Avainsana-arkisto: kasvatus

Hypervanhemmat

Nykyajan vanhemmat haluavat lapsillensa parasta, mutta ylisuojelevuus ja menestymispaineiden iskostaminen lasten mieliin voivat aiheuttaa ongelmiakin. Ovatko hypervanhemmat enemmän tuotekehittelijöitä kuin kasvattajia?

Teemalta 2.9. (uusintana 4.9.) tullut dokkari hypervanhemmista on hyvä. Sen voi katsoa Areenalta, tai ulkomailla TV Kaistasta. Jos jollakin ulkosuomalaisella ei vielä ole Kaistaa, niin suosittelen sen pikaista tilaamista.

Hypervanhemmuusdokkarin kanssa samaan saumaan osuu Pravdan artikkeli TutorHousen rahoiksi lyömästä tukiopetuksesta, no mikä ettei, rahalla saa ja hevosella pääsee. Kunhan ei laps’armas sitten vedä itseään jojoon päästyään vain luokan toiseksi parhaaksi siinä arvostetussa koulussa.

Huippulahjakas ei tarkoita samaa kuin onnellinen, usein jopa päin vastoin. Huippulahjakas ei välttämättä ole edes menestyjä, sillä omien huippu- tai keskinkertaisten lahjojen optimoituun hyödyntämiseen tarvitaan myös laumasosiaalisia taitoja, jotka pikemminkin näyttävät kehittyvän kunnianhimoisten ja suorituskeskeisten vanhempien silmissä jonninjoutavalta ajanhaaskuulta haiskahtavassa strukturoimattomassa leikissä. Vapaata tulemista, menemistä ja reviirin asteittaista kasvattamista paitsi on jäämässä kokonainen sukupolvi, ainakin täällä Italiassa.

Prismassa elokuussa esitettiin BBC-dokkari Miten koulutat lapsesi?, jossa englantilainen koomikko David Baddiel pohtii miten maksimoida kahden lapsensa menestyspotentiaalin ja onnellisuuden. Näyttelijän omien koettelemusten taakse voisi kuvitella kunnianhimoisen stereotyyppisen äidin, eräänlaisen hypervanhemman siis.

Ylisuojelevuudesta jatkossa. Paskamutsius kunniaan.

Mainokset

Jäätelöä!

Meillä on pieni kasvatuksellinen ongelma.

Huhtipoika luulee että joka ikinen kerta kun tullaan piazzalle leikkimään, hän saa jäätelöä. Tai mahdollisesti Kinderin yllätysmunan, ja sen jälkeen jäätelöä.

Herra marssii baariin ja huutaa että nyt sitä jäätelöä, ja kun talutan nuorenmiehen ulos, pomppaa jostakin pöydästä hyväntahtoinen herra, joka kertoo että rouva, ei se ole ongelma, minä tarjoan jäätelön pojalle.

Joskus jopa baarinpitäjä kohteliaasti tarjoaa jäätelön.

Kasvata siinä nyt lapsia, kele.

Tukkapöllyä

Joka kolmas suomalaislapsi sallisi tukistamisen, otsikoi Pravda. Pojat vielä useammin kuin tytöt, joka saattaa olla merkki hyvästä itsetuntemuksesta, tai jotain. Että tietävät tai uskovat ansainneensa.

Minä suhtaudun väkivaltaan ristiriitaisesti. Lasten ei pitäisi antaa lyödä toisiaan. Olen pariin otteeseen nähnyt nuorimmaiseni antavan isommalle pojalle korvatillikan, ja tunnustan että olen jopa kääntänyt katseeni pois koska isompi poika oli saanut mitä tilasi. Minä en ole niin pasifisti, että kieltäisin vastaanottavalta osapuolelta arvokkaan oppitunnin siitä miten käy jos vasiten yrittää istua jonkun kuumakallen päällä, ainakaan jos oma vanhempi ei välitä opettaa ja toisen lapsen vanhemmalle haistatellaan. Ja on ehkä hyvä jo hiekkalaatikolla oppia moderoimaan suunsoittoaan sen verran ettei isompana pääse hengestään jossain nakkikioskin jonossa.

Törmäsin pohjoismaiseen tukisteluvertailuun piazzan kahvilasta sorvin ääreen palatessani, luettuani juuri maakuntalehdestä äidistä joka oli itsensä lisäksi myynyt lapsiaan, enkä jaksanut siihen saumaan tuohtua siitä miten joka kolmas lapsiparka puolustaa väkivaltaista vanhempaansa. Luulen että keskimääräinen suomalainen tukistelija on vain joku väsähtänyt äiti- tai isärukka jolla eväät eivät riitä tienposkeen kyykistyneenä nelivuotiaan kanssa silmätysten kuoleman peruuttamattomuudesta keskustelemiseen, kun tämä on n:nen kerran juossut ajoradalle. Tietenkin pitäisi, tietenkin joku pystyy. Ja olisi myös kivaa jos portsarit juttelisivat humalikot pihalle, tai mellakkapoliisit keskustelisivat rauhoittavasti mielenosoittajille. Läpsimisellä, luunapeilla ja tukistuksilla ohjaaminen on toki merkki siitä että kommunikaatiossa joko viestivällä tai vastaanottavalla osapuolella on puutteita. Ja ulkopuolisen on hyvä jeesustella ettei pitäisi hankkia lapsia jos rahkeet eivät riitä, kun se oma paskamutsius saattaa tulla yllätyksenä ja lapsetkin ovat enemmän ADHDeja kuin mitä oli vauvalehteä selaillessa ajatellut.

Julkaisen tutkimuksen ulkosuomalaislasten suhtautumisesta tukkapöllyyn, kunhan saan kenttähaastattelut päätökseen.

Spider-Man

Nuorimmainen on hurahtanut Hämähäkkimieheen. Huolehtiva vanhempi voisi jopa kysyä, mistä nelivuotias tuntee supersankarin, mutta niin on vain päässyt käymään: luokalla on ainakin kaksi muuta hämähäkkimiestä, jotka ovat vihkineet Huhtipojan hämähäkinseittien saloihin. Sitten syntymäpäivälahjaksi tuli yksi spiderman, ja nyt on katsottu jo videoita.

Minulla on varmaan joku arvo-ongelma, mutta mielestäni on ongelmallisempaa se, mitä lastenohjelmien väliin tungetuissa mainoksissa näytetään, kuin joku kuusikymmentälukulainen hyvän puolesta pahaa vastaan taisteleva supersankari. Ja toinen asia joka käy korvaani ovat piirretyt, joissa henkilöt puhuvat toisilleen salkkarityyliin, naljaillen ja töykeästi. En nyt ihan muista mistä sarjasta on kysymys, mutta sammutan TV:n heti kun kuulen moista suunsoittoa.

Välillä sammutan tyhmäboksin ja annan pojan tehdä liaani- ja hämähäkinseittiloikkia riipputuolia varten välipohjaan pultattuun koukkuun ripustetussa köydessä.

Siivousnatsi

Talossa heiluu sellainen vajaa metrin mittainen, joka jo silloin kun ei vielä osannut puhua, suuttui isälleen, joka kotiin tullessaan heitti takin sohvalle. Osoitti takkia, osoitti naulakkoa, osoitti uudelleen takkia ja päästi suustaan protestiääniä.

Nyt se menee vessaan, sulkee oven perässään, nostaa istuinrenkaan, tekee tekemisensä, laskee alas sekä istuinrenkaan että wc-istuimen kannen, nousee kannen päälle koska muuten ei ylettäisi vetämään vessaa. Poistuessaan sammuttaa valot ja sulkee oven perässään. Viikkaa päivävaatteensa nukkumaan mennessään. Tarhasta tullessaan ottaa kengät pois, laittaa ne kenkäkaappiin ja ottaa kotitossut.

Se ei ole oppinut tuota keneltäkään meistä. Se on geneettistä. Nonno Totòn kosto.

makkarasoppaa

Italiatar on hankala ruokittava. Kaikki ruoka ei kelpaa, eikä mikään ruoka kelpaa aina. Olen keskimäärin pitkämielinen ja uskon lapsen syövän silloin kun nälkä tulee, syövän ennemmin tai myöhemmin, mutta tänään käämini paloivat neidin käännyttyä kannoillaan ja palattuaan nenää nyrpistäen pihalle ennen kun olin ehtinyt saattaa Huhtipojan polkua pitkin talolle. Makkarasoppaa. Tässä on nyt temppuiltu pitkään, eikä kaikesta tarvitse pitää. Ei se sentään ole paskaa, se on ruokaa. Miljoonat lapset kuolevat nälkään, jne.

Ensimmäinen askel: diplomatia. Voin noukkia makkarat pois, perunaahan sinä syöt.
Toinen askel: kiristys. Et muuten mene takaisin pihalle leikkimään ennen kun olet syönyt lautasesi tyhjäksi. Minä voin odottaa tässä vaikka koko illan.

Kolme varttia dramaattista vääntelehtimistä, liemen lusikointia, miksi koskaan ei tehdä ruokaa josta MINÄ pidän (yksinkertaista, rakkaani, siksi koska et pidä mistään), mutta kun siinä on PORKKANOITA (kulta, kukaan ei ole kuollut keitettyyn porkkanaan). Perunan siirtämistä lusikankärjellä lautasen reunalta toiselle.

Lopulta Italiatar toteaa: tässä on neljä lusikallista. Ottaa nenästään kiinni ja lusikoi suuhunsa, kiitos vaan, ja lähtee pihalle niinkuin sopimusehdoissa mainitaan. Jos lapselle jäi tästä elinikäinen trauma ja inho makkarasoppaan, niin onnekseen asuu Italiassa.

Muita vaihtoehtoisia lauseita kasvattajalle:

  • Syöt makkarasoppaa tai itket ja syöt makkarasoppaa!
  • Syötkö vai otatko peräruiskeena?
  • Minä lämmitän tämän makkarasopan sinulle illalla uudestaan, ja aamiaiseksi huomenna!
  • Syö paskaa niin kauan kun pihlajanmarjat kypsyy!

Maalaisjärkeä

Gentle Discipline

Tervettä maalaisjärkeä käyttävät ihmettelevät sitä, miksi kaiken maailman lapsenkasvatusoppaat myyvät. Ehkä siksi, että jos ympärilleen katsoo, niin voi itsekin todeta ihmisten turvautuvan kovin erilaisiin ratkaisuihin ns. terveellä maalaisjärjellään. Oppaiden heikkous on taas siinä että jokainen lapsi on yksilö, ja perheetkin ovat erilaisia keskinäiseltä dynamiikaltaan. Temperamenttiprofiloinnista voi olla apua perheen logistiikan hiomiseen ja konfliktitilanteiden ennakoltaehkäisyyn. Kaikenkaikkiaan otan kasvatuksen kai zen -projektina jossa kurssin virheiden jatkuvalla korjaamisella pyritään aina suurempaan hyvään. Maalaisjärkeensä luottava puoliso pitäisi vielä saada projektiin mukaan. Italiatar suostuu varmasti, jos kutsun perhedynamiikan parannuspalavereja japaninkielisellä nimellä ja otan kanjit käyttöön.

Yksi ikuisuuskysymys on ruumiillinen kuritus, jossa voi seurata nollatoleranssilinjaa, tai sitten ei. Vaikka maalaisjärkipuolue pitää mummonpotkijoita yleensä vapaan kasvatuksen tuotteena, niin ainakin oman kokemukseni perusteella Italiattaren eskariluokan pahimmat tappelupukarit saivat isän kädestä säännöllisesti ja usein vähäpätöisistäkin syistä. Ehkä he myös tarvitsivat sitä, siitä en ole valmis valalle. Oma epäilykseni on että ruumiillinen kuritus ei auta kovapäisiin lapsiin, vaan tarvitaan hienompia vieheitä.

Kyseenalaistan terveen maalaisjärjen, siksikin koska näen mistä laarista lasteni isä ammentaa: heillä isä kielsi kaiken, äiti salli kaiken ja vaikka lopputulos onkin ihan hyvä, on toivomisen varaa jäänyt. Niin kuin varmaan joka perheessä. En itse ole valmis lähtemään hyvä poliisi – paha poliisi -linjalle.

Kuvassa olevan kirjan italiannos odottaa lukuvuoroaan.