Toiseus

Kun on vieraassa maassa ja fyysisesti eroaa kantaväestöstä, saattaa kokea toiseutta. Ja jos ei eroa niin kovin paljon, saattaa saada osakseen ohkaisempaa toiseutta, koska tekee asiat väärällä lailla. Paras tapa selvitä tilanteesta on itseironinen huumori.

Itseltäni meinasi huumori loppua, kun olin sunnuntaina jäätelöbaarissa: seisoin tiskin edessä moderoimassa lasten ja jäätelöpalloja lappavan baarintytön kommunikaatiota, kun kahvilan keittiönovesta peruutti kaksi miestä. Pers’edellä saapuva varoitti permesso, signora, johon saliin päin kääntynyt mies huomautti älä turhaan, ei se ole täältä.

Teki mieli karjaista että mitä sitten vaikken olekaan, jos joku tulee ovesta perse edellä lämpölevyä kantaen niin ymmärrän väistää vaikka possottaisi* serbokroaatiksi. Voimasanoilla höystetyllä murteella, kuin olisin viettänyt viimeiset viisitoista vuotta kuunnellen raksamiesten kiroilua.

Niinkuin olenkin.

*possottaa = kysyä lupaa posso?

Advertisement

Kun vaihdoin isänmaani lautaselliseen pastaa

Tarjuccia kanaalin varrelta kirjoittaa muutostaan Suomesta ulkomaille, Taloussanomien keskustelun innoittamana.

En varsinaisesti paennut Suomesta: lähdin uteliaisuuttani ja jäin sille tielle. Virallisesti lähdin valmistumiseni jälkeen kultaseppäkouluun Firenzeen, mutta olin tehnyt valintani jo diplomityöaihetta hakiessa. Olin opintomatkalla lumoutunut pienen abruzzolaiskaupungin sosiaalisesta tiheydestä ja vuosituhansien kerrostumisesta talojen kiviseiniin, pizzaa mittausleiriläisille kantavista mummoista, Bar dello Sportin aperitiiveista. Samalla lailla rakastan Tuppulan piazzaa, vaikka ihmettelenkin natiiveja jotka ovat päättäneet elää huonosti, laput silmillä, näkemättä sitä mikä pikkukaupungin pysähtyneessä elämänmenossa voisi olla jopa kadehdittavaa.

Perhettä perustaessa asuinpaikkamme valinnassa painoi mieheni vanhempien tarvitsema apu Italiassa jossa hyvinvointivaltion puute paikataan naisten palkattomalla työllä, sekä toivo siitä että puolisollani olisi kotimaassaan helpompaa löytää mielekästä työtä. Pienten lasten äidin on helpompaa löytää elämälleen tarkoitus jopa työelämän ulkopuolelta. En tarkoita että niin tulisi tapahtua, mutta sekin on nähty että nainen käy palkkatyössä ja tekee päälle kotityöt työttömäksi jääneen miehen maatessa sohvalla hautomassa itsetuhoisia ajatuksia. Tai että ihmis-, siis, työmarkkinapohjaisen miehenarvonsa menettänyt ryhtyy vaimonpieksäjäksi.

Ensin toivoin että voisimme palata Suomeen; kun paluu olisi vihdoinkin mahdollista, en ole enää varma siitä haluanko. Ilmapiiri näyttää täältä käsin tarkasteltuna kireältä. Miehen pitäisi oppia kieltä, jokseenkin täydellisesti, ja siitä huolimatta on monien mielestä väärin että mamut tunkevat työmarkkinoille kilpailemaan kantaväestön kanssa. Sokerina pohjalla olen havainnut että italialaiset vaikuttavat harvoin onnellisilta Suomessa, vaikka toki poikkeuksiakin on. Toisaalta, jos suomalaisetkaan eivät osaa arvostaa sitä hyvää mitä heillä on…

Oma työnhakuni, pikemminkin työn rakentaminen, on ollut pitkä prosessi, joka alkaa vuosien jälkeen kantaa harvakseltaan hedelmää. Arkkitehtuurin historiaa pääaineena opiskelleena minulle on palkitsevaa, että jo oma kotiportti on 1600-luvun lopulta.

Aina vain ulkomaalainen

Eilen lounastunnilla ajoin Tuppulan ainoaan jatkuvaa aukioloaikaa pitävään supermarkettiin, vain todetakseni ettei sekään ollut auki. Seistessäni tumput suorana siinä tyhjällä parkkipaikalla paikalle kurvaa äijä, joka ihmettelee samaa – Ei, ovessa lukee että aukeaa kolmelta. Mutta siihen on vain kaksi minuuttia, mikäli kännykkäni kello on oikeassa. – Mistä sinä olet?

En vastaa. Poistun paikalta, mikä ei ole aivan helppoa tyhjällä parkkipaikalla keskellä ei-mitään. En itsekään tiedä mikä kysymyksessä ottaa päähän, ehkä se, että joku ventovieras punakka ja turvonnut äijä tulee sinuttelemaan hänelle täysin tuntematonta naisihmistä. Liian tuttavallinen. Ui liiveihin. Ajatusharjoituksen jälkeen totean, että kysymyksen sijoittaminen jo toiseen lauseeseen ärsyttäisi vaikka kyselijä olisi nuori ja komea. Vähän niin kuin pysäyttäisi tuntemattoman kadulla ja kysyisi mikä hänen nimensä on, onko hänellä lapsia, onko naimisissa.

Mieleni tekisi vastata: *ttuuks se sulle kuuluu, olen Italian kansalainen niinkuin sinäkin. Tai kysyä: kerro sinä ensiksi mistä olet. Vaikka se saattaisi olla liian ystävällistä. Valitsen diplomaattisen vaikenemisen.

Joskus on ärsyttävää olla silmiinpistävän erinäköinen, ja erityisen ärsyttävää, kun asiasta muistutetaan silloin kun itse ei juuri asiaa ajattele. Muistan lukeneeni jostain Kodin Kuivalehdestä Nigeriassa asuneen suomalaisnaisen kertomuksen siitä, kuinka hän oli huitonut ja hihkunut koulun päättäjäisjuhlissa yleisön joukossa, jotta lavalla esiintyneet lapsukaiset näkisivät äidin seuraamassa esitystään. Jälkeenpäin tuli kuittia: Mutsi, ootsä katsonut peiliin. Oho. Unohdin. Vähän kalpea.