Avainsana-arkisto: liikenne

Pikkuautoilua

Maailmanlaajuinen autoton päivä livahti ohi huomaamattani, tai kai siitä kerrottiin telkkarissa, oma vika kun en katsonut. En kyllä muistaakseni autoillutkaan.

Tuppulalaisilla on kumman kiihkeä suhde pikkuautoiluun. Helsingissä asuin reilun puolen kilometrin päässä metroasemasta, enkä ajatellutkaan että tarvitsisin ihan välttämättä henkilöautoa. Tuppulassa puolen kilometrin kävelymatka on jo ajatuksena mahdottomuus, ja voi sitä lukuvuoden alkua, kun joka ikisen vanhemman täytyy lapsia saattaessa ja hakiessa päästä pysäköimään niin lähelle koulurakennusta että autonpersus ylittää kynnyksen.

Liikenneruuhkadokkarissa pikkuautoille suunnitelluista kaupungeista puhutaan imperfektissä: se on lohduttavaa. Ja murheellista, sillä tänne maailman perille ajatukset saapuvat kahden vuosikymmenen viiveellä. Autoiluun sisältyy unelma vapaudesta, ja unelma ei voi toteutua jos jok’ikisellä on pikkuauto. Pikkuautoilija ei silti hevin luovu individualismin ikonista, vaan mielummin juuttuu ruuhkaan soittamaan torvea ja vilauttelemaan kansainvälisiä käsimerkkejä kanssa-autoilijoille. Ja jos kaupungista puuttuu julkinen liikenne, on pikkuauto lähes välttämätön, ellei sitten ryhdy ikihipiksi ja aja polkupyörällä. Meilläkin on, vaikka enimmäkseen käytän sitä pysäköintipaikan pitämiseen varattuna kotikadulla. Lasten koulut ja työpaikan sijainti on valittu osana kokonaisuutta; ainoana miinuksena ehkä se, että pikkukaupungissa on hyvä asua mutta mahdoton elää, ja siksi ihmisten täytyy muuttaa suuren kaupungin liepeille ja ajaa ruuhkassa esikaupungista työpaikalle puolitoista tuntia per suunta.

Kun vanhankaupungin katukiveystä uusittiin, valitti lähikauppiaamme sitä etteivät asiakkaat päässeet autolla ostoksille, ja nyt kun katu on auki, hän itkee sitä etteivät ohiajavat potentiaaliset asiakkaat pysähdy. Mahdollisesti siksi, että kynnykselle pysäköity kaupunkimaasturi peittää koko kaupan näkyvistä. Ehdotin ratkaisuksi myymälän siirtämistä teollisuusalueelle, vaikka onhan tuolla pitkin peltoja jo supermarketti poikineen. Kilpailu on kovaa.

Mainokset

Reppu

Tänä aamuna, välilevytyrän tai vastaavan diagnosoimattoman vaivan villitsemänä, poikkesin koulutieltä postitoimistoon ja koiruuttani punnitutin Italiattaren repun: 5880 g parikymmentäkiloisen lapsen hartioilla, tai siis tässä tapauksessa äidin.

Repussa on koulukirjoja, joita ei opetuksessa juuri käytetä; niiden lisäksi jokaiseen oppiaineeseen on A4- kokoinen vihko, ja vihkotyöskentelystä suuren osan muodostaa valokopioiden liimaaminen vihkoon (kirjapainomatematiikan mukaan alkuperäisen vihon painoon lisättävä liimattujen sivujen ja liiman paino). Koulurepun kokonaispainoon on laskettava myös agenda, penaali, vesipullo, eväät ja pöytäliina eväiden syömistä varten.

Vanhemmat saattavat lapset kouluun ekalla, tokalla, viidennellä, keskikoulussa. Vanhemmat pelkäävät liikennettä, namusetiä ja skolioosia. Ja koska se reppu on niin helkutin painava, kaikki saapuvat koululle autolla. Koska kaikki saapuvat kuitenkin autolla, voi reppuun vaatia lastaamaan ihan mitä vaan.

Italiassa on ehdotettu lakia, joka rajottaisi koulurepun painoa ja suhteuttaisi sen lapsen painoon. Lainsäädännöllä onkin hyvä paikkailla terveen järjen puutetta.

Kansallinen polkupyöräpäivä

Italiassa vietetään tänä vuonna ensimmäistä kertaa kansallista polkupyöräpäivää toukokuun 9. päivänä. Ympäristöministeriön julistaman päivän tavoitteena on herätellä kansalaisten tietoisuutta vaihtoehtoisen ja ekologisen liikennemuodon realistisesta toteuttamiskelpoisuudesta. Yksittäisten kuntien järjestämien tapahtumien lisäksi teemapäivän yhteydessä julkistetaan kansallinen kilpailu BiCity, jossa palkitaan sekä kunta, joka on päivän ajaksi sulkenut autoliikenteeltä pyöräilijöiden käyttöön pisimmän matkan ajokilometrejä asukasta kohden, sekä kunta, jossa on ympärivuotisessa käytössä eniten pyöräteitä asukasta kohden.

Polkupyörien määrä Italiassa on eurooppalaista keskiluokkaa: 440 pyörää/1000 asukasta. Pyöräilyn eurooppalaisessa ykkösmaassa Hollannissa on tuhatta asukasta kohden 1010 polkupyörää, Tanskassa 980, Saksassa 900, Ruotsissa 463, mutta Italiaa vähemmän pyöriä on Ranskassa (367), Isossa Britanniassa (294), Irlannissa (250), Espanjassa (231) ja Kreikassa (200). Tilastot on kerätty vuosilta 2001-2006. Vertailun vuoksi Suomessa on lähes kolme miljoonaa polkupyörää.

Jos tarkastellaan autojen määrää asukaslukuun suhteutettuna, Italia on Euroopan ykkönen ja koko maailmassa toinen. Maassa on 768 autoa tuhatta asukasta kohden, kun eurooppalainen keskiarvo on 591,8. Erityisen dramaattinen tilanne on suurissa kaupungeissa: Roomassa autoja on joidenkin lähteiden mukaan 995 tuhatta asukasta kohden, Torinossa 850, Firenzessä 833, Milanossa 810, Bolognassa ja Napolissa 764, Palermossa 745. Vastaava luku koko Suomessa on 551, mutta Helsingissä vain 373. Kun henkilöautojen luku suhteutetaan kaupungin pinta-alaan, on Roomassa 1948 autoa neliökilometrillä, Helsingissä puolestaan 1014 (vesialueet poissuljettuina). Italialaisten rakkautta autoon voidaan selittää individualismilla, mutta myös vuosikymmenien politiikalla, jossa päättäjien tahto on ollut kansallisen autoteollisuuden taskussa. Ministeriön herääminen kannustamaan pyöräilyä on ymmärrettävää, sillä autojen suuri määrä ja niiden käyttäminen myös lyhyillä matkoilla aiheuttaa taajamissa ongelmia paikallisen ilmansaastumisen, meluhaittojen ja “luovan” pysäköimisen muodossa; kun pienhiukkasluvut nousevat huippuunsa, joutuvat suuret kaupungit määräaikaisesti rajoittamaan liikennettä niin että keskusta-alueelle pääsevät vain pienipäästöiset, sähkö- ja metaaniautot, tai niin että parilliset tai parittomat rekisterikilvet liikennöivät vuoropäivinä.

Pyöräilyn suosio vaihtelee epätasaisesti eri puolilla Italiaa: vähävaraisessa Etelä-Italiassa henkilöauto on statussymboli, ja pyörällä matkansa taittava vähintäänkin omituinen, köyhä tai saita.

Kahtiajakautunut Italia

Maanvyörymä katkaisi kuukausi sitten raideliikenteen Foggian ja Beneventon välillä Montagutossa, ei mitenkään yllättäen, koska vyörymä on ollut olemassa jo tammikuusta 2006, se ei ole vain yltänyt raiteille asti. Valtatie SS90 on ollut poikki jo vuosia, ja ongelma on kierretty kiertotiellä. Junaliikenne Pugliasta pääkaupunkiin on jo kuukauden ajan hoidettu siten, että matkustajat siirtyvät busseihin Foggian asemalla ja uudelleen raiteille Beneventossa. Ylimääräisten siirtymisten vaivan lisäksi matka pitenee ajallisesti, kuinka paljon, sitä en osaa sanoa koska Italian Valtionrautateiden sivujen mukaan matka-aika olisi edelleen viisi ja puoli tuntia (!) – lisää istumista tulee tunnista puoleentoista, tietävät webissä, eikä välipätkän bussiin pääse pyörätuolilla. Tullakseen Apulian asukkaita vastaan reittiä Bari-Rooma monopolina lentävä Alitalia on nostanut lipun hintaa, mikä on toisaalta ymmärrettävää, sillä Alitalia on osakkeenhaltijoilleen vastuussa oleva pörssiyhtiö, ei mikään yleishyödyllinen pulju. Tämä seikka unohtuu aina silloin kun lafka on kaksin käsin kauhomassa rahaa valtion kassasta.

Tässä tarvitse olla mitenkään huolissaan siitä että rakentaisivat ydinvoimalan takapihallemme. Maanvyörymää purkamaan ei olla vielä nykyisen (tai edellisen) hallituksen aikana lähetetty ketään, edes työttömiä Mussolinin aikaisten lapioiden kanssa.

Nainen ratissa

Kun edellisessä haukuttiin supermiehet, niin nyt par condicio annetaan tuppulalaiselle hameväelle ansionsa mukaan.

Saudeissa naiset eivät saa ajaa autoa, ja vaikka se tuntuukin länsimaisesta pöyristyttävältä, on se ehkä oikein jos naisväki kasvatetaan tynnyrissä lukutaidottomaksi ja muutenkin syy-seuraussuhteita ymmärtämättömiksi.

Vai mitä pitäisi ajatella äidistä, joka ajaa posottaa kaksisuuntaista yhden auton levyistä kujaa tienmutkaan autonrottelolla jolla tulee ruumiita jo roska-astiaa päin pakittaessa, ja pelkääjän paikalla seisoo yhtään liioittelematta kahdeksankuinen lapsi?

Sitten mutkassa tulee vastaan edellisen postauksen supermies, ja uutisissa kerrotaan että kyseessä oli tragica fatalità, traaginen kohtalo. Kohtalolleenhan ei tiettävästi ihmispolo mitään voi.

Supermiehet

Minua jaksaa ihmettää se vankkumaton kuolemattomuuden usko, joka leimaa supermiehiä liikenteessä, ja jota minulla ei siis itselläni ole. Tunnen jatkuvasti olevani yhden varomattoman ratinkäännön päässä nopeasta kuolemasta, enkä lakkaa hämmästelemästä sitä miksi ylipäätään kenenkään täytyy päästä ohitseni paikassa jossa näkyvyys on nolla, jos jo itse ajan viidenkympin rajoitusalueella kahdeksaakymppiä. Ja sitten vielä posottaa yhtä kyytiä punaisia päin, saapuakseen taajama-alueelle kolmekymmentä sekuntia ennen minua.

Viimeisimmällä bongaamallani kekekuskilla ei ollut edes Audia, vaan Fiatin Multipla, ja lippalakki niin syvällä päässä että koko terska peittyi.

Ja minä olen aina yhtä vilpittömän ihmeissäni, kun pääsen tien päältä hengissä kotiin.

Kopiolähetin tunnustuksia

Teinit nauravat minulle, kun ajan fillarilla kopiolaitokselle.

Mainittakoon nyt alkuun, etten välitä asiasta pätkääkään, mutta siitä huolimatta nauru herättää uteliaisuuteni. Mikä on niin huvittavaa? Kypärä? Se, että nelikymppinen nainen ajaa fillarilla? Se, että nelikymppinen nainen ajaa maastopyörällä? Se, että nelikymppinen ajaa fillarilla prässihousut jalassa, eikä esimerkiksi sonnustutuneena neonfuksiaan kokovartalokondomiin, joka tosin taitaa olla miesten juttu.

Ja minkälaiseksi nämä teinit kuvittelevat itsensä nelikymppisenä, paitsi että helvetin vanhoiksi?