
Miksi kaksi? – Kaksi ryöväriä kuvaavat paremmin tätä maata.
Hesarin lukijoiden reaktiot EU:n ihmisoikeustuomioistuimen päätökseen krusifiksista italialaisessa luokkahuoneessa yllättivät minut hieman. Krusifiksi ei taatusti ole pahin ongelmista, mutta minun on helppo ymmärtää Soile Launin itsepäisyyttä. Itsepäisyyteen lienee antanut ponnetta suomalainen sinisilmäinen vakuuttuneisuus siitä, että jos maa on allekirjoittanut joitakin kansainvälisiä sopimuksia, sen tulisi myös noudattaa niitä.
Wikipedian mukaan Italian suurin uskontokunta on katolisuus, johon kuului 87,8 % väestöstä vuonna 2006 (kuitenkin vain 36,8 % ilmoitti harjoittavansa uskontoa). Katolisen kirkon jäseneksi lasketaan jokainen kastettu, ja tämän tilastollisen harhan vuoksi vakaumuksellisimmat ateistit ovat vaatineet kasteensa peruuttamisen virallistamista. Jos jäsenyys laskettaisiin samalla lailla kuin Suomen ev-lut kirkossa ja kirkollisvero olisi pakollinen, syntyisi joukkopako.
Krusifiksi kirkossa, yksityiskodissa, kaulassa roikkumassa muistuttaa henkilökohtaisesta uskosta, jota minusta tulee kunnioittaa. Krusifiksi luokkahuoneessa muistuttaa koulu-uudistuksesta, jossa peruskoulun ala-asteella 140 tunnin täydennyskoulutus riittää pätevyyteen englannin tai minkä tahansa muun aineen paitsi uskonnon opettamisessa: uskonnonopettajia ei kukaan voi korvata. Se muistuttaa opettajasta, joka pidätettiin puoleksi vuodeksi virantoimituksesta koska oli järjestänyt oppilaille kyselyn siitä pitäisikö heidän mielestään uskontoa opettaa koulussa, vai kuuluisiko tehtävä kirkolle. Saman verran jäähyä saa pedofiliaepäilystä. Se muistuttaa kirkosta, joka pienellä paikkakunnalla saa painostuksellaan apteekin poistamaan 24/7 kondomiautomaatin ulkoseinästään, sillä koska meidän mielestämme ei saa ehkäistä, niin eivät toisinajattelevatkaan saa tehdä sitä.
En ole suinkaan jättänyt kritisoimatta asioiden tilaa uudessa maassani. Olen vain ollut sitä mieltä, että minun täytyy ensin ansaita oikeus siihen.
– Kallifatides, Uusi maa ikkunani takana. –
Jos keskeinen argumentti suomalaisessa verkkokeskustelussa on ollut se, että maassa maan tavalla tai maasta pois, niin milloin ja miten maahanmuuttaja ansaitsee oikeuden kritiikkiin? Kansalaisuuden saadessaan? Veroja maksaessaan? Kymmenen vuoden kuluttua? Vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeen tädistäni sanottiin kun se ei oo Tururuust, ja entä jos olisi tullut kauempaa? Seitsemännessä polvessa?
En kykene kaivamaan arkistoistani vastaavaa sanontaa italiaksi. Muistan vain Roberto Savianon sanoneen haastattelussa, ettei mikään ulkomainen rikollisuus voi asettua taloksi ilman paikallisten mafioiden suostumusta ja provikoita tuotosta. Kukaan ei ole iljennyt esittää toivomusta että maassa elettäisiin maan tavalla, korkeintaan vaatinut että maan lakeja noudatettaisiin.
Minäkin olen sen verran integroitunut että mielestäni kiellettyyn ajosuuntaan saa mennä pakittaen. Hei, saanko kritikoida?
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...