Avainsana-arkisto: parisuhde

Lika barn leka bäst

Jäin seuraamaan lääkärisnaisten parinmuodostuksen ongelmista poikinutta keskustelua Pravdassa, ja yllätyksekseni huomasin ettei juuri kukaan nähnyt todellisen ongelman, syrjäseutujen lääkäripulan, johtuvan siitä että mies ei voi muuttaa jonnekin hevonnavalle vaimon työn perässä. Tuhmia nämä dottoressat, jotka haluavat naida ylöspäin. On se kun ei tavallinen mies kelpaa. Ja mieskiintiöt lääkiksessä olisivat hyvä juttu, kun muutenkin on arveluttavaa että naisia koulutetaan vuosikausia ja sen jälkeen ne jäävät äitiyslomalle. Miehillähän ei ole perhettä. Oikeastaan lastenteko pitäisi kieltää akateemisilta naisilta kokonaan, tai tietyin rajoituksin sallia virkattupipohumanisteille, joille ei tuottavaa työtä löytyisi kuitenkaan tässä kovien arvojen maailmassa.

Voiko akateeminen nainen valita puolisokseen vähemmän koulutetun miehen? Voi, mutta se vaatii mieheltä aivan helkkarin hyvää itsetuntoa. Lisäksi ns. uranaisen puolison täytyy vaimon ajanpuutteen vuoksi usein tinkiä ”nuori, nätti, silittää mun paidat” -hoivafantasioista, mikä saattaa olla liikaa vaadittu jopa DI:ltä. Osa lääkärisnaisille sopivista lääkärispuolisokandidaateista ottaakin suosiolla vaimokseen hoitsun, tai vaihtaa akateemisen vaimonsa hoitsuun seuraavalla kierroksella. Vaikka tuskin niitä paitoja siltikään silitetään ennen viimeistä kutsua, ainakaan HUS:n työpaineilla. Ai niin, lääkäreillä on työtakki, ja paidansilitys on ymmärrettävästi ongelma autokauppiaille.

Olen itse tyytyväinen naimakauppaani arkkitehdin kanssa: viimeiseen asti kiistän sen olleen barbie-leikissä lukkoonlyöty tavoite, josta ”ylöspäin” tai ”vaakasuuntaan” naivia naisia syytetään. Kyseessä on ihan puhdas työtapaturma. Varmaan moni-, siis, kaksikulttuurisessa liitossa on plussaa se, että on ainakin jotain yhteistä, ja ammatillisessa homogeenisyydessä helpotus se, että ainakin olemme eri maata.

Lääkärien työpaikkaromantiikkaa lisää janoavalle suosittelen House MD:tä ja Grey’s Anatomya.

Mainokset

Dottoressalle sulhanen

Lääkärien pariutuminen askarruttaa terveyspäättäjiä. Mitä huttua, ihmettelin, sitten luin ja ymmärsin.

Jos nuorista lääkäreistä 73% on naisia, vain 27%:lle riittää lääkäri mieheksi. Optimistisesti ajatellen, sillä osa nuorista mieslääkäreistä voi olla toisinajattelevia tai totaalikieltäytyjiä. Loput joutuvat sekaantumaan toiseen ammattikuntaan, tai pariutumaan keskenään, tai jäämään sinkuiksi.

Toisella sijalla naislääkärien parinmuodostuksessa oman ammattikunnan jälkeen tulevat DI:t ja muut propellipäät. Arkkitehtikin varmaan kävisi, mutta koska nekin naivat yleensä keskenään, niin käytännössä ei, sitten on ekonomit, yhtä kaikki porukkaa joille ei löydy työtä PK-seudun ulkopuolelta. Seuraus: syrjäseudulle ei riitä lääkäreitä. Vaimon työn perään muuttava joutuisi ehkä koti-isäksi. Hui. Tai sitten naislääkäreiden tulee pariutua maajussien kanssa, vaikka ehkä maataloonkin tarvittaisiin sellaista rivakkaa työihmistä enemmän kuin jotain valkotakkia joka luistaa kirkonkylälle terveyskeskukseen sen sijaan että auttaisi aamulypsyllä… vai?

Tarjoan ongelmaan kahta ratkaisumallia, koti-isyyden poislukien (rajansa utopioille):

  1. Propellipäät alkavat kehittämään etätyötä, näin ensi alkuun itselleen. Hittoako sitä kaikkien on pakko muuttaa Ruuhka-Suomeen.
  2. Osa dottoressoista alkaa jo opiskeluvaiheessa katsella itselleen lääkärismiestä jostakin sellaisesta maasta jossa miehiä vielä on lääkiksessä*, integroi ja kotouttaa sen vapaa-ajallaan. Tohtori Mokkakorvan luulisi saavan työtä ainakin julkisen terveydenhuollon puolella syrjäseuduilla, elleivät sitten aseta haussa etusijalle sinisilmäisiä valelääkäreitä.

*Vuonna 2003 Italiassa lääketieteellisistä tiedekunnista valmistuneista 7 kymmenestä oli naisia

Monikulttuurinen avioliitto

Mistä sinulle tuli mieleen kirjoittaa monikulttuurisesta avioliitosta?

Keksi kirjoitti siitä taannoin; haastattelumuoto on kopioitu mutta kysymyksiä olen muokannut.

Mitä olet ”joutunut” hyväksymään miehesi italialaisuuden vuoksi?

Suurin myönnytykseni on ollut asuinpaikan valinta pakon edessä, appiukon sairastuttua ja kuoltua. Mieheni on ainoa lapsi ja iäkäs, melko lukutaidoton ja ajokortiton anoppini, joka ei ole kotoisin tältä paikkakunnalta, olisi yksin ilman sukulaisten tukiverkkoa. Se on Italiassa yleensä ja Etelässä erityisesti vaikeampaa kuin suomalainen äkkiseltään osaisi kuvitella.

Ehkä olisimme tehneet saman valinnan vapaasta tahdostamme, mutta sitä ei nyt tiedä.

Entäs ne pienet mutta tärkeät arkipäivän asiat, kieli, ruoka?

Minä olen siinä päässyt helpommalla, viidentoista sijamuodon ja hernerokan opettelu vaatii todella paljon.

Suomea voin puhua ja kirjoittaa täällä suurella hiekkalaatikolla, sekä Italiattaren kanssa. Suomalainen ruoka on jostakin syystä parempaa Suomessa, ihan kuin ilmanpaine tai –kosteus vaikuttaisivat ruisleivän makuun.

Niin, asut Italiassa, eikö maan tavat aiheuta joskus ongelmia?

Mielestäni olen oppinut melko hyvin pelin säännöt, ja asiat jotka suututtavat minua Italiassa ovat pitkältä osalta samoja jotka suututtavat italialaisia. Paitsi etten ole italialainen, ja siksi oleskelulupa- ym. byrokratiassa minua vaaditaan pelaamaan sääntöjen mukaan (esitettävä vuokrasopimus?) maassa jossa kukaan muu ei tee niin. Eikä minulla ole enoa kunnanvaltuustossa, tuomiokapitulissa tai mafiassa.

Mutta eikö ole vaikea sopeutua siihen, että toinen pariskunnasta on pakostakin ”ulkomailla”?

Jotkut päättävätkin tehdä pesän neutraalille maaperälle, silloin ei ole kummankaan suku apuna tai vaivana. Lähin omainen sosiaaliviranomainen, ja niinpäinpois.

Eikö kulttuuri siis aiheuta muka mitään ristiriitoja avioliitossa?

Minä olen kuullut aina väitettävän että miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta 😉

Mitä sanoisit monikulttuurista avioliittoa harkitsevalle?

Saman minkä sanoisin monokulttuurista liittoa harkitsevalle: kanna valintasi seuraukset, äläkä delegoi vastuuta onnesta toiselle. Ulkomaille lähtiessä tai ulkomaalaisen, no, kenen tahansa vieraspaikkakuntalaisen kanssa Suomessakin seurustellessa täytyy vain lisäksi muistaa että kepeä “no jos ei toimi niin voidaan erota” muuttuu hirvittävän paljon monimutkaisemmaksi kun lapsia laitetaan maailmaan. Kolleegalla on lapsi Milanossa, eikä lapsen äiti – ymmärrettävästi – halua jättää työtään ja lähteä kotirouvaksi kehitysmaahan.

Kiitos.

Ja toinen kiitos Sarille.