Tein iltana eräänä Sulttaanille ja itselleni ihan diskreetin pizzan, pienen pakon inspiroimana koska leipää ei ollut kaapissa ja lähikauppa oli kiinni (minäkö lähtisin iltapäivällä kersojen kanssa autolla supermarkettiin?). Pizzan päälle tuli edellispäiväinen tomaattikastike, puristettua valkosipulia, oreganoa ja oliiviöljyä, ei mozzarellaa: marinara siis.
Pizza on makuasia. Minä olen syönyt sekä elämäni parhaimman että pahimman pizzan Italiassa: ensimmäinen oli margherita Trianonissa, toinen jonkun sortin hiirimatto Tuppulassa.
Napolilaisen pizzan taikinassa on vettä, suolaa, jauhoja, hiivaa. Piste. Aivan ilmeisesti veden, suolan, hiivan ja jauhojen laatu vaikuttaa lopputulokseen. Sen lisäksi tärkeää on alustetun taikinan lepääminen, työstäminen palloiksi, taikinapallojen nostattaminen (koulukunnat kiistelevät oppiriidoista keskenään) ja vielä pizzan leipominen – ei kaulimella, vaan venyttämällä. Pizza-akatemioita on joka lähtöön, mutta mahdollisesti tekniikkaa voi opiskella Youtubessa… vai?
Pizzakurssille voi mennä täydelliseen tähtisuoritukseen pyrkivä viikonloppugrillaaja, tai yleissivistystään laajentava GoEurope-turisti. Kurssien todellinen viehätys piilee kuitenkin siinä että taitava pizzakokki on kovapalkkainen ja hyvin työllistyvä mies – yleensä mies, sillä pizzakokin työ on aivan helkkarin raskasta hommaa ja alalla pärjääviltä naisilta puuttuu miehuudesta ainoastaan pallit. Ei mun jobi.
Tässä oikeastaan harmittaa enää se pikkuseikka, ettei naapurin tontille saa rakentaa. Tilaisin uunimuurarin Napolista. Niitä täydellisiä viikonloppusuorituksia varten, sillä eihän sähköuunilla voi päästä diskreettiä pidemmälle.
Arkitehti Blogilistalla
Arkitehti Facebookissa
arkitehti.wordpress.com 