À la carte

Naureskelin joskus aamiaisbriossimainoksen äidille, joka rakastavasti huolehtii perheensä koulutielle ja töihin. En muuuten naura enää.

Ensimmäinen kouluviikko takana: emme ole vielä myöhästyneet kertaakaan kellonsoitosta. Valmistan Sulttaanille kahvin (mustana, vuoteeseen), itselleni teetä (mielellään ennen lasten nousemista, ehdottomasti ruokapöydän ääressä MacBook Pron kanssa tarjoiltuna), kersoille kaakaota (pastöroidusta homogenoimattomasta täysmaidosta, Coenraad Johannes van Houtenin vuonna 1828 patentoimalla menetelmällä prosessoidusta kaakaosta, sokerista).

Koordinoin Alessin vedenkeitintä, Bialettin Moka Expressiä ja Hackmanin kasaria liedellä. Ruokin fisun.

Advertisement

Pesce rosso

Kolmasluokkalaiset saivat ensimmäisenä koulupäivänä opettajilta tervetuliaislahjaksi kultakalan, yksinäisen kalaraukan muovipussissa.

Minä en halunnut sitä fisua, en tiedä mihin laittaisin akvaarion, muttei kalaa voi ns. nykytietämyksen valossa loputtomiin pitää kultakalamaljaa muistuttavassa lasisessa teekannussa. Vaikka tapetaanhan hevosiakin.

Entä jos opettajat päättävät ensi vuonna antaa koiranpennun, voihan sen aina hylätä moottoritien pysähdyspaikalle, jos kotona ei riitä sille rakkautta ja huolenpitoa. Lukemattomat ihmiset tekevät niin.

Lähden iltapäivällä ostamaan perhanan akvaarion, liian pienen mutta teekannua paremman, ja seuraavilta kyläjuhlilta hankin fisulle kaksi kaveria. Sen parempaa minulla ei ole tähän hätään tarjota.

Sivullinen

Koulu alkaa viimeinkin maanantaina.

Italiattaren osaksi on langennut olla se oppilasraukka, jolla ei ole ikinä oikeita vihkoja ensimmäisenä koulupäivänä. Odotan opettajien mahtisanaa siitä millaisia, millä ruutukoolla ja minkälaisilla marginaaleilla hankkimani pitää. Jostain syystä muut äidit näyttävät tietävän asian jo etukäteen. Eilen kuitenkin repäisin ja kaarsin paperikauppaan hakemaan koulutarvikkeita, meni sitten syteen tai saveen.

Olisi kai pitänyt kysyä ovatko tiskiin pinoamani nyt varmasti kolmannen luokan vihkoja. Iski vain ahdistus, kun kaupassa oli niin paljon äitejä: olivat saapuneet paikalle joukkovoimalla, niin että käly/anoppi/äiti/sisko pitää paikkaa jonossa toisen naisen penkoessa vihkopinoja ja kysellen äänekkäästi kauppiaalta kolmioviivaimen ominaisuuksista, jotta se täysin vastaisi viidakkorummun kertomia vaatimuksia. Tai ehkä laatukriteeri on geneettisessä muistissa. Eikä kenelläkään ollut kiire mihinkään, sillä lapset olivat hoidossa toisella kälyllä/sisarella/anopilla/äidillä. Soittelin kassajonosta lapsenvahdilleni kysyäkseni alkoiko kokous kuudelta vai puoli seitsemältä, ja hiljaa mielessäni rukoilin äänekästä isoperseistä massaa hälvenemään niin paljon että saisin vihkopinon kiilatuksi myyntitiskille.

Lastenkutsut

Voi mennä hypervanhemmuuden piikkiin, mutta Tuppulassa lastenkutsut tuppaavat olemaan suureellisia. Mekään emme tohtisi jäädä valovuosia vallitsevan tason alapuolelle, sillä johan siitä lapsikin pahoittaa mielensä. Nih.

Olen aikaisempina vuosina raatanut itseni puolikuoliaaksi keittiössä, raivannut asunnon esittelykuntoon, majoittanut kirkuvan lauman olohuoneeseen, siivonnut asunnon takaisin asuttavaan kuntoon. Järjestyksenrakkauteni tuntien ei ole erityisen yllättävää että ensimmäinen siivous on pahempi; jälkityöksi riittää yleensä perunalastujen imuroiminen lattialta ja nihkeäpyyhintä mikrokuitumopilla. Äiteihin ja isiin uppoaa uskomaton määrä olutta, viiniä, lihapullia ja melkein mitä tahansa upporasvassa paistettua, kun lapsukaisille taas yleensä riittää kourallinen juustonaksuja huuhdottuna alas litralla colajuomaa.

Tänä vuonna ulkoistimme homman. Emme täysin, sillä mihinkään cateringiin rahkeet eivät olisi riittäneet. Vuokrasimme Tuppulan kasvitieteellisen puutarhan. Normaalijärjestely, juhlakäyttöön vuokrattava autotalli tai vastaava puolikellari, on akustisilta ominaisuuksiltaan pitkälti yli sietokykyni. Sokerihumalassa riehuva ipanalauma villiintyy maalatusta raakabetonista heijastuvasta oman äänensä kaiusta ja huutaa entistä kovempaa ylittääkseen kaiun.

Puiston vuokra kattoi sähkökitaran vahvistin + iPod -paketin kytkemisen kunnalliseen sähköverkkoon, vartijan kopissa sijaitsevan jääkaapin käytön, muovituolit ja -pöydät. Puistovartija jeesasi ilmapallojen puhaltamisessa ja kiinnittämisessä. Tilaa ei varattu yksinomaan meille, joten syntymäpäiviä kunnioittivat läsnäolollaan myös piazzalta tutut kulkukoirat sekä peremmälle puutarhaan leiriytynyt pussiviiniä ja kasvitieteellisiä tuotteita nauttiva määrällisenä vähemmistönä harmiton nuorisojoukko.

Lapsia viihdytti pelle, Italiattaren kummisetä Arkkienkeli. Vieraat vetivät köyttä, juoksivat esterataa ja pussihyppelivät, jonka jälkeen he päästivät pellen tupakalle ja aloittivat strukturoimattoman leikin esteradassa käytetyillä pahviputkilla ja EU-leikkipuistostandardin mukaisella soralla.

Tarjoiltiin pieniä sämpylöitä, rosticceriasta ostettuja pizzaviipaleita, mehuja ja limuja, karkkia, popcornia, juustonaksuja, perunalastuja ja suolakeksejä. Kakku oli Kummitädin tekemä. Ylijäämiä syötettiin puistovahdeille. Juhlan päätyttyä ja puiston sulkemisen jälkeen sinnikkäimmät vanhemmat saivat jääkylmän oluensa piazzalla, ja sinnikkäimmät lapset jatkoivat strukturoimatonta leikkiä vielä tunnin pari.

Italiasera 9: esittele italiaano

Elisan yllyttämänä osallistun Italiaseraan ja esittelen oman italialaiseni, jo kymmenennelle vuodelle kääntyneen avioelämän kunniaksi:

Sulttaani on syntynyt napolilaisen äidin ja tuppulalaisen isän esikoispoikana Sveitsissä mutta kasvanut Tuppulassa, 30 000 asukkaan tuppukylässä Leccen maakunnassa.

Sulttaanin perhe lepää Tuppulan kirkkomaassa: vauvaveli, isä, äiti. Tässä järjestyksessä.

Istituto d’Arten jälkeen Sulttaani aloitti arkkitehtuuriopinnot Federico II:n yliopistossa Napolissa seitsemäntoista vuoden iässä, mutta ensimmäisen lukukauden aikana tympiintyi opinahjon meininkiin: kurssit olivat täynnä, luentosaliin ei mahtunut, samaan aikaan opinnot aloittanut serkku ei halunnut alkuperäistä strategista suunnitelmaa noudattaen jakaa vuokrahuonetta yliopiston lähellä, vaan heräsi mielummin aamuviideltä ja matkasi luennoille Circumvesuvianalla. Sulttaani vaihtoi Pescaran yliopistoon, ja valmistui sieltä piiiitkään ja hartaasti opiskeltuaan, pääaineenaan arkkitehtuurin historia.

Sulttaani on varsin pätevä laulaja ja muutenkin rakastaa omaa ääntään. Sietää huonosti muuta taustamusiikkia. On pelannut maalivahtina seurakunnan joukkueessa, siihen maailmanaikaan kun kaikki kuuluivat seurakuntaan ja kaikki pojat pelasivat palloa.

Triviaa:

• Pituus 170cm
• Lempiohjelma: poliittiset keskusteluohjelmat ja amerikkalaiset TV-sarjat
• Lempilaulaja: Freddie Mercury ja Sulttaani itte, tietenkin
• Lempijoukkue: no mi ndi fotte nu cazzu
• Lempinumero: 8
• Lempiväri: Punainen
• horoskoopiltaan neitsyt
• Lapsuuden unelma-ammatti: arkkitehti tai joku dottore. Jälkimmäinen saattoi kyllä olla äidin unelma-ammatti.
• Lempiruoka: liha (punainen)
• Lempijuoma: punainen
• Lempiauto: Triumph Spitfire (punainen) tai ks. Lempijoukkue
• Kovaääninen ja kriitikko Jumalan armosta. Jatkuvan kriittisen tarkastelun alaisena yritän tehdä hyvin, vaikka priimaa tuppaa tulemaan.

Häämatkalla

Häämatkan voi viettää myös kätevissä pienissä osamaksuerissä, ja niissäkin näköjään voi pitää vuosien taukoa. Tavoitteeksi voisi silti ottaa että vastedes matkustetaan.

Lukijakysely: mikä on kuvan kaupunki?

Piazzagossip

Tuppulan kovia kokeneella piazzalla on ikimuistoisista ajoista ollut baari, jonka kovana onnena on se etteivät omistajan tyttäret ole jaksaneet, viitsineet, kyenneet tai osanneet jatkaa yritystä, vaan pikemminkin valinneet tuppulalaisen omistavan luokan helpon tien eli vuokratuloilla elämisen. Kun yhtälön tekijöinä on vuokraemäntä jolla on suuret odotukset kiinteistönsä tuotosta, ja pari heppoista yrittäjää jotka lähtevät soitellen sotaan ajatuksena että keskeisellä paikalla sijaitseva baari tuottaa helppoa rahaa ilman sen suurempaa investointia palvelun laatuun tai ohjelmatarjontaan, niin lopputulos ei ole kaksinen.

Minä en väitä etteikö asiakkaiden houkutteleminen piazzalle olisi haastavaa. Tuppulalaiset inhoavat vanhaakaupunkiaan, joka muistuttaa menneestä köyhyydestä, eivätkä muutenkaan halua vaivautua paikkaan jossa eivät saa kaupunkimaasturiaan pysäköidyksi suoraan kynnykselle. Oikeastaan baaria pitämään tarvittaisiin jonkun sortin businessnero, jolla on sen verran varaa investoida että pari vuotta persnettoa ei tunnu missään, ja vuokraemännänkin olisi syytä uskoa että pariin vuoteen suuria tuloja ei ole tiedossa, kunhan vuokralaiset pitävät ovia auki ja estävät rottia peseytymästä nurkkiin, gloriaa sitten myöhemmin. Totta puhuen yksi tällainen kävi jo koputtelemassa omistajan ovella.

Kävi sitten niin että vuokraemäntä ahneuksissaan antoi baarin ex-sähkömiehelle jolla oli liikeidea: nimetään baari skandaalinkäryisen paparazzin Fabrizio Coronan mukaan. Avajaisissa oli paikalla itse turha julkimo omassa persoonassaan, ja uteliaita piisasi. Sen jälkeen asiakkaita ei juuri näkynyt, seuraaviin laajasti mainostettuihin iltamiin julkimo ei tullut, baari yritti lounaspaikkana ja iltamestana, rakensi perspuolelleen luvatta terassin, jätti lupaamansa suuren vuokran, tavarantoimittajat ja henkilökunnan palkat maksamatta, kokki nosti kytkintä, julkimon kanssa riideltiin.

Ulosottomiehet hakivat keittiökaluston mutta jostain löytyi vielä liikeideaan uskovia, jotka lainasivat uudet. Baari vaihtoi nimeä, ja viimeisenä keinona järjesti drag queen -illan sekä ns. lesbobileet joissa vierailevana tähtenä oli jonkun vähemmän tunnetun pornotähden näköiskopio. Tuppukylän moraalinvartijat kauhistelivat, ja kaikkein pahinta asiassa on ettei ns. yrittäjän säälittävää räpiköintiä helppojen skandaalien medianosteessa voi edes kritikoida, koska lopullisen häädön jälkeen hyypiön geelillä liisteröidyille kutreille lasketaan marttyyrinkruunu: hurskastelijoiden ristiinnaulitsema, raukka ja parka.

Kansallinen polkupyöräpäivä

Italiassa vietetään tänä vuonna ensimmäistä kertaa kansallista polkupyöräpäivää toukokuun 9. päivänä. Ympäristöministeriön julistaman päivän tavoitteena on herätellä kansalaisten tietoisuutta vaihtoehtoisen ja ekologisen liikennemuodon realistisesta toteuttamiskelpoisuudesta. Yksittäisten kuntien järjestämien tapahtumien lisäksi teemapäivän yhteydessä julkistetaan kansallinen kilpailu BiCity, jossa palkitaan sekä kunta, joka on päivän ajaksi sulkenut autoliikenteeltä pyöräilijöiden käyttöön pisimmän matkan ajokilometrejä asukasta kohden, sekä kunta, jossa on ympärivuotisessa käytössä eniten pyöräteitä asukasta kohden.

Polkupyörien määrä Italiassa on eurooppalaista keskiluokkaa: 440 pyörää/1000 asukasta. Pyöräilyn eurooppalaisessa ykkösmaassa Hollannissa on tuhatta asukasta kohden 1010 polkupyörää, Tanskassa 980, Saksassa 900, Ruotsissa 463, mutta Italiaa vähemmän pyöriä on Ranskassa (367), Isossa Britanniassa (294), Irlannissa (250), Espanjassa (231) ja Kreikassa (200). Tilastot on kerätty vuosilta 2001-2006. Vertailun vuoksi Suomessa on lähes kolme miljoonaa polkupyörää.

Jos tarkastellaan autojen määrää asukaslukuun suhteutettuna, Italia on Euroopan ykkönen ja koko maailmassa toinen. Maassa on 768 autoa tuhatta asukasta kohden, kun eurooppalainen keskiarvo on 591,8. Erityisen dramaattinen tilanne on suurissa kaupungeissa: Roomassa autoja on joidenkin lähteiden mukaan 995 tuhatta asukasta kohden, Torinossa 850, Firenzessä 833, Milanossa 810, Bolognassa ja Napolissa 764, Palermossa 745. Vastaava luku koko Suomessa on 551, mutta Helsingissä vain 373. Kun henkilöautojen luku suhteutetaan kaupungin pinta-alaan, on Roomassa 1948 autoa neliökilometrillä, Helsingissä puolestaan 1014 (vesialueet poissuljettuina). Italialaisten rakkautta autoon voidaan selittää individualismilla, mutta myös vuosikymmenien politiikalla, jossa päättäjien tahto on ollut kansallisen autoteollisuuden taskussa. Ministeriön herääminen kannustamaan pyöräilyä on ymmärrettävää, sillä autojen suuri määrä ja niiden käyttäminen myös lyhyillä matkoilla aiheuttaa taajamissa ongelmia paikallisen ilmansaastumisen, meluhaittojen ja “luovan” pysäköimisen muodossa; kun pienhiukkasluvut nousevat huippuunsa, joutuvat suuret kaupungit määräaikaisesti rajoittamaan liikennettä niin että keskusta-alueelle pääsevät vain pienipäästöiset, sähkö- ja metaaniautot, tai niin että parilliset tai parittomat rekisterikilvet liikennöivät vuoropäivinä.

Pyöräilyn suosio vaihtelee epätasaisesti eri puolilla Italiaa: vähävaraisessa Etelä-Italiassa henkilöauto on statussymboli, ja pyörällä matkansa taittava vähintäänkin omituinen, köyhä tai saita.

Kun vaihdoin isänmaani lautaselliseen pastaa

Tarjuccia kanaalin varrelta kirjoittaa muutostaan Suomesta ulkomaille, Taloussanomien keskustelun innoittamana.

En varsinaisesti paennut Suomesta: lähdin uteliaisuuttani ja jäin sille tielle. Virallisesti lähdin valmistumiseni jälkeen kultaseppäkouluun Firenzeen, mutta olin tehnyt valintani jo diplomityöaihetta hakiessa. Olin opintomatkalla lumoutunut pienen abruzzolaiskaupungin sosiaalisesta tiheydestä ja vuosituhansien kerrostumisesta talojen kiviseiniin, pizzaa mittausleiriläisille kantavista mummoista, Bar dello Sportin aperitiiveista. Samalla lailla rakastan Tuppulan piazzaa, vaikka ihmettelenkin natiiveja jotka ovat päättäneet elää huonosti, laput silmillä, näkemättä sitä mikä pikkukaupungin pysähtyneessä elämänmenossa voisi olla jopa kadehdittavaa.

Perhettä perustaessa asuinpaikkamme valinnassa painoi mieheni vanhempien tarvitsema apu Italiassa jossa hyvinvointivaltion puute paikataan naisten palkattomalla työllä, sekä toivo siitä että puolisollani olisi kotimaassaan helpompaa löytää mielekästä työtä. Pienten lasten äidin on helpompaa löytää elämälleen tarkoitus jopa työelämän ulkopuolelta. En tarkoita että niin tulisi tapahtua, mutta sekin on nähty että nainen käy palkkatyössä ja tekee päälle kotityöt työttömäksi jääneen miehen maatessa sohvalla hautomassa itsetuhoisia ajatuksia. Tai että ihmis-, siis, työmarkkinapohjaisen miehenarvonsa menettänyt ryhtyy vaimonpieksäjäksi.

Ensin toivoin että voisimme palata Suomeen; kun paluu olisi vihdoinkin mahdollista, en ole enää varma siitä haluanko. Ilmapiiri näyttää täältä käsin tarkasteltuna kireältä. Miehen pitäisi oppia kieltä, jokseenkin täydellisesti, ja siitä huolimatta on monien mielestä väärin että mamut tunkevat työmarkkinoille kilpailemaan kantaväestön kanssa. Sokerina pohjalla olen havainnut että italialaiset vaikuttavat harvoin onnellisilta Suomessa, vaikka toki poikkeuksiakin on. Toisaalta, jos suomalaisetkaan eivät osaa arvostaa sitä hyvää mitä heillä on…

Oma työnhakuni, pikemminkin työn rakentaminen, on ollut pitkä prosessi, joka alkaa vuosien jälkeen kantaa harvakseltaan hedelmää. Arkkitehtuurin historiaa pääaineena opiskelleena minulle on palkitsevaa, että jo oma kotiportti on 1600-luvun lopulta.

Kahtiajakautunut Italia

Maanvyörymä katkaisi kuukausi sitten raideliikenteen Foggian ja Beneventon välillä Montagutossa, ei mitenkään yllättäen, koska vyörymä on ollut olemassa jo tammikuusta 2006, se ei ole vain yltänyt raiteille asti. Valtatie SS90 on ollut poikki jo vuosia, ja ongelma on kierretty kiertotiellä. Junaliikenne Pugliasta pääkaupunkiin on jo kuukauden ajan hoidettu siten, että matkustajat siirtyvät busseihin Foggian asemalla ja uudelleen raiteille Beneventossa. Ylimääräisten siirtymisten vaivan lisäksi matka pitenee ajallisesti, kuinka paljon, sitä en osaa sanoa koska Italian Valtionrautateiden sivujen mukaan matka-aika olisi edelleen viisi ja puoli tuntia (!) – lisää istumista tulee tunnista puoleentoista, tietävät webissä, eikä välipätkän bussiin pääse pyörätuolilla. Tullakseen Apulian asukkaita vastaan reittiä Bari-Rooma monopolina lentävä Alitalia on nostanut lipun hintaa, mikä on toisaalta ymmärrettävää, sillä Alitalia on osakkeenhaltijoilleen vastuussa oleva pörssiyhtiö, ei mikään yleishyödyllinen pulju. Tämä seikka unohtuu aina silloin kun lafka on kaksin käsin kauhomassa rahaa valtion kassasta.

Tässä tarvitse olla mitenkään huolissaan siitä että rakentaisivat ydinvoimalan takapihallemme. Maanvyörymää purkamaan ei olla vielä nykyisen (tai edellisen) hallituksen aikana lähetetty ketään, edes työttömiä Mussolinin aikaisten lapioiden kanssa.