Avainsana-arkisto: laki ja oikeus

Mediakatsaus

Viikonloppuisessa mediakatsauksessani mieltäni ovat jääneet vaivaamaan kannabiksen kasvatusvälineitä myyneiden saama syyte, kädenvääntö burqa-laista sekä paperilehdessä kartoitettu kaupunkikuseskelu.

Artikkeli kasvatusvälineitä kaupanneiden syytteestä oli hiukan provosoiva; ehkä takana oli näyttöä siitä että välineitä myytiin tietoisena siitä mitä niillä oltiin kasvattamassa ja ehkä mukana tuli ohjeitakin. Jos ei tullut, niin manuaalia voi taatusti ladata arkkiperkele internetistä. Ja hamppua voi kasvattaa myös tavallisessa kukkaruukussa ikkunalaudalla – tai mikä ettei avomaalla. Voin vain allekirjoittaa Kysymysmiehen toteamuksen kommenttiosastolta: Miksi Suomessa panikoidaan melko harmittomasta kannabiksesta, kun olisi oikeitakin päihdeongelmia ratkaistavana?

Burqa-laki on mielestäni tarpeetonta henkseleiden paukuttelua, varsinkin jos naamioituneena esiintyminen ja burqaan pakoittaminen on jo kiellettyä. Olisi tietysti kiva lukea jossain moskeijassa uskonoppineiden saarnaavan ettei papukaijahäkin huppuun pukeutumista edellytetä Kirjassa. Pari niqab-siskoa näin viikonloppuna, tai kyseessä saattoi olla yksi ja sama nainen, ne ovat kaikki niin samannäköisiä 😉

Kaupunkikuseskelusta tulee päälimmäisenä mieleen se, että jos lähtee kahden mäyräkoiran kanssa baanalle, niin jossakin vaiheessa tulee myös ulos jotain. Tavat ovat ehkä höltyneet, vessoja on liian vähän, ja kuseskellut nurkat antavat viestin että muutenkin saa rikkoa ja sotkea, kun kukaan ei välitä. Kannabis kukkakioskeihin, kun se ei ainakaan kuseta?

Laittomien aseiden kieltämisestä

tuli mieleen pari viikkoa sitten tapahtunut Italiattaren leikkikouluaikaisen luokkatoverin isän pidätys: mies oli ns. alalla, soitti suutaan vanhempainkokouksissa niinkuin nyt jokainen joka tietää muiden tietävän että hän on istunut ja voi istua vastakin, ja jonka kodista poliisi viimein jonkun suuremman etsinnän yhteydessä korjasi talteen boostatun puoliautomaattisen, revolverintyyppisen, kännyköitä ja prepaid-puhelinkortteja.

En missään tapauksessa kannata sitä että jokainen kynnelle kykevä hankkii aseen itsensä puolustamiseen, mutta en myöskään usko aselain kiristämisen vähentävän huomattavasti aseiden saatavuutta niiden keskuudessa jotka ovat alalla. Ihmiset ja rauta liikkuvat, ja kuka tahansa lucamoconesi voi ostaa postimyynti-Kalashnikovin jostain lähiseuduilta.

Tapetaanhan hevosiakin

Italiassa ollaan puuhasteltu lakia, joka kieltäisi hevosten teurastamisen. Lakialoitteen takana on muutaman poliitikon järkytys siitä että jotkut voivat tappaa ja peräti syödä seuraeläimiä, joksi hevonenkin lasketaan. Toisena perusteena, alaviitteessä ja pitkälti seuraeläinpointin jälkeen, on teuraalle tuotavien koniparkojen arveluttava kohtelu, sillä vaikka lain tulisi taata ihmis-, pardon, eläinarvoinen kohtelu, niin sitä harvoin noudatetaan. Oho.

Seuraavaksi voitaisiin kieltää lihan syöminen, sillä onhan kamalaa kun eläimiä tapetaan. Tai sian syöminen, sillä tämä on epäpuhdas eläin. Tai metsästys, sillä eläimet ovat pörröisiä. Kukin vakaumuksensa mukaan.

Autot kieltäisin yksin tein, sillä niillä ajetaan kovaa eikä vallitsevia lakeja tässäkään asiassa yleisesti noudateta.

Home taping is killing etc.

This file has been (or is hereby) released into the public domain by its author, Dylan Horrocks. This applies worldwide.

In case this is not legally possible:
Dylan Horrocks grants anyone the right to use this work for any purpose, without any conditions, unless such conditions are required by law.

Eilistä origamipostausta kirjoittaessani törmäsin ylläolevaan pilapiirrokseen, jota levitän mielelläni. Samalla linkkaan pilapiirroksen tekijän luovan työn tekijän vinkkelistä kirjoittamaan kannanottoon copyright-lainsäädännöstä, tässä tapauksessa Uudessa Seelannissa.

Divorzio all’italiana

div_ital-746085

Avioero italialaiseen tapaan on kevyt, muttei typerä elokuva. Vuonna 1961 tehty komedia kertoo Italiasta jossa avioero ei ollut vielä mahdollinen, ja delitto d’onore, kunniarikos, oli henkirikoksissa lieventävä asianhaara. Kaunista nuorta serkkuaan himoitsevalle paroni Fefèlle (Marcello Mastroianni) ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lyhentää elinikäiseksi solmittua sakramenttia: tilaisuus tekee varkaan, pedataan vaimolle tilaisuus, ja lievennetyn tuomion sovitettuaan Fefè voisi palata poimimaan jo kukkaan ehtineen nupun, Angelan. Intohimon alitajuntaan vaikuttavaksi bonusmotiiviksi voisi laskea serkun isän, nousukkaan aatelittoman tilanhoitajan haltuun joutuneen palatsin siiven palaamisen suvulle. Paronittaren lempi on tahmeaa kesäisessä yössä. Paroni Ferdinando Cefalùlla on neljänkympin kriisi.

Sisilialaiseen kaupunkiin saapuu tapainturmellus, elokuvateatteriin La Dolce Vita. Hetken ajan odottaa sisilialaisen Mastroiannin näkevän Roomassa ihanaa elämää viettävän Mastroiannin valkokankaalla mutta ei, kamera herkuttelee Anitonan kurveissa ja miesten katseissa. Tarvittaisiin ainakin kaksi nykyajan nälkiintynyttä valokuvamallia, että Anita Ekbergin puku saataisiin täyteen.

Paitsi La Dolec Vitan ensi-ilta, myös sanomalehdet ja oheisrekvisiitta auttavat elokuvan ajoittamista ja ajoittumista kuvausvuoteensa. Vaikka ihminen on mennyt avaruuteen, tuomitaan paronittaren harha-askel jopa PCI:n edistyksellisissä piireissä yhdellä sanalla : puttana!

Avioero tuli (jälleen) mahdolliseksi Italian Tasavallassa vuonna 1970, ja se vahvistettiin vuoden 1974 kansanäänestyksellä. Rikoslainsäädännön artikkeli 587 poistui vasta vuonna 1981. Talk-show-todellisuudesta voisi päätellä eroamisen olevan tällä hetkellä jopa muodikasta, ja tähän mahdollisuuteen ovat elämänsä aikana tarttuneet myös monet ns. perinteisiä perhearvoja puolustavat, sateenkaariperheitä ja rekisteröityjä parisuhteita vastustavat, tarvittaessa Vatikaaniin nojaavat poliitikot. Sallittakoon se heille, tai heidän vaimoilleen (poliitikot ovat Italiassa lähes järjestään miehiä).

Avioero italialaiseen tapaan Orionissa 3.6.2009 klo 19.00

Huonoja kopioita

broken-record

Viettävät jotain tekijänoikeuspäivää.

Pohjustukseksi päivän aiheeseen katsoin Andreas Johnsenin, Ralf Christensenin ja Henrik Moltken dokkarin Good Copy, Bad Copy.

Minua mietityttää nykymuotoinen tekijänoikeus, johon suhtautumisen voi jakaa kahteen päälinjaukseen. Voi puolustaa tekijänoikeuksia sanomalla että taiteilijallakin on oikeus elantoon, tai sitten todeta luovasta työstä että kai Luoja tuonkin työnteoksi laskee, ja ihmetellä miksi itse joutuu raahautumaan joka aamu sorvin ääreen kun toinen elää royaltyilla, tai isoisävainaan royaltyilla, mikäli tekijänoikeuksia jatketaan. Ei siinä mitään ihmeellistä, moni muukin on perinyt maata, kiinteistöjä tai osakkeita. Melko pateettiselta tuntui dokkarissa joku kravattikaulainen selittämässä ettei kukaan tekisi luovaa työtä, jos siitä ei saisi palkkiota. Jos haluaa varmaa rahaa, on siihen muitakin keinoja. Kravattikaula, taisi olla levy-yhtion lakimies, on keksinyt yhden niistä. Rokkia soitetaan pääasiassa siksi kun rokkarit saavat piparia.

Kuinka moni on ostanut omakseen kirjan, jonka on jo lukenut ystävältä tai kirjastosta lainattuna? Miten kirjoille käy, kun elektroniset lukuvempaimet ja sitä kautta digitaalisesti loputtomiin monistettavat kirjat muuttuvat riittävän käyttäjäystävällisiksi? Riistääkö kirjastolaitos kirjailijaa? Entä divari? Onko kirjailijan palkka kertaluontoinen korvaus kustantajalta, prosenttiosuus myynnistä, vai TV-esiintymiset ja kirjakauppakeikat? Kaikkia tenttikirjoja kopioidaan yli lain salliman sivumäärän, koska kirjastossa ei ole riittävästi kappaleita ja opiskelijan rahat eivät riitä kirjan ostamiseen. Tämä tuskin haittaa nobelistia tai tähtiluennoijaa. Akateemisen curriculumissa mainitaan julkaistujen teosten määrä, ei myytyjen kopioiden lukua, ja ainakin Italiassa moni maksaa itse hengentuotteensa painokustannukset, sillä puolet kansasta kirjoittaa ja toinen puoli ei lue.

Joku raja ahneudellakin, sillä varmaan Disneyn klassikot kuten Lumikki tai Pinokkio tuottivat ja ylittivätkin toivotun kassan jo elokuvateattereissa esitettynä. En jaksa tuntea suunnatonta syyllisyyttä siitä että lataisin uudelleen jonkun filmin videonauhan kuluttua puhki, tai uudelleenlataisin filmin erikielisenä versiona, vaikka onhan siinä kääntäjän työ, ja ääninäyttelijöiden. Ai niin, vai ovatko he saaneet työstään kertakorvauksen? Pitäisi tietysti odottaa että pätkä näytetään telkkarissa ja nauhoittaa, vai onko sekin moraalitonta, vaiko ainoastaan jos pikakelaan mainosten yli? Ainakin moraaliton oli se postin työntekijä, joka veti ohi ystäväni telkkarista nauhoittamat suomenkieliset Teletapit. Ja tietysti minä, kun en ole maksanut TV-lupaa.

Kaikki vertaisverkosta ladattu ei ole myynnistä pois, osaa ladatusta aineistosta ei ostettaisi kuitenkaan. Ennen niitä nauhoitettiin radiosta ja kirottiin tiskijukkaa joka puhui kappaleen päälle, varmaankin levy-yhtiön käskystä ja juuri niiden nauhoittajien kiusaksi. Bitti on rajattomasti kopioitavissa mutta kuluttajan rahamassi on rajallinen, eli se raha, joka maksetaan artistille (murto-osa), tuottajalle ja jollekin Teoston tapaiselle rahastolle on joltakin pois, olkoon sitten vaikka vuokraisännältä tai fani-T-paitakauppiaalta. Joka ikinen sentti menee kuitenkin. Voin tietysti omaksi puolustuksekseni sanoa että olen aiemmassa elämässäni käynyt konserteissa ja elokuvissa ahkerasti. Äänitteet ja jukeboksit sitä paitsi tappavat elävän musiikin, sillä onhan ihan sama mennä katsomaan Rollareita stadionille tai kuunnella niitä mp3:na Toyotan hikisestä autostereosta.

Jälkijäristyksiä

Paitsi että maa järisee Abruzzossa vieläkin, seuraa Italiassa katastrofeja aina väistämättä polemiikin hyökyaalto, jonka pohjalla painaa epäilys siitä ettei kaikkea tehtävissä olevaa olla tehty.

Kuukausi taaksepäin oltiin taloutta potkaisemassa käyntiin antamalla lupa ylittää tähänastinen rakennusoikeus kahdellakymmenellä prosentilla, villeimmissä fantasioissa jopa ilman rakennuslupaa, sillä yleisen berluska-liberaalin käsityksen mukaan byrokratia on se paha peikko joka jarruttaa maan taloutta. Tekisi mieli sanoa että kiitti vaan, mutta kaikki kynnelle kykenevät ovat jo ylittäneet rakennusoikeutensa. Arvion mukaan maassa on kaksi miljoonaa kokonaan kiinteistörekisterin ulkopuolella olevaa taloa, joista siis ei makseta sentin hyrrää kiinteistöveroa. Kun vuorenrinne tuli sateen mukana alas Sarnossa toukokuussa 1998 haudaten alleen toistasataa ihmistä, löytyi taloja – tai talojen perustusten jäänteitä – niistä uomista joita pitkin veden ja mahdollisen vyöryvän maa-aineksen olisi pitänyt luonnollisesti virrata jokeen. Samoin huuhtoutuivat jokiuomaan rakennetut talot Sardinian tulvissa 2008.

Raivostuttavinta polemiikissa on se, että mediassa seismisestä rakentamisesta puhuvat tuttologit, joka alan erikoistuntijat, ja aika monella ei näytä olevan käsitystä siitä että seismisen riskin alueiden rakentamisesta on jo olemassa lakinsa, eri asia ollaanko niitä noudatettu ja noudattamista valvottu, tai onko lain edellyttämä tekniikka nyt sitä uusinta uutta. Samanlainen moraalinen paniikki on syntynyt työtapaturmista, vaikka esimerkiksi suurin osa kuolemaan johtavista onnettomuuksista rakennustyömaalla voitaisiin estää noudattamalla Jahven sanelemia ohjeita 5. Mooseksen kirjan jakeessa 22:8, ajankohtaisemmasta vuoden 1956 laista puhumattakaan.

Seuraavaksi siis puuhastellaan kymmenen vuotta uuden lain parissa, sen jälkeen sysätään lain toimeenpanon edellyttämä normisto alueiden tehtäväksi, federalismissa kun ollaan, sen jälkeen ei enää tapahdukaan mitään. Sillä aikaa kotinsa menettäneet asuvat parakeissa. Televisiossa tiesivät kertoa, että viimeiset maanjäristyksessä kodittomaksi jääneiden tilapäisasumukset oltiin ajettu kumoon puskutraktoreilla Reggio Calabriassa kuukausi sitten; katastrofi tapahtui vuonna 1908. Ihan rehellisesti sanoen olen luottavainen abruzzolaisten kykyyn nostaa itse itsensä raunioista, sillä alue on tehnyt kovasti töitä kivutakseen Napolin kuningaskunnasta Keski-Italian statukseen. Madonnakin on kuulemma lahjoittanut 500 000 puntaa, vaikkei isänkaupunkinsa kuulukaan järistyksessä tuhoutuneisiin. Reggio Calabrian parakkikyliin liittyi kertoman mukaan sellainankin vippaskonsti, että hökkeleissä asuvat saivat etusijan kaupungin asuntojonossa, ja kun edellinen asukas oli lähtenyt niin uudella perheellä oli jo pyykit narulla ja kahvi tulella, milläs sellaisen purat?

Kerrosneliöbonuksia voisi minun puolestani reippaasti jaella, jos lisärakentamisen edellytykseksi asetettaisiin arkkitehtuuriltaan, kaupunkisuunnittelultaan, energiataloudeltaan ja staattisuudeltaan täysin arvottomien rakennusten purkaminen maan tasalle.