Ammatinmukainen pukeutuminen

Olen vuosien varrella tarkkaillut ammattikunnan pukeutumista Linja-autoaseman bussilaiturilla, ja lopulta piirtänyt asiasta yhteenvedon. Kaivoin sen esille tylsän vaatekaappini inspiroimana.

Huonoryhtinen mustanpuhuva porukka eroaa selvästi insinööriopiskelijoista, joiden vaatetuksessa keskeisiä tekijöitä ovat vaatekappaleiden K-arvo, joissa värisokeiden prosentuaalinen osuus ylittänee keskiarvon, ja joista joku ystävällisesti kirjoitti insinööri on pukeutunut hyvin, jos hänellä ei ole kuuma eikä kylmä, eivätkä genitaalit näy.

Advertisement

Bikinit

Muutama sana päivänsankarille.

Suomessa tukevat nelikymppiset käyttävät kokouimapukua, sillä eihän se sovi että ollaan olevinaan, ja kattois ämmä peiliin. Tuppulassa bikinejä käyttävät muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta (hätäsektioarpi?) kaikenikäiset ja -kokoiset tanttaraiset, ja yleensä uimarannalta löytyy aina joku itseäkin paksumpi. Vaikka väliäkö hällä jos ei löytyisi, siinä voi itsekin vuorostaan pelastaa monen muun naisen päivän.

Ranskalaista insinööriä Louis Réardia pidetään modernien bikinien isänä. Itse odotan toiveikkaana Ove Arupin jälkeenjääneistä papereista löytyvän painovoimaa uhmaavan mallin, joissa lujuuslaskelmat ovat kohdallaan.

Tuhkakeskiviikko

Karnevaalit on pidetty, ja tartuin viimeiseen mahdollisuuteen pukea ylleni burqan ennen kuin se kielletään lailla. Totta puhuen Italiassa on jo laki, joka kieltää tunnistamattomana esiintymisen julkisella paikalla: mitään erillistä burqalakia ei tarvittaisi, vaikka totta mooses sillä saisi irtopisteitä niiltä äänestäjiltä, jotka kaipaavat poliitikoilta lujaa otetta ja länsimaista elämäntapaamme uhkaavien yksilöiden ripeää saattamista ruotuun.

Burqa on vaattena ahdistava kun saa uudelleenhengittää jo kertaalleen käyttämäänsä ilmaa, vaikka asbestipurkuluokan maskista tilanne on tuttu. Näkyvyys on huono. Ei käy kateeksi varsinkaan klaustrofobiseksi syntynyttä afgaaninaista. Plussaksi se, että tukka on hyvin eikä vaate kiristä, vaikka vähän lihoisikin. Sulttaani on talibanin näköinen jo ihan omiaan. Lapset pukeutuivat Mulaniksi (taisteluversiossa, äidin ompelema) ja leijonaksi (ostettu puku Made in PRC). Huhtipojan mielestä äiti oli pukeutunut kummitukseksi. Burqan voi parhaiten ripustaa vaatekaappiin housuhenkarissa otsanauhan korkeudelta nipistämällä; mahtaa housuhenkareilla olla menekkiä Kabulin IKEAssa.

Tein juhliin vielä laskiaispullia, täytteenä kermavaahdon lisäksi sekä marsipaania että hilloa: vadelmahillon puutteessa sai kelvata frutti di bosco, jossa vadelman lisäksi on mustikkaa, mustia ja punaisia viinimarjoja, ruusunmarjaa ja karhunvatukoita.

Jos joku nyt kipeästi tuntee tarvitsevansa burqaa, niin sellaisen löytää helpoimmin ebaysta 🙂

Royal Mail

Varsikenkäkriisi Saapasmaassa on ratkennut.

Puolitoista vuotta kestäneen suruajan jälkeen Royal Mail toi verkkokaupasta Dr Martensin 1460 Vintaget, jotka todella ovat vähemmän muovisen tuntuiset kuin ne Tuppulan kenkäkaupassa olleet perustrendimartensit. Made in England. Kengän sisällä on vielä suutarinverstaan, parkitun nahan ja liiman haju.

Englannissa tehdyt kengät maksavat pari kymppiä enemmän kuin Thaimaassa valmistetut. Englantilainen duunari maksaa rutkasti enemmän kuin thaimaalainen kolleegansa. Puljulle, siis brändille, jää vähemmän voittomarginaalia. En halua lähettää kumpaakaan duunaria kilometritehtaalle. Ehkä pitäisi auttaa omiaan, ostaa italialaiset monot, tai Albaniassa tehdyistä osista Italiassa kasaan liimatut.

Back in black

Talvivaatteita IKEA-kasseista purkaessa olen miettinyt tämän kirjan tilaamista.

Tylsäätylsäätylsää. Seuraavaksi painun Ipercoopiin ja ostan muutaman epävärisen poolon, että kaappiin saadaan muutakin väriä. Valkoisen, harmaan ja beigen. Tai sitten satsaan efektisukkahousuihin. Päävaatekappaleiden väritykseen en kajoa, sillä muuten eräänä päivänä havahdun siihen että puhtaana on vain armeijanvihreät vakosamettihousut ja vanhan ruusun värinen neulepaita, eikä talosta löydy riittävän suurta jätesäkkiä johon yhdistelmän voisi kietoa.

Shop ’till you drop

Pistin tänään Stockalla haisemaan neljäsataa. Seuraavaksi harkitsen muotiblogin avaamista.

Maallikko saattaisi ihmetellä miksi Italiasta pitää tulla Suomeen asti ostamaan vaatteita, mutta minulla on syyni. Itäkeskuksen Stockmannin pukeutumisneuvoja ansaitsee tulla suositelluksi, tai sitten meillä synkkaa, joka tapauksessa ison myymälän valikoiman tunteminen käy kokopäivätyöstä ja vaatteiden ostelu ilman apua edellyttää kai sitä että vaatekauppaa käydään tönkimässä joka ikinen päivä työajan jälkeen, tai että on luottoputiikki ja luottomyyjä.

Mystinen juttu on se, että jotkut naiset laittavat pikkuauton arvosta rahaa siihen että saisivat isommat ryntäät. Varoittaako plastiikkakirurgi heitä siitä, etteivät he enää löydä jakkua edes ns. isojen tyttöjen valikoimista; vaate levenee, mutta isojen tissien edellyttämä muotolaskos on poistunut käytöstä vaatekaavoituksen rappion myötä. Siis, ei jakkuja. Onneksi trikoo on keksitty.

Minulle tuli äkkiä ikävä pikkutarkkaa mummovainaatani, joka näön ja käden tarkkuuden vielä riittäessä siirsi ostovaatteen saumaa kahdella millillä, niin että se istuisi. Viimeiset vuotensa sai kulkea puolisokeana kaupan rytkyissä, mahtoi se vaivata vaikkei peilistä nähnytkään.