Eilen lounastunnilla ajoin Tuppulan ainoaan jatkuvaa aukioloaikaa pitävään supermarkettiin, vain todetakseni ettei sekään ollut auki. Seistessäni tumput suorana siinä tyhjällä parkkipaikalla paikalle kurvaa äijä, joka ihmettelee samaa – Ei, ovessa lukee että aukeaa kolmelta. Mutta siihen on vain kaksi minuuttia, mikäli kännykkäni kello on oikeassa. – Mistä sinä olet?
En vastaa. Poistun paikalta, mikä ei ole aivan helppoa tyhjällä parkkipaikalla keskellä ei-mitään. En itsekään tiedä mikä kysymyksessä ottaa päähän, ehkä se, että joku ventovieras punakka ja turvonnut äijä tulee sinuttelemaan hänelle täysin tuntematonta naisihmistä. Liian tuttavallinen. Ui liiveihin. Ajatusharjoituksen jälkeen totean, että kysymyksen sijoittaminen jo toiseen lauseeseen ärsyttäisi vaikka kyselijä olisi nuori ja komea. Vähän niin kuin pysäyttäisi tuntemattoman kadulla ja kysyisi mikä hänen nimensä on, onko hänellä lapsia, onko naimisissa.
Mieleni tekisi vastata: *ttuuks se sulle kuuluu, olen Italian kansalainen niinkuin sinäkin. Tai kysyä: kerro sinä ensiksi mistä olet. Vaikka se saattaisi olla liian ystävällistä. Valitsen diplomaattisen vaikenemisen.
Joskus on ärsyttävää olla silmiinpistävän erinäköinen, ja erityisen ärsyttävää, kun asiasta muistutetaan silloin kun itse ei juuri asiaa ajattele. Muistan lukeneeni jostain Kodin Kuivalehdestä Nigeriassa asuneen suomalaisnaisen kertomuksen siitä, kuinka hän oli huitonut ja hihkunut koulun päättäjäisjuhlissa yleisön joukossa, jotta lavalla esiintyneet lapsukaiset näkisivät äidin seuraamassa esitystään. Jälkeenpäin tuli kuittia: Mutsi, ootsä katsonut peiliin. Oho. Unohdin. Vähän kalpea.
Arkitehti Blogilistalla
Arkitehti Facebookissa
arkitehti.wordpress.com 