät liikennettä, namusetiä ja skolioosia. Ja koska se reppu on niin helkutin painava, kaikki saapuvat koululle autolla. Koska kaikki saapuvat kuitenkin autolla, voi reppuun vaatia lastaamaan ihan mitä vaan.

Italiassa on ehdotettu lakia, joka rajottaisi koulurepun painoa ja suhteuttaisi sen lapsen painoon. Lainsäädännöllä onkin hyvä paikkailla terveen järjen puutetta.

Kopiolähetin tunnustuksia

Teinit nauravat minulle, kun ajan fillarilla kopiolaitokselle.

Mainittakoon nyt alkuun, etten välitä asiasta pätkääkään, mutta siitä huolimatta nauru herättää uteliaisuuteni. Mikä on niin huvittavaa? Kypärä? Se, että nelikymppinen nainen ajaa fillarilla? Se, että nelikymppinen nainen ajaa maastopyörällä? Se, että nelikymppinen ajaa fillarilla prässihousut jalassa, eikä esimerkiksi sonnustutuneena neonfuksiaan kokovartalokondomiin, joka tosin taitaa olla miesten juttu.

Ja minkälaiseksi nämä teinit kuvittelevat itsensä nelikymppisenä, paitsi että helvetin vanhoiksi?

Koulutie

Kun saavuin Firenzeen opiskelemaan vuonna 1996, olin yllättynyt siitä että isäntäperheen äiti kyyditsi autolla kouluun perheen lapset, 12- ja 14-vuotiaat. Sitten melkein totuin siihen. Asiat nyt vain ovat tällä tolalla. Kadulla on liian vaarallista.

Kehityspsykologit ovat huolissaan ensimmäisistä sukupolvista, joilta puuttuu pikku hiljaa omaksuttu kokemus riskinotosta, joilta puuttuu autonomia, joita äiti-taksi kärrää koulusta kotiin, kotoa harrastuksiin, harrastuksista kotiin. Sitten näille tynnyrissä kasvaneille ostetaan 14-vuotiaana mopo, vaikka he eivät ole viettäneet liikenteessä päivääkään jalankulkijana, päivääkään pyöräilijänä. Aika hyvä lähtöasetelma kuolemantuomioksi, sanoisin.

Luen vuonna 2006 julkaistusta kirjasta että Italian peruskoululaisista 10-15% tulee kouluun itse, kävellen. He ovat joko perheistä jotka asuvat hyvin lähellä koulua, perheistä jotka ovat vakuuttuneita siitä että lapsen kehitykselle on tärkeää asteittain kasvava autonomia, hyvin köyhistä ja/tai EU:n ulkopuolisista maista peräisin olevista maahanmuuttajaperheistä. 30% pitäisi autonomiaa tärkeänä, mutta ei lähetä lapsia yksin kouluun, koska muutkaan eivät tee, 40-50% pitäisi autonomiaa tärkeänä, mutta ei lähetä lapsia yksin kouluun, koska uskoo sen olevan yksinkertaisesti liian vaarallista. Jäljelle jää 10-20% välillä häilyvä joukko vanhempia, jotka eivät haluaisi edes puhuttavan siitä mahdollisuudesta että lapset kulkisivat kadulla yksin. Erityisesti lapsiaan kasvattavat tynnyrissä korkeasti koulutetut perheet, minkä voi tietysti ymmärtää siinä valossa että niihin lapsiin on investoitu paljon, useimmissa tapauksissa paljon enemmän kuin puhki menneen varmuuskumin hinta. Enkä tahdo tässä nyt halveerata ketään, vaan todeta sen tosiasian että nuoret vanhemmat ovat usein huolettomampia, ehkä ihan silkkaa vastuuttomuuttaan, ja yleensä siitä on jälkikasvulle enemmän hyötyä kuin haittaa.

Mitä vanhemmat pelkäävät? Pedofiileja ja liikennettä. Paradoksaalisesti jättimäisen suuri osa lasten hyväksikäytöstä tapahtuu suljettujen ovien takana, kodeissa ja harrastuksissa, kirkolla on surullisenkuuluisa maine tällä saralla. Paradoksaalisesti lapsensa joka paikkaan kyyditsevät vanhemmat ovat itse osa koko kaupunkitilan haltuunottanutta liikennettä. Media paisuttelee vaaroja mässäilemällä viikkotolkulla jossain toisella puolella läntistä pallonpuoliskoa tapahtuneilla lastenryöstöillä. Kaupunki kuolee; kaupungista tulee pelkkää liikennetilaa turvallisten, murtohälyyttimien ja saranapuolen tapituksien suojelemien linnakkeiden välillä.

Tuppulassa Autolla on Valta: suojatiet ovat kuluneet eikä niitä kunnioita kukaan, missä jalkakäytävää on, sen katkaisee muutaman metrin välein liikennemerkki, autotallin ajoluiska, jalkakäytävälle pysäköity auto. Kaikki ajavat niin kuin jalankulkijoita ei olisi olemassa, kaikki ajavat koska jalan olisivat henkipaton asemassa. Itse kunnanisät (todellisuutta uskollisesti kuvaava sukupuolitettu termi!) pysäköivät mahtia ja valtaa osoittavat suuret autonsa kunnantalon juurelle: jotta halutulle pysäköintipaikalle pääsisi autolla, on vasta-asennettu valurautapylväs katkaistu. Kehää on vaikea katkaista.

lakaisinlakaisinkone

lakaisinlakaisin

Kuvassa tuppulalainen lakaisinlakaisinkone.

Eilissäiltana olin ”tyttöjen kanssa yhdellä”, mikä on harvinaista herkkua. Suussa negronin jälkimaku. Aamulla löydän työmiehet poraamassa reikiä katukiveykseen: laittavat uusia liikennemerkkejä spontaanin aivopierun mukaisen liikennesuunnitelman mukaan. Asiaa ei olla vielä käsitelty kunnanvaltuustossa, ja vielä toissapäivänä varapormestari oli kieltänyt minkäänlaisten uusien järjestelyjen tekemisen ennen aiheen käsittelyä.

Nyt ne varmaan itkevät siellä valtuustossa että pakkohan se katu on liikenteelle avata, kun on jo laitettu liikennemerkitkin. Viikon lintu on…

ZTL*

campocontrocampo

Tuppulan sydämessä, piazzan ja katedraalin välissä, on kolmenkymmenen metrin mittainen kävelykatu.

Vuonna 1991 muutamien rakennusten perustusten sortuminen via Duomolla jakoi vanhankaupungin kahtia lähes kymmeneksi vuodeksi. Luhistuminen oli tapahtunut vähin äänin yöllä; vessaan matkalla ollut lapsi oli herättänyt äitinsä kysyäkseen miksi olohuoneessa oli rappunen. Koko katu evakuoitiin samana yönä ja seuraavan vuosikymmenen ajan etsittiin maksumiehiä, myös rakennustelineille jotka seisoivat koko sen ajan tien tukkeena. Syylliseksi saatiin puhelinlaitos ja sen huolimattomasti hoitamat kaivuutyöt, avokaivantoon satanut vesi sekä luolia ja onkaloita täynnä oleva maaperä hoitivat lopun.

2000-luvun alussa katu avattiin kävelykatuna. Keskeisestä sijainnistaan huolimatta sen varrella on vielä tyhjillään seisovia liikehuoneistoja; kahdeksassa vuodessa kadulle on avattu sukelluskalastuksen asekauppa tai pikemminkin sen näyteikkuna, arkkitehtuuri-, grafiikka- ja multimediastudio, second hand shop, ravintola. Yhdessä huoneistossa eläkkeellä oleva professori säilyttää huomattavaa simpukkakokoelmaansa, muut aukeavat vain vaalitoimistoiksi kampanja-aikaan. Piazzan nurkalla sijaitseva tupakkakauppa jatkoi toimintaansa myös kadun ollessa paketissa.

Tuppulan kunta on saanut maakuntarahoituksen kaksi vuotta käynnissä olleille katukiveys- ja infrastruktuuritöille lupailemalla kaikenlaista kivaa kuten että töiden valmistuttua keskusta suljettaisiin liikenteeltä. Kaupunginporteille on asetettu kameravalvonta (satatuhatta euroa ja rapiat), jota ei kuitenkaan vielä olla otettu käyttöön. Piazzalle pääsee autolla, kuka tahansa. Sinne ei pääse autolla kovin mukavasti, ja kävelykadusta on tullut kiistakapula. Tupakkakauppias käy siirtämässä liikennettä rajoittavat kukkaruukut syrjään aamulla, ravintoloitsija laittaa ne paikoilleen lounasaikaan nostaessaan pöydät kadulle.

Nyt kun kiveys on revitty auki yhdeltä pääkaduista, ovat muutamat kauppiaat huolestuneena tulevaisuudestaan päättäneet kääntyä kunnanvaltuutetun puoleen, jotta kävelykatu avattaisiin ja piazzalle johdettaisiin muurinympäryskadulta katkeamaton autojen virta. Liikenteen määrän kasvu olisi pelkkää läpiajoa, sillä piazzalla on kymmenen laillista ja parikymmentä luovaa pysäköintipaikkaa. Sen parempaan ei pystytä, siitä on keskiaikainen kaupunkisuunnittelija pitänyt huolen. Kaikki paikat, lailliset ja laittomat, ovat jo täynnä. Yhtään uutta asiakasta ei mahdu, mikäli tarkoituksena on se, että asiakas saapuu autolla ja pysäköi suoraan liikkeen kynnykselle. Yhtään uutta asiakasta ei saavu jalan, sillä kävely seinänviertä ripeää tahtia etenevän autojonon taustapeilien hipomana ei ole herkkua.

Kunnanvaltuutettu tuumii: mikäpäs siinä, ja marssii kaupunkipoliisin puheille. Kun politiikalta puuttuu visio, on viisainta luovia eteenpäin tyydyttämällä äänekkäimpien vaatijoiden tarpeet. Poliisi tuumii: mikäpäs siinä, ja saapuu paikalle katsomaan mitkä liikennemerkit tulisi poistaa, mitä lisätä. Ilman sen syvällisempää likennesuunnittelua. Kyseessähän on vain kolmenkymmenen metrin kadunpätkä.

Kun esitämme paperilla kolmenkymmenen metrin kadunavauksen seurauksia, monet ihmettelevät. Miten ne ovat voineet edes ajatella mitään sellaista? Ei sitä olla ajateltu, se on tullut suoraan takapuolesta ja vieläpä ilman ponnisteluja. Lesepuuroa on syöty.

*zona traffico limitato

Autenttista Italiaa

Strada Provinciale 367, harmaa taivas matalalla, siellä täällä tienpenkan nurmea laiduntavia lammaslaumoja, aukikynnetyt pellot, tuulenpuuskien tuivertamat oliivipuun taivasta vaaaleamman harmaat tupsulatvat. Jo aamusta suuntaan Italian autenttisten kylien yhdistyksen tilaisuuteen. Kalòs ìrtate, toivottaa tienvarsikyltti tervetulleeksi. Olen saapunut Salenton kreikkalaisalueelle, Grecia salentinaan. Tie on suora ja ajan reipasta vauhtia, vain muutama satunnainen audimies sujahtaa ohi kohti tummaa taivaanrantaa.

Vanhankaupungin kunnostamiseksi ja elämänlaadun kohentamiseksi tarvitaan yhteisö, visio ja rohkeutta tehdä päätöksiä, jopa erehtyä. Minä luulen että Salenton kreikkalaiskylät tulevat onnistumaan siinä koska tuntevat itsensä yhteisöksi, säilyttävät identiteetin vaikka kieli haudataan sana sanalta ikäihmisten myötä. Olen rakastunut Melpignanon pormestariin ja epäilevä tuppulalaisten tulevaisuudesta, jos ainoa väestöä yhdistävä visio on unelma vapaasta pysäköintipaikasta piazzalla.

Onhan meillä epäilemättä Etelä-Italian hienoin parkkipaikka.