Avainsana-arkisto: Italia

À la carte

Naureskelin joskus aamiaisbriossimainoksen äidille, joka rakastavasti huolehtii perheensä koulutielle ja töihin. En muuuten naura enää.

Ensimmäinen kouluviikko takana: emme ole vielä myöhästyneet kertaakaan kellonsoitosta. Valmistan Sulttaanille kahvin (mustana, vuoteeseen), itselleni teetä (mielellään ennen lasten nousemista, ehdottomasti ruokapöydän ääressä MacBook Pron kanssa tarjoiltuna), kersoille kaakaota (pastöroidusta homogenoimattomasta täysmaidosta, Coenraad Johannes van Houtenin vuonna 1828 patentoimalla menetelmällä prosessoidusta kaakaosta, sokerista).

Koordinoin Alessin vedenkeitintä, Bialettin Moka Expressiä ja Hackmanin kasaria liedellä. Ruokin fisun.

Pesce rosso

Kolmasluokkalaiset saivat ensimmäisenä koulupäivänä opettajilta tervetuliaislahjaksi kultakalan, yksinäisen kalaraukan muovipussissa.

Minä en halunnut sitä fisua, en tiedä mihin laittaisin akvaarion, muttei kalaa voi ns. nykytietämyksen valossa loputtomiin pitää kultakalamaljaa muistuttavassa lasisessa teekannussa. Vaikka tapetaanhan hevosiakin.

Entä jos opettajat päättävät ensi vuonna antaa koiranpennun, voihan sen aina hylätä moottoritien pysähdyspaikalle, jos kotona ei riitä sille rakkautta ja huolenpitoa. Lukemattomat ihmiset tekevät niin.

Lähden iltapäivällä ostamaan perhanan akvaarion, liian pienen mutta teekannua paremman, ja seuraavilta kyläjuhlilta hankin fisulle kaksi kaveria. Sen parempaa minulla ei ole tähän hätään tarjota.

Sivullinen

Koulu alkaa viimeinkin maanantaina.

Italiattaren osaksi on langennut olla se oppilasraukka, jolla ei ole ikinä oikeita vihkoja ensimmäisenä koulupäivänä. Odotan opettajien mahtisanaa siitä millaisia, millä ruutukoolla ja minkälaisilla marginaaleilla hankkimani pitää. Jostain syystä muut äidit näyttävät tietävän asian jo etukäteen. Eilen kuitenkin repäisin ja kaarsin paperikauppaan hakemaan koulutarvikkeita, meni sitten syteen tai saveen.

Olisi kai pitänyt kysyä ovatko tiskiin pinoamani nyt varmasti kolmannen luokan vihkoja. Iski vain ahdistus, kun kaupassa oli niin paljon äitejä: olivat saapuneet paikalle joukkovoimalla, niin että käly/anoppi/äiti/sisko pitää paikkaa jonossa toisen naisen penkoessa vihkopinoja ja kysellen äänekkäästi kauppiaalta kolmioviivaimen ominaisuuksista, jotta se täysin vastaisi viidakkorummun kertomia vaatimuksia. Tai ehkä laatukriteeri on geneettisessä muistissa. Eikä kenelläkään ollut kiire mihinkään, sillä lapset olivat hoidossa toisella kälyllä/sisarella/anopilla/äidillä. Soittelin kassajonosta lapsenvahdilleni kysyäkseni alkoiko kokous kuudelta vai puoli seitsemältä, ja hiljaa mielessäni rukoilin äänekästä isoperseistä massaa hälvenemään niin paljon että saisin vihkopinon kiilatuksi myyntitiskille.

Lastenkutsut

Voi mennä hypervanhemmuuden piikkiin, mutta Tuppulassa lastenkutsut tuppaavat olemaan suureellisia. Mekään emme tohtisi jäädä valovuosia vallitsevan tason alapuolelle, sillä johan siitä lapsikin pahoittaa mielensä. Nih.

Olen aikaisempina vuosina raatanut itseni puolikuoliaaksi keittiössä, raivannut asunnon esittelykuntoon, majoittanut kirkuvan lauman olohuoneeseen, siivonnut asunnon takaisin asuttavaan kuntoon. Järjestyksenrakkauteni tuntien ei ole erityisen yllättävää että ensimmäinen siivous on pahempi; jälkityöksi riittää yleensä perunalastujen imuroiminen lattialta ja nihkeäpyyhintä mikrokuitumopilla. Äiteihin ja isiin uppoaa uskomaton määrä olutta, viiniä, lihapullia ja melkein mitä tahansa upporasvassa paistettua, kun lapsukaisille taas yleensä riittää kourallinen juustonaksuja huuhdottuna alas litralla colajuomaa.

Tänä vuonna ulkoistimme homman. Emme täysin, sillä mihinkään cateringiin rahkeet eivät olisi riittäneet. Vuokrasimme Tuppulan kasvitieteellisen puutarhan. Normaalijärjestely, juhlakäyttöön vuokrattava autotalli tai vastaava puolikellari, on akustisilta ominaisuuksiltaan pitkälti yli sietokykyni. Sokerihumalassa riehuva ipanalauma villiintyy maalatusta raakabetonista heijastuvasta oman äänensä kaiusta ja huutaa entistä kovempaa ylittääkseen kaiun.

Puiston vuokra kattoi sähkökitaran vahvistin + iPod -paketin kytkemisen kunnalliseen sähköverkkoon, vartijan kopissa sijaitsevan jääkaapin käytön, muovituolit ja -pöydät. Puistovartija jeesasi ilmapallojen puhaltamisessa ja kiinnittämisessä. Tilaa ei varattu yksinomaan meille, joten syntymäpäiviä kunnioittivat läsnäolollaan myös piazzalta tutut kulkukoirat sekä peremmälle puutarhaan leiriytynyt pussiviiniä ja kasvitieteellisiä tuotteita nauttiva määrällisenä vähemmistönä harmiton nuorisojoukko.

Lapsia viihdytti pelle, Italiattaren kummisetä Arkkienkeli. Vieraat vetivät köyttä, juoksivat esterataa ja pussihyppelivät, jonka jälkeen he päästivät pellen tupakalle ja aloittivat strukturoimattoman leikin esteradassa käytetyillä pahviputkilla ja EU-leikkipuistostandardin mukaisella soralla.

Tarjoiltiin pieniä sämpylöitä, rosticceriasta ostettuja pizzaviipaleita, mehuja ja limuja, karkkia, popcornia, juustonaksuja, perunalastuja ja suolakeksejä. Kakku oli Kummitädin tekemä. Ylijäämiä syötettiin puistovahdeille. Juhlan päätyttyä ja puiston sulkemisen jälkeen sinnikkäimmät vanhemmat saivat jääkylmän oluensa piazzalla, ja sinnikkäimmät lapset jatkoivat strukturoimatonta leikkiä vielä tunnin pari.

Italiasera 9: esittele italiaano

Elisan yllyttämänä osallistun Italiaseraan ja esittelen oman italialaiseni, jo kymmenennelle vuodelle kääntyneen avioelämän kunniaksi:

Sulttaani on syntynyt napolilaisen äidin ja tuppulalaisen isän esikoispoikana Sveitsissä mutta kasvanut Tuppulassa, 30 000 asukkaan tuppukylässä Leccen maakunnassa.

Sulttaanin perhe lepää Tuppulan kirkkomaassa: vauvaveli, isä, äiti. Tässä järjestyksessä.

Istituto d’Arten jälkeen Sulttaani aloitti arkkitehtuuriopinnot Federico II:n yliopistossa Napolissa seitsemäntoista vuoden iässä, mutta ensimmäisen lukukauden aikana tympiintyi opinahjon meininkiin: kurssit olivat täynnä, luentosaliin ei mahtunut, samaan aikaan opinnot aloittanut serkku ei halunnut alkuperäistä strategista suunnitelmaa noudattaen jakaa vuokrahuonetta yliopiston lähellä, vaan heräsi mielummin aamuviideltä ja matkasi luennoille Circumvesuvianalla. Sulttaani vaihtoi Pescaran yliopistoon, ja valmistui sieltä piiiitkään ja hartaasti opiskeltuaan, pääaineenaan arkkitehtuurin historia.

Sulttaani on varsin pätevä laulaja ja muutenkin rakastaa omaa ääntään. Sietää huonosti muuta taustamusiikkia. On pelannut maalivahtina seurakunnan joukkueessa, siihen maailmanaikaan kun kaikki kuuluivat seurakuntaan ja kaikki pojat pelasivat palloa.

Triviaa:

  • Pituus 170cm
  • Lempiohjelma: poliittiset keskusteluohjelmat ja amerikkalaiset TV-sarjat
  • Lempilaulaja: Freddie Mercury ja Sulttaani itte, tietenkin
  • Lempijoukkue: no mi ndi fotte nu cazzu
  • Lempinumero: 8
  • Lempiväri: Punainen
  • horoskoopiltaan neitsyt
  • Lapsuuden unelma-ammatti: arkkitehti tai joku dottore. Jälkimmäinen saattoi kyllä olla äidin unelma-ammatti.
  • Lempiruoka: liha (punainen)
  • Lempijuoma: punainen
  • Lempiauto: Triumph Spitfire (punainen) tai ks. Lempijoukkue
  • Kovaääninen ja kriitikko Jumalan armosta. Jatkuvan kriittisen tarkastelun alaisena yritän tehdä hyvin, vaikka priimaa tuppaa tulemaan.

Häämatkalla

Häämatkan voi viettää myös kätevissä pienissä osamaksuerissä, ja niissäkin näköjään voi pitää vuosien taukoa. Tavoitteeksi voisi silti ottaa että vastedes matkustetaan.

Lukijakysely: mikä on kuvan kaupunki?

Piazzagossip

Tuppulan kovia kokeneella piazzalla on ikimuistoisista ajoista ollut baari, jonka kovana onnena on se etteivät omistajan tyttäret ole jaksaneet, viitsineet, kyenneet tai osanneet jatkaa yritystä, vaan pikemminkin valinneet tuppulalaisen omistavan luokan helpon tien eli vuokratuloilla elämisen. Kun yhtälön tekijöinä on vuokraemäntä jolla on suuret odotukset kiinteistönsä tuotosta, ja pari heppoista yrittäjää jotka lähtevät soitellen sotaan ajatuksena että keskeisellä paikalla sijaitseva baari tuottaa helppoa rahaa ilman sen suurempaa investointia palvelun laatuun tai ohjelmatarjontaan, niin lopputulos ei ole kaksinen.

Minä en väitä etteikö asiakkaiden houkutteleminen piazzalle olisi haastavaa. Tuppulalaiset inhoavat vanhaakaupunkiaan, joka muistuttaa menneestä köyhyydestä, eivätkä muutenkaan halua vaivautua paikkaan jossa eivät saa kaupunkimaasturiaan pysäköidyksi suoraan kynnykselle. Oikeastaan baaria pitämään tarvittaisiin jonkun sortin businessnero, jolla on sen verran varaa investoida että pari vuotta persnettoa ei tunnu missään, ja vuokraemännänkin olisi syytä uskoa että pariin vuoteen suuria tuloja ei ole tiedossa, kunhan vuokralaiset pitävät ovia auki ja estävät rottia peseytymästä nurkkiin, gloriaa sitten myöhemmin. Totta puhuen yksi tällainen kävi jo koputtelemassa omistajan ovella.

Kävi sitten niin että vuokraemäntä ahneuksissaan antoi baarin ex-sähkömiehelle jolla oli liikeidea: nimetään baari skandaalinkäryisen paparazzin Fabrizio Coronan mukaan. Avajaisissa oli paikalla itse turha julkimo omassa persoonassaan, ja uteliaita piisasi. Sen jälkeen asiakkaita ei juuri näkynyt, seuraaviin laajasti mainostettuihin iltamiin julkimo ei tullut, baari yritti lounaspaikkana ja iltamestana, rakensi perspuolelleen luvatta terassin, jätti lupaamansa suuren vuokran, tavarantoimittajat ja henkilökunnan palkat maksamatta, kokki nosti kytkintä, julkimon kanssa riideltiin.

Ulosottomiehet hakivat keittiökaluston mutta jostain löytyi vielä liikeideaan uskovia, jotka lainasivat uudet. Baari vaihtoi nimeä, ja viimeisenä keinona järjesti drag queen -illan sekä ns. lesbobileet joissa vierailevana tähtenä oli jonkun vähemmän tunnetun pornotähden näköiskopio. Tuppukylän moraalinvartijat kauhistelivat, ja kaikkein pahinta asiassa on ettei ns. yrittäjän säälittävää räpiköintiä helppojen skandaalien medianosteessa voi edes kritikoida, koska lopullisen häädön jälkeen hyypiön geelillä liisteröidyille kutreille lasketaan marttyyrinkruunu: hurskastelijoiden ristiinnaulitsema, raukka ja parka.