Pesce rosso

Kolmasluokkalaiset saivat ensimmäisenä koulupäivänä opettajilta tervetuliaislahjaksi kultakalan, yksinäisen kalaraukan muovipussissa.

Minä en halunnut sitä fisua, en tiedä mihin laittaisin akvaarion, muttei kalaa voi ns. nykytietämyksen valossa loputtomiin pitää kultakalamaljaa muistuttavassa lasisessa teekannussa. Vaikka tapetaanhan hevosiakin.

Entä jos opettajat päättävät ensi vuonna antaa koiranpennun, voihan sen aina hylätä moottoritien pysähdyspaikalle, jos kotona ei riitä sille rakkautta ja huolenpitoa. Lukemattomat ihmiset tekevät niin.

Lähden iltapäivällä ostamaan perhanan akvaarion, liian pienen mutta teekannua paremman, ja seuraavilta kyläjuhlilta hankin fisulle kaksi kaveria. Sen parempaa minulla ei ole tähän hätään tarjota.

Takaisin koulunpenkille

Lapset parturoidaan, puunataan ja kuurataan, kynnet surunauhoineen leikataan, kaikin puolin saatetaan esittelykuntoon. Ettei oltais niiku huonompia.

Kuukauden kuvan korviketta

Koska itse olen estynyt ottamaan Kuukauden kuvaa, julkaisen Sulttaanille delegoitua kuvaa odotellessa kesäkuisen iltakuvan jossa katua tarkastellaan vaihteeksi toisesta suunnasta.

Taskuparkkeraus? Onnistuu.

Kesämökki

Rosa Meriläisen kolumni Pravdassa nostatti älämölön kommentti-osastolla sohaisemalla Suomen suven pyhän luontoyhteyden ylevää ilmentymää, kesämökki-instituutiota. Ettäs kehtaa, halveeraa Jumalan selän takana syntyneitä ja siellä viihtyviä (Minkäs sitä ihminen juurilleen mahtaa, joten jotenkin sitä oudosti viihtyy kotikunnassaan vaikka se olisi miten ankea), tyypillistä helsinkiläistä kopeutta ja niinpäinpois. Eikä tavallisella ihmisellä ole varaa kesämökkeillä Punavuoressa.

Rosa Meriläinen on tamperelainen.

Kehäykkösen ohituskaista oli jo perjantai-iltapäivällä tukossa taivas tietää minne Lahdentielle jonottavia perhekuntia. Kiitän vanhempiani siitä etten ole koskaan joutunut osallistumaan viikonlopun joukkopakoon. Meillä on tietysti ollut vuodesta -75 luontoyhteyttä, risukkoa, puskaa, ruohonleikkuuta, mansikkamaan kitkemistä, haravointia, kompostinhoitoa ja puutalon kunnostusta rintamamiestalon muodossa jopa yli oman kapasiteetin, mutta niin vain mökkiläisten loputtomaan jonoon liittyvät myös monet esikaupunkilaisnaapurimme. En aivan ymmärrä.

Kun olin ihan pieni, asuimme kerrostalossa. Isovanhemmillani oli siirtolapuutarhamökki.

Tuppulassa kakkosasunto on myös enemmän sääntö kuin poikkeus, ja Sulttaani on osapuilleen ainoa tuppulalainen jolla ei ole omaa 1960-luvulla luvatta rakennettua ja valtion myöhemmässä rahapulassaan sakkoa vastaan armahtamaa betonirötisköä rantapaikassa. Olemme harvinaisen yhtä mieltä siitä että voimme ajaa vaikka päivittäin neljä kilometriä rannalle sen sijaan että muuttaisimme kaksi kilometriä rannemmas joka Jumalan kesäksi.

Olen ottanut ja otan vastaan vastekin mökkikutsuja kavereilta, jopa Punavuoreen tahi siirtolapuutarhaan grillaamaan. Vaihtelu virkistää.

Kuukauden kuva: kesäkuu

11.6.2010 12.12
Kadulle nousi aamulla rakennusteline, ja nyt sen kohdalle ei mahdu pysäköimään. Loputkin pelästyivät telinettä pystyttävien rakennusmiesten kuorma-autoa joka ei mahtuisi kääntymään kadun päässä, ja jättivät suosiolla kuormurille vapaan peruutustilan.

Pyöräilevällä papparaisella on kivan fuksia paita, ja muutenkin fiilis on kesäinen.

Muut kuvahaasteeseen osallistujat löytyvät täältä.

Toukokuun kuva:

Kepponen

Tuppulan vanhassakaupungissa sekajäte jätetään muovipussissa portinpieleen, koska kunnanisät ja/tai jätehuollon tarjouskilpailun voittanut lafka ovat päättäneet etteivät roskapöntöt sovi muinaismuisto- ja monumenttilain suojelemaan arvokkaaseen kaupunkiympäristöön. Makuasia. Jos pussin jättää ulos illalla, riepottelevat kulkukoirat ja -kissat sen sisällön pitkin katua suupalan toivossa, jos sen vie aamulla on pieni, piipittävä ja sähköllä kulkeva roska-auto jo takuuvarmasti mennyt, pussi jää ovenpieleen koko päiväksi, illaksi ja vielä yöksi jolloin kulkukoirat…

Jätin roskapussin portinpieleen aamuseitsemältä lähtiessäni maakuntapääkaupungin suureen sairaalakompleksiin kuvauttamaan sisäistä kauneuttani (discus intervertebralis). Löysin pussin hylättynä ja yksinäisenä portinpielestä palatessani. Kohtasimme jälleen lapsia koulusta hakiessani. Sen jälkeen roskapussi jäi Herran haltuun.

Puoli kymmeneltä illalla naapurinpoika soittaa ovikelloa: hän oli ollut palaamassa tupakkakioskilta tai ties mistä, nähnyt pari nuorta tyhjäpäätä tyhjentämässä roskasäkkiä automme tuulilasille. Nähdessään naapurinpojan lähestyvän nämä olivat ottaneet jalat alleen.

Positiivinen ajattelu on ihan perseestä, mutta kyllä nauratti kun muistin että olin ajatellut viedä auton pesulaan röntgenistä palatessa, enkä sitten viitsinytkään kun koukkasin suoraan Lidl’iin. Ostamaan roskapusseja.

Piazzagossip

Tuppulan kovia kokeneella piazzalla on ikimuistoisista ajoista ollut baari, jonka kovana onnena on se etteivät omistajan tyttäret ole jaksaneet, viitsineet, kyenneet tai osanneet jatkaa yritystä, vaan pikemminkin valinneet tuppulalaisen omistavan luokan helpon tien eli vuokratuloilla elämisen. Kun yhtälön tekijöinä on vuokraemäntä jolla on suuret odotukset kiinteistönsä tuotosta, ja pari heppoista yrittäjää jotka lähtevät soitellen sotaan ajatuksena että keskeisellä paikalla sijaitseva baari tuottaa helppoa rahaa ilman sen suurempaa investointia palvelun laatuun tai ohjelmatarjontaan, niin lopputulos ei ole kaksinen.

Minä en väitä etteikö asiakkaiden houkutteleminen piazzalle olisi haastavaa. Tuppulalaiset inhoavat vanhaakaupunkiaan, joka muistuttaa menneestä köyhyydestä, eivätkä muutenkaan halua vaivautua paikkaan jossa eivät saa kaupunkimaasturiaan pysäköidyksi suoraan kynnykselle. Oikeastaan baaria pitämään tarvittaisiin jonkun sortin businessnero, jolla on sen verran varaa investoida että pari vuotta persnettoa ei tunnu missään, ja vuokraemännänkin olisi syytä uskoa että pariin vuoteen suuria tuloja ei ole tiedossa, kunhan vuokralaiset pitävät ovia auki ja estävät rottia peseytymästä nurkkiin, gloriaa sitten myöhemmin. Totta puhuen yksi tällainen kävi jo koputtelemassa omistajan ovella.

Kävi sitten niin että vuokraemäntä ahneuksissaan antoi baarin ex-sähkömiehelle jolla oli liikeidea: nimetään baari skandaalinkäryisen paparazzin Fabrizio Coronan mukaan. Avajaisissa oli paikalla itse turha julkimo omassa persoonassaan, ja uteliaita piisasi. Sen jälkeen asiakkaita ei juuri näkynyt, seuraaviin laajasti mainostettuihin iltamiin julkimo ei tullut, baari yritti lounaspaikkana ja iltamestana, rakensi perspuolelleen luvatta terassin, jätti lupaamansa suuren vuokran, tavarantoimittajat ja henkilökunnan palkat maksamatta, kokki nosti kytkintä, julkimon kanssa riideltiin.

Ulosottomiehet hakivat keittiökaluston mutta jostain löytyi vielä liikeideaan uskovia, jotka lainasivat uudet. Baari vaihtoi nimeä, ja viimeisenä keinona järjesti drag queen -illan sekä ns. lesbobileet joissa vierailevana tähtenä oli jonkun vähemmän tunnetun pornotähden näköiskopio. Tuppukylän moraalinvartijat kauhistelivat, ja kaikkein pahinta asiassa on ettei ns. yrittäjän säälittävää räpiköintiä helppojen skandaalien medianosteessa voi edes kritikoida, koska lopullisen häädön jälkeen hyypiön geelillä liisteröidyille kutreille lasketaan marttyyrinkruunu: hurskastelijoiden ristiinnaulitsema, raukka ja parka.

Mieruntiellä

(mieru = viini)

Suomessa törmää joskus sellaisiin hassuihin ajatuksiin, kuten että Pariisi on hieno kaupunki kun siellä pultsaritkin puhuvat ranskaa, tai että muualla käytetään viinaa sivistyneesti toisin kuin Suomessa. Matkailu tietysti avartaa, ja nykyään kai on tunnustettua että suomalaiset juomatavat sijoittuvat jonnekin venäläisten ja ruotsalaisten välille.

Ameriikassa on tutkittu miten taipumus alkoholismiin korreloi etnisen alkuperän kanssa, ja siinä tulee ilmi että välimerellisillä on pienempi riski alkoholisoitua: jengillä on tietysti ollut aikaa valikoitua siitä asti kun Nooa viininvalmistuksen keksi, ja pahimmat hapot ovat kai juoneet itsensä hengiltä jo vuosituhansia sitten. Humalahakuisuus ja miehekkäät kilpailut jossa tähdätään vastapuolen juomiseen pöydän alle eivät toki ole tuntemattomia italialaiselle työläis- tai talonpoikaiskulttuurille. Parempi väki hotaa suhteensa alkomaholiin hienostuneemmin, ja ihan varma eroavaisuus Suomen ja Italian välillä on siinä, että kukaan ei juuri kilpaile sillä kuinka päissään on, pikemminkin päinvastoin, kaikki ovat omasta mielestään melkein vesiselviä ja ihan riittävän hyvässä kunnossa jopa auton rattiin. On toki ihan mahdollista järjestää juhlat joissa parikymmentä aikuisvierasta juo puoli koppaa kaljaa, ja on mahdollista mennä pubiin yhdelle, mutta jokainen tuntee myös maanviljelijän, joka käy usemmin kun on tarpeellista autotallissaan tarkistamassa onko viini jo valmista, vihanneskauppiaan, joka jokaikisen työpäivän päätteeksi kulauttaa kurkustaan litran viiniä cantinassa, miehet jotka ovat kauppahallin viereisessä hanaviiniä litroittain ja laseittain myyvän enotecan pöydässä jo aamukymmeneltä.

Tuppulan piazzan penkillä oleskeli vakioon ihan oikea pultsari, jolla oli nimi ja kaikki, mutta ei siitä tässä. Viime viikolla puli kuoli, sosiaalitoimisto järjesti hautajaiset ja kun kukaan sukulainen ei julkisesti surrut, keräsimme piazzan vakiväen ja liikkeenharjoittajien kesken kolehdin, jotta puli saisi kuolinilmoituksen kaupungin itkumuuriin.

Puli jää elämään keskuudessamme Google Street Viewissä.

Mercato

Tuppulassa pidetään viikottaiset markkinat perjantaisin, eikä millään erillisellä markkina-alueella, vaan toripöydät valtaavat ajoradan ja jalkakäytävät kokonaisessa korttelissa, tarkalleen INA CASEn joskus 1960-luvulla rakentamassa laajennuskaupunginosassa.

Olemme kummitädin perheen kanssa jakaneet vuorot niin että vuoroviikottain käymme hakemassa kympin kassit luomuviljelijältä. Jotain salaattia, kurkkuja, perunoita ja porkkanoita siellä näytti olevan. Ja kun kerran torille olen joutunut raahautumaan, voin tehdä muitakin pakollisia hankintoja.

Miesten suorien keskisinisten farkkujen löytäminen on muuten yllättävän haastavaa; ero nuorekkaasti ja naurettavasti pukeutumisen välillä on veteen vedetty viiva. Klassiset farkut sopivat miehelle cowboysta tai rokkivaariin, eikä niissä – luoja paratkoon – ole mitään nuorekasta. Nuorisofarkuissa näkyy persvako, niissä on strasseja, vetoketjuja ja ne on revitty valmiiksi.

Tässähän voisi jo etukäteen huolestua siitä mitä tuleman pitää, kun kersat siirtyvät nuoriso-osastoon.

Kuukauden kuva: toukokuu

11.5.2010 12.06
Valo kovenee: kesä lähestyy.

Joku on muistanut omistavansa kiinteistön kivijalassa: jotain siellä rempataan, sitten oveen laitetaan myydään– tai vuokrataan -kyltti.

Huhtikuun kuva: