Working Class Hero

Kehitysmaapuhelimeni (klassinen karvahattu-Nokia jossa fikkari) aloitti viikko pari sitten sellaisen meiningin että Windin valmiiksipuhuttu viesti ilmoittaa minun olevan radioskuggassa kun näytöllä on seitsemän tolppaa kenttää. Vaikka herätyskello ja fikkari ovatkin kivoja toimintoja ja vaikka minut usein tavoittaa lankapuhelimestakin, olin ensisijaisesti hankkinut ensimmäisen kännykkäni sitä varten että olisin tavoitettavissa, enkä edelleenkään ole valmis heittämään alkuperäistä konseptia romukoppaan. Mutta minäkö ostaisin uuden kännykän? Se ei ainakaan kuulunut kevään hankelistalle, ja totta puhuen olen kännykkämarkkinoilta pihalla kuin lumiukko.

Italiattaren kummisedällä Arkkienkelillä sattuu olemaan yksi ylimääräinen kännykkä, jonka iPhone oli syrjäyttänyt. Sain sen lainaksi tai jotain. Siinä on kamerakin, ja muita vermeitä joita en ole vielä löytänyt.

Arkkienkeli oli laittanut kännykkäänsä herätysääneksi John Lennonin Working Class Hero:n. En ole vaihtanut sitä, ja nyt herään joka ikinen aamu ajatusten ja muistojen hyökyaaltoon, jonka jälkeen en voi enää ummistaa silmiäni. Ajattelen Arkkienkeliä, hänen isäänsä joka on upseeri mutta tuskin herrasmies, kaikkia niitä joita vihataan terävyytensä tai halveksitaan hölmöytensä takia, joilta on piesty luulot pois mottona minun pojastani ei kouluteta (työtävieroksuvaa) herraa, hyvinvointiyhteiskunnan luokkaretkeläisiä, hartioillani istuvia esi-isien henkiä joiden vuoksi on parasta tänäkin aamuna raahautua sorvin ääreen kirjoittamaan, no, niitä apurahahakemuksia?

Advertisement

Kodin koneet

Jokainen omalla koneellaan. Jes.

Italiatar pelaa Pikku Kakkosen pelejä iBookillaan, Huhtipoika SonyVaiolla, äidin kone on kaapin päällä ettei sitä kadehdittaisi.

Sulttaani palasi studiolle, koska kaikki kodin koneet ovat varattuja.

Connecting People

Kotivideo-ohjaajan urani näyttää alkaneen lupaavasti, ja koska ensimmäisen projektin lopputulos oli varsin tyydyttävä siihen nähden että viimeksi olen leikannut kasimillistä joskus melkein neljännesvuosisata sitten, päätin että kaikki mini-DV:llä pölyyntyvät otokset täytyy saattaa pikimmin katseltavaan kuntoon. Harmi että videokamera on rikki. Rosabellan kamera toimii loistavasti, ellei lasketa pientä kauneusvirhettä että laitteen täytyy olla jatkuvasti kiinni verkkolaturissa. Eikä kumpaakaan kameroista saa piuhalla uuteen läppäriin.

Olen etsinyt piuhaketta FireWire-porttien ihmeellisessä maailmassa, kun niitä ei ilmeisesti ole yksiselitteisesti nimetty ja piuhakaupan myyjäkin on vain töissä täällä. Turhauttavaa.

California Dreamin’

Koskapa ostin työkoneen lahjarahoilla, on oikeus ja kohtuus ettei sillä työtä tehdä. Ainakaan niin kauan kunnes olen saanut purkkiin tyydyttävän kymmenen minuutin kotivideoleikkauksen.

Hollywood, here I come! Tai Cupertino, Santa Barbara, Collemeto, Copertino…

Diamonds Are a Girl’s Best Friends

…lauloi Marilyn joskus ennen vuotta 1976.

Myönnetään, timantit säilyttävät arvonsa aivan toisella lailla kuin joku teknohimmeli, joka on vanha paska jo silloin kun nostaa kytkintä siinä hardwarekaupan parkkipaikalla. Mutta lähes ainoa mielekäs käyttö jonka keksisin timanteille, olisi niiden lyöminen lihoiksi, että saa ostaa teknohimmeleitä. Ja kun koneet studiolla ovat hajoamassa yksi toisensa jälkeen. Ja töitäkin pitäisi tehdä.

Intel Core i5-prosessori, uuden sukupolven NVIDIA-näytönohjain, LED-taustavalaistu 15,4” kiiltävä laajakuvanäyttö, tarkkuustyöstetty alumiininen Unibody-kotelo. Kyllä tämä äiti on nyt onnellinen. Ja kun saisi kakaratkin uskomaan ettei tätä hankittu Barbapapa-pelien pelaamiseen. Nelivuotias tarvitsee keskimäärin kolme sekuntia ymmärtääkseen mikä on talon tehokkain kone, ja jos teknokakarat pääsevät haukkaamaan omenasta niin niitä ei pidä aisoissa kukaan eikä mikään. Tiedossa blogin päivitustä vessaan lukkiutuneena.

Arkitehti kiittää syntymäpäivälahjasta sponsoreita kotipuolessa, sekä Sulttaania joka piffasi uusimman prosessorin, metallimaalin ja alumiinivanteet.

iTauhkaa

Maailman kurjista ja vainotuista kertovien postausten jälkeen on vähintäänkin kohtuullista piehtaroida tavarataivaassa. Kun nyt on saanut sen lottovoiton, että on syntynyt rikkaammalle puolelle palloa.

Teknologisessa kulutushysteriassa maltti on valttia. Kun oikein kauan malttaa odottaa eikä heti osta haluamaansa, voi jopa huomata ettei tarvitse sitä. Että olisi uuden hinkuvinkun iskiessä joutunut heittämään vesilintua Kindlellä, iPodilla, isolla video-iPodilla ja DVD-playerilla. Tai ainahan ne voi antaa lapsille, tai kai ne olisivat jo rikki, tai niiden akku finaalissa, alkuperäinen liian kallis ja kiinalainen kilpailija vasta tulossa markkinoille.

Applen jakopääntiivisteestä nimensä saanut iPad vaikuttaa hauskalta vempaimelta, juuri sellaiselta jolla voi pitää lapset naulattuna junanpenkkiin kuusi ja puoli tuntia välillä Lecce-Rooma. Juna onkin loistava paikka tarkkailla teknologisten vimpainten kehitystä. Siirtotyöläisten pahviset matkalaukut ovat korvautuneet notebookeilla ja iPodeilla, mutta yksi asia pysyy entisellään: Pohjoisessa on työtä, Etelässä ei. Tai ainakaan sellaista, josta ihan palkkaa maksettaisiin. Ne jotka haluavat tutkijoiksi eivätkä ole sukua kenellekään nimekkäälle saavat painua ulkomaille asti. Kuten Suomessakin, Italian markkinoille iPad WiFi tulee maaliskuussa: silloin nähdään ensimmäiset kappaleet Eurostar Fast 9350 FRECCIARGENTOlla. Malttavaisemmat työmatkalaiset odottavat huhtikuuhun, jolloin kauppoihin saadaan 3G-malli. Sen jälkeen hätähousut saavat lohduttautua sillä ettei vierustoverin kalliimpi malli kuitenkaan saa yhteyttä verkkoon Ostunin oliivitarhoissa saati Foggian ja Beneventon välillä…

Uskon että olemme suurten muutosten edessä. Pakkausjäte vähenee kun kirjan ostaa sähköisenä. Todellinen addikti voi iPadilla ennen uuden niteen selailua (niitä voi tosiaan selata kosketusnäytöllä!) poksautella vartin verran iPhone-sovellettua virtuaalikuplamuovia. Sillekin kosketusnäyttö tekee oikeutta.

Hinkuvinku

Minun on jo pidemmän aikaa tehnyt mieli sähköisen kirjan lukulaitetta, vaikka todennäköisesti oikea aika ei ole vielä koittanut. Hyvä jos niitä edes myydään Euroopassa. Kysymys siitä, kuka myy ja mitä myy – kirjan vai lisenssin kirjan sisältöön? – on vielä levällään kuin Jokisen eväät, kuten ilmenee Jussi Pullisen artikkelista Pravdassa. Miten käy kirjastoille? Miten käy kirjailijoille, kun kaikki julkaistu ripataan P2P-verkkoon? Ymmärtävätkö kustantajat, että sähköisen kirjan täytyy olla aika helkkarin paljon analogista halvempi, kun sen tuotantokustannuksista puuttuvat paino-, kuljetus- ja varastokulut, ks. edellinen? Miten käy kirjoille, kun ne on säilötty vanhentuneessa formaatissa laitteelle, joka ei enää käynnisty? Umberto Eco muistuttaa lukijoita, että paperinen kirja voi säilyä 500 vuotta; todellisuudessa viimeisen sadan vuoden aikana painettujen kirjojen elinajanodote on huomattavasti huonompi kuin Gutenbergin kirjojen – paperin valmistustekniikka muuttuu, muste muuttuu. Eikä minun kotini ole Kansallisarkisto: olen allergikko, haluan päästä eroon homeisista ja pölyisistä kirjapinoista. Heti. Umberto saa puolestani säilöä omansa talonsa kirjastosiipeen lasiovisiin hyllyihin, kuten Allergia- ja astmaliitto suosittelisi. Enkä kaipaa edes sitä nautintoa, että saa nuolaista sormeaan sivuja käännellessään: minä olen kasvanut kirjaston kirjoilla, en nuole enkä alleviivaa niteitä. Himoitsen Sonyn lukijaa tupakanruskealla nahkakannella.

Analogisen kirjan markkinoita hallitsevat niukkuuden markkinat, jotka eivät palvele ketään: Da Vinci -koodia löytyy joka lehtikioskilta, mutta koetapa saada käsiisi vajaat kaksikymmentä vuotta sitten julkaistu tieteellinen teos, jos itse satut asumaan Tuppulassa ja teoksesta on yksi kopio Kansalliskirjastossa Roomassa. Kysyntää ei ole, uusintapainoksia ei oteta. Vaikka olisit valmis maksamaan rahaa.

Aivan ilmaiseksi on saatavilla lukemattomia lukemattomia kirjoja. Korkeakoulut julkaisevat opinnäytetyöt järjestään myös sähköisinä, mutta tietokoneen ruudulta niitä ei lue erkkikään. Sähköinen muste päihittää laadussa useimmat halvalle paperille huonosti painetut pokkarit. Kontrastia voi säätää. Tekstin pistekokoa voi säätää. Hinkuvinku.