Vaatekaapista

Tarkastelin vaatekaappiani valmistautuessani Kuuden haasteeseen.

Kaapissa on tankoa noin metri kuusikymmentä, ja yleisvaikutelma on mustavalkoinen. Oikeastaan valkoinen, sillä taistelussani pölypunkkeja, kosteutta, hometta ja koiperhosia vastaan olen pussittanut huomattavan osan vaatteista IKEAn muovisiin pukupusseihin. Vaatekappaleita on henkareissa kolmisenkymmentä, ja loput on viikattu vetolaatikkoon tai säilötty varastoon. En raatsi heittää mitään pois, jos niitä vaikka tarvitsisi. Tai jos laihtuisi. Tai jos antaisi Italiattarelle tämän kasvaessa sen mustan polvimittaisen halkiohameen, jonka ompelin mummoni kanssa kuusitoistakesäisenä. Äitinikään ei heitä koskaan pois mitään, ja asiasta on vuosien varrella ollut iloakin fiftarimekkojen ja trumpettilahkeisten mokkahousujen muodossa.

Osa vaatteista on varattu juhlakäyttöön: ne ovat yleensä hulmuavia, läpikuultavia ja sataprosenttisen synteettisiä. Niissä sulaudutaan italialaisten häiden kutsuvieraiden hulmuavaan, läpikuultavaan ja synteettiseen massaan.

En omista sinisiä farkkuja, en ensimmäisiäkään, mutta mustia pellavacapreja on kaksin kappalein. Pellavan lisäksi materiaalivalikoimaa vallitsee puuvilla, silkki ja näiden sekotukset. Merkeistä kärkeä pitävät The Earth Collection, Stockmannin Global ja Gerry Weber, mutta joukossa on myös omia luomuksia. Kaapista raavitaan aamulla kasaan jokin kokonaisuus, jossa (toivottavasti) näyttää vakavasti otettavalta mutta tarpeen tullen pääsee kiipeämään rakennustelineille. Ei siis hulmuhelmoja leipätyössä, valitettavasti.

Ostan vaatteita harvoin ja vastahakoisesti. Hankinnat ovat yleensä tarkkaan harkittuja – ja varmaan vähän tylsiäkin. Huvittelen enemmän huivi- ja pukukorupuolella. Kaikkein mieluiten teettäisin vaatteet ompelijalla.

Advertisement

Arkkitehtuurietnografiaa

Viimeinenkin puuttuva lupalappu on omakätisesti toimitettu opinahjon kirjastoon ja jatko-opinnäyte on nyt reilun vuoden viiveellä kokonaisuudessaan luettavissa TKK:n, pardon, Aalto-yliopiston sähköisissä julkaisuissa. Seuraa mainospuheenvuoro:

Huovisen lisensiaattityö on innostunut arkkitehtuurietnografinen kuvaus yhdestä Euroopan eteläisimmästä maakunnasta ja sen historiallisista kaupungeista. Työn kirjallinen ilmaisu on elävää ja taidokasta, ja välillä kirjoittajan subjektiivinen ote ja lennokkuus vievät voiton itse tutkimuksesta. Oma havainnointi ja havaintojen kuvaus ovat erinomaista, niitä sävyttää kriittisyys, mutta teksti on huumorilla höystettyä. Huovisen tutkimuksella on monia ulottuvuuksia, ja ennen muuta se on elähdyttävä lukukokemus. (Kaisa Broner-Bauer, AU 4/2010)

Working Class Hero

Kehitysmaapuhelimeni (klassinen karvahattu-Nokia jossa fikkari) aloitti viikko pari sitten sellaisen meiningin että Windin valmiiksipuhuttu viesti ilmoittaa minun olevan radioskuggassa kun näytöllä on seitsemän tolppaa kenttää. Vaikka herätyskello ja fikkari ovatkin kivoja toimintoja ja vaikka minut usein tavoittaa lankapuhelimestakin, olin ensisijaisesti hankkinut ensimmäisen kännykkäni sitä varten että olisin tavoitettavissa, enkä edelleenkään ole valmis heittämään alkuperäistä konseptia romukoppaan. Mutta minäkö ostaisin uuden kännykän? Se ei ainakaan kuulunut kevään hankelistalle, ja totta puhuen olen kännykkämarkkinoilta pihalla kuin lumiukko.

Italiattaren kummisedällä Arkkienkelillä sattuu olemaan yksi ylimääräinen kännykkä, jonka iPhone oli syrjäyttänyt. Sain sen lainaksi tai jotain. Siinä on kamerakin, ja muita vermeitä joita en ole vielä löytänyt.

Arkkienkeli oli laittanut kännykkäänsä herätysääneksi John Lennonin Working Class Hero:n. En ole vaihtanut sitä, ja nyt herään joka ikinen aamu ajatusten ja muistojen hyökyaaltoon, jonka jälkeen en voi enää ummistaa silmiäni. Ajattelen Arkkienkeliä, hänen isäänsä joka on upseeri mutta tuskin herrasmies, kaikkia niitä joita vihataan terävyytensä tai halveksitaan hölmöytensä takia, joilta on piesty luulot pois mottona minun pojastani ei kouluteta (työtävieroksuvaa) herraa, hyvinvointiyhteiskunnan luokkaretkeläisiä, hartioillani istuvia esi-isien henkiä joiden vuoksi on parasta tänäkin aamuna raahautua sorvin ääreen kirjoittamaan, no, niitä apurahahakemuksia?