Avainsana-arkisto: matkat

ICN


Alkuun disclaimer. Olen oikeastaan vakuuttunut Anna Rastaan kirjoituksesta ja uskon viimeinkin ettei N’sana ole neutraali, mutta pidän siitä huolimatta lauseesta ihan musta neekeri: se sisältää ajatuksen siitä että neekereitä voi olla muunkin värisiä, jopa valkoisia. Samanlaista kuritonta hilpeyttä minussa herättää puhe huumeiden väärinkäytöstä.

Palaamme aamulennon ja ystävissä vietetyn päivän jälkeen Milanosta kotiin InterCity Notte -yöjunalla. Olen varannut lapsille ikkunapaikat: kun penkit vetää yhteen, niistä tulee sänky, ja kun ne peittää lakanalla, on sänky jopa miellyttävä. Vaunuosastossa on kuusi paikkaa, niistä viisi on varattuja jo lähtöasemalla: minä, lapsukaiset, yksi sisilialainen neito ja nuori mies, joka on ihan musta neekeri. Koska kuudes paikka pelataan minun ja sisiliattaren jokerikorttina eli jalkajakkarana, on tarkoituksenmukaista ettei vaunuosasto ole tulijoille kutsuva. Valot sammutetaan, ainokainen oviverho vedetään peittämään puolikasta käytävänpuoleisesta ikkunaseinästä. Bolognassa väkeä istuu jo käytävällä, mutta yksikään ei himoitse jalkajakkaraamme siinä määrin että tahtoisi… no, lihavan itäeurooppalaisen maatuskan, pikkulasten, takaliston leveydessä pohjoisen kanssasisarensa haastavan sisiliattaren ja ihan mustan neekerin seuraan. Lapset käyttäytyvät paremmin kuin mielikuva junassa matkustavista lapsista antaisi odottaa; he uinahtavat jo ennen Piacenzan asemaa. Afrikkalainen puhuu vielä asemanvälin afrikkaa kännykkään matalalla ja hiljaisella äänellä: kielen omat aikailmaisut saattavat olla ruokalevon jälkeen, ennen kun aurinko painuu Chapal Waddi -vuoren taa, sillä välillä sekaan vilahtaa arvatenkin siirtomaaherroilta lainattu five o’clock. Teeaika.

Lipuntarkastaja käy viidesti: ihmettelen, ettei niiden puikolla sohittavassa kämmentietokoneessa näy että paikat on varattu ja maksettu, neljä viidestä koko matkalle ja viideskin Bariin saakka, on jo tarkistettu, ei tarvitse tulla uudelleen. Ja vaikka olisinkin päättänyt hylätä maksetun paikkani jo ensimmäisellä asemalla ja pummilla matkustaisi nyt sijaisenani joku toinen pullea puolatar kakaroineen, so what?

Vaunussa on kuumaa kuin pätsissä. Pescaran kohdalla lasten jalat ovat muodostaneet pirunnyrkin, joka pitää purkaa. Pysyn tovin hereillä ja katselen aamuruskoa Tavolieren tasangon tasaisessa horisontissa. Yksinäiset puuntupsut näyttävät harjakattoisilta ladoilta. Kontekstistaan irroitettu Lauri Tähkä laulaa Pitkiä peltoja pääni sisällä. Barissa havahdun siihen, että mies on poistunut vaunuosastosta: vedän yhteen omani ja jokeripenkin, sisiliatar omansa ja tuoreeltaan vapautuneen istuimen.

Lapset heräävät vasta Murgian ylätasangon kadotessa näkyvistä, Ostunin oliivitarhojen keskellä. Päivä valkenee aurinkoisena.

Mainokset

Malpensa


Huhtipojalla kävi Malpensan kentällä flaksi. Huomaa yhdennäköisyys Alicen ja Marcon kanssa.

Pronti, partenza… via!


Alice ja Marco kilpailevan lentoyhtiön tamineissa, asianmukaisen lämpimästi pukeutuneina

Eloonjääneet

Se on sitten sekin ropina pidetty, sano akka kun tuohelle kusi.

Saavuimme kotimaisemiin toissapäivän aamuna intercity notte -junalla, istumapaikoilla, matkassamme matkalaukullinen likaisia vaatteita. Niitä onkin sitten pesty ja ripusteltu, korjattu naruilta, silitetty, viikattu ja pinottu, ja koska jo lähtiessä silittämätöntä pyykkiä oli melkoinen läjä niin hommasta ei näy tulevan loppua. Pyykki kuivaa vallitsevissa sääolosuhteissa noin puolitoista päivää, yöllä se kostuu uudelleen, niitä saa kantaa sisään ja ulos eikä aamukoneellista saa ripustettua ennen puoltapäivää jolloin eiliset ovat kuivuneet silityskosteiksi. Mikäli aikataulu olisi sen sallinut, olisi kai pitänyt viedä kaikki kolikkopesulaan Milanossa, pyöräyttää kuivausrummussa ja silityttää loput isäntäväen ukrainalaisella siivoojalla, vähän ylimääräistä maksaen. Mutta tehty mikä tehty. Kebabillekaan en kerinnyt, vaikka Lombardian pääkaupunkia onkin siunattu dönerillä poikineen. Maanjäristys ei ihmeemmin hetkauttanut, julkisilla oli kiva ajella ja kirjakaupassa mukava rellestää kun lapset sai jättää majapaikkaan perheen kolmi- ja puolivuotiaan tyttären sekä seinää päin juosseen lapsirakkaan sylikoiran seuraksi.

Jouduimme palaamaan jo välipäivinä koska Sulttaanin osaksi oli langennut kunnia olla Rosabellan ja Karpaattien Karpaasin tyttären, jatkossa Maija Mehiläisen, kummina. Ja Italiattaren kummitädin tyttäret puhalsivat seitsemän plus seitsemän kynttilää kakuissaan. Pitääkö kaksosilla olla kaksi kakkua? On kai se oikeus ja kohtuus.

Oman onnensa nojaan jätetty koti oli jäähtynyt plus yhdeksään asteeseen, ja nestekaasua upposi lähes pullollinen ennen lattian lämpenemistä. Nytkin on vähän kalsaa, mutta kaasupullomies ei ole saapunut soitteluistani huolimatta, eikä hanoja juuri kannata aukoa ennen varapullon saapumista.

Italiatar sai toivomansa krokotiilin ja taikatemppuvälinelaatikon, sekä lukemattomia lukemattomia kirjoja. Nyt olen manannut sitä ettei näillä raukoilla rajoilla ole sirkuskoulua, mikä parrasvaloissa viihtyvälle ja aplodeja rakastavalle neidille olisi omiaan. Huhtipoika on suhtautunut eBaysta ostettuun, yllättävän ripeästi saapuneeseen mollamikkoonsa ristiriitaisin tuntein. Pikkumiehen joulun pelastivat IKEAn Brio-yhteensopiva junarata, BR-lelun hissillinen parkkihalli ja magneettinen piirustuslevy. Infrastruktuuri on levittäytynyt makuuhuoneeseemme, kiskoa riittää jo melko kattavaan rataverkostoon ja seuraavaksi täytyykin kai kaavoittaa tietä, asemarakennus tai veturihalli. Tai lastenhuone. Yritän häätää leluja olohuoneesta, ja mahdollisesti jotakin viedään nyt kakkosasunnon varastoon, josta niitä on taas ilo löytää vuoden päästä… vai?