Shit happends

Italiattaren syntymäpäiväjuhlien jatkoiksi kävelimme Kasvitieteellisestä piazzalle parahiksi todistamaan kun paikallisen eksentrikon koira väänsi matemaattisella tarkkuudella tortut katukiveyksen eksaktiin keskipisteeseen. Koiranpaskan jättämisessä niille sijoilleen ei toki ole mitään eksentristä, pikemminkin päinvastoin, sillä tiedän Tuppulasta tasan kaksi koiranomistajaa jotka korjaavat lemmikkinsä jätökset kakkapussiin: toinen heistä on dottoressa, jonka takana on kaupungin jok’ikisen ravitsemus- ja elintarvikeliikkeen luvat, toinen kokki, ympäristöaktiivi ja maailmanparantaja. Mahdollisesti he tilaavat kakkapussinsa Milanosta.

Totta puhuen ulostamistapahtuman näki ainoastaan Kummitäti, ja hän saattoi tapahtuneen laajemman yleisön tiettäväksi eksentrikon jo poistuttua koirineen takavasemmalle. Sen jälkeen hän istui penkille ja alkoi ohjeistaa leikkiviä lapsia huutamalla ettei keskipiazzan poikki saa juosta, ja todennäköisesti olisi jatkanut ohjeistusta seuraavat pari tuntia tai ainakin siihen asti että joku lapsukaisista väistämättä talloisi paskaan.

Kolmekymmentä sekuntia huutoa kuunneltuani otin taskusta nenäliinan ja korjasin läjän roskikseen, pesin käteni suihkulähteellä ja palasin penkille pitäen omana tietonani sen, mitä mieltä olen jokaisen omasta henkilökohtaisesta vastuusta.

Sen sijaan että ihmiset haaskaisivat aikaa miettimällä miten päästä paratiisiin, he voisivat uhrata ajatuksen sille, mitä voisivat ihan itse tehdä sen eteen ettemme jo eläisi helvetissä. Mahdollisesti jopa ennen seuraavia vaaleja, joissa delegoida vastuun omasta hyvinvoinnista parlamentille/aluevaltuustolle/maakuntavaltuustolle/kunnanvaltuustolle.

Advertisement

Childsharing

Lapset näyttävät viihtyvän laumassa strukturoimattoman puuhastelun, ts. leikin parissa, mutta olisi melko epäekologista että jokainen perhe hankkisi vain tätä tarkoitusta varten jalkapallojoukkueellisen kakaroita. Päinvastoin, La Stampan mukaan lapsista on tullut ylellisyys, johon perheillä ei ole varaa. Harmillista on se, että Tuppulassa lapset eivät juuri leiki kadulla, ja seurauksena siitä äidit on valjastettu kärräämään kersoja harrastuksesta toiseen. Tai sitten niitä täytyy pitää liikkuvan kuvan hypnotisoimana.

Olen ilokseni huomannut että omat lapsirakkaani kelpaavat lainaan, jopa siinä määrin että täytyy kalenterista tarkistaa onko vapaata. Olen tietysti auliisti tarjoutunut vastapalvelukseen, mutta jostain syystä näyttää siltä että tuppulalaiset äidit toivovat erityisesti minun kakaroitani omiin nurkkiinsa. En ymmärrä, mutten erityisesti vastustelekaan.

(La Stampan artikkeliin kommentoin vain, ettei minulle ole valjennut miten yksi lapsi maksaa perheelle 634€ kuussa, edes vaikka laskisin teatterikerhon ja koulun lounassetelien lisäksi viivan alle iltapäivien ja koulun lomien aikaisen tulonmenetyksen. Sain tosin tänä aamuna kaksi kassillista hyväkuntoisia lastenvaatteita Huhtipojan sponsorilta.)

Luomua Scorranosta

Asiasta on puhuttu vuositolkulla, että tehdäänkö vai eikö tehdä, pitääkö olla luomua, kuka järjestää, kuinka yksityiskohtaisia tilausten tulisi olla. Lopulta ostosrinki pyörähti käyntiin vaatimattomalla ohjelmalla: ainakin vihanneksia ja hedelmiä, annetaan tuottajan päättää kassin sisällöstä sillä meillehän on oikeastaan yksi lysti, joka tapauksessa viikon ruokalista laaditaan vasta sen jälkeen kun on kaupassa ensin karsittu ostoslistaluonnoksesta tuotteet jotka paikan päällä osoittautuvat nahistuneiksi, ei-ooksi, tolkuttoman kalliiksi tai huomisaamuna saapuviksi. Kerran viikossa kympillä kauden vihanneksia, ja seuraavan viikon tilauspäivänä risut ja ruusut viljelijälle: salaatti hyvää ja rapeaa, perunoita kaivattaisiin. Scorranolainen luomuporkkana maistui scorranolaiselle luomulle.