Kansallinen polkupyöräpäivä

Italiassa vietetään tänä vuonna ensimmäistä kertaa kansallista polkupyöräpäivää toukokuun 9. päivänä. Ympäristöministeriön julistaman päivän tavoitteena on herätellä kansalaisten tietoisuutta vaihtoehtoisen ja ekologisen liikennemuodon realistisesta toteuttamiskelpoisuudesta. Yksittäisten kuntien järjestämien tapahtumien lisäksi teemapäivän yhteydessä julkistetaan kansallinen kilpailu BiCity, jossa palkitaan sekä kunta, joka on päivän ajaksi sulkenut autoliikenteeltä pyöräilijöiden käyttöön pisimmän matkan ajokilometrejä asukasta kohden, sekä kunta, jossa on ympärivuotisessa käytössä eniten pyöräteitä asukasta kohden.

Polkupyörien määrä Italiassa on eurooppalaista keskiluokkaa: 440 pyörää/1000 asukasta. Pyöräilyn eurooppalaisessa ykkösmaassa Hollannissa on tuhatta asukasta kohden 1010 polkupyörää, Tanskassa 980, Saksassa 900, Ruotsissa 463, mutta Italiaa vähemmän pyöriä on Ranskassa (367), Isossa Britanniassa (294), Irlannissa (250), Espanjassa (231) ja Kreikassa (200). Tilastot on kerätty vuosilta 2001-2006. Vertailun vuoksi Suomessa on lähes kolme miljoonaa polkupyörää.

Jos tarkastellaan autojen määrää asukaslukuun suhteutettuna, Italia on Euroopan ykkönen ja koko maailmassa toinen. Maassa on 768 autoa tuhatta asukasta kohden, kun eurooppalainen keskiarvo on 591,8. Erityisen dramaattinen tilanne on suurissa kaupungeissa: Roomassa autoja on joidenkin lähteiden mukaan 995 tuhatta asukasta kohden, Torinossa 850, Firenzessä 833, Milanossa 810, Bolognassa ja Napolissa 764, Palermossa 745. Vastaava luku koko Suomessa on 551, mutta Helsingissä vain 373. Kun henkilöautojen luku suhteutetaan kaupungin pinta-alaan, on Roomassa 1948 autoa neliökilometrillä, Helsingissä puolestaan 1014 (vesialueet poissuljettuina). Italialaisten rakkautta autoon voidaan selittää individualismilla, mutta myös vuosikymmenien politiikalla, jossa päättäjien tahto on ollut kansallisen autoteollisuuden taskussa. Ministeriön herääminen kannustamaan pyöräilyä on ymmärrettävää, sillä autojen suuri määrä ja niiden käyttäminen myös lyhyillä matkoilla aiheuttaa taajamissa ongelmia paikallisen ilmansaastumisen, meluhaittojen ja “luovan” pysäköimisen muodossa; kun pienhiukkasluvut nousevat huippuunsa, joutuvat suuret kaupungit määräaikaisesti rajoittamaan liikennettä niin että keskusta-alueelle pääsevät vain pienipäästöiset, sähkö- ja metaaniautot, tai niin että parilliset tai parittomat rekisterikilvet liikennöivät vuoropäivinä.

Pyöräilyn suosio vaihtelee epätasaisesti eri puolilla Italiaa: vähävaraisessa Etelä-Italiassa henkilöauto on statussymboli, ja pyörällä matkansa taittava vähintäänkin omituinen, köyhä tai saita.

Kopiolähetin tunnustuksia

Teinit nauravat minulle, kun ajan fillarilla kopiolaitokselle.

Mainittakoon nyt alkuun, etten välitä asiasta pätkääkään, mutta siitä huolimatta nauru herättää uteliaisuuteni. Mikä on niin huvittavaa? Kypärä? Se, että nelikymppinen nainen ajaa fillarilla? Se, että nelikymppinen nainen ajaa maastopyörällä? Se, että nelikymppinen ajaa fillarilla prässihousut jalassa, eikä esimerkiksi sonnustutuneena neonfuksiaan kokovartalokondomiin, joka tosin taitaa olla miesten juttu.

Ja minkälaiseksi nämä teinit kuvittelevat itsensä nelikymppisenä, paitsi että helvetin vanhoiksi?

Lisää fillareita

Kemikaalicocktail linkkasi kuvablogiin, jossa esitellään tyylikästä pyöräilyä. Tai erityylistä pyöräilyä.

Flickr:issä moni kuvaaja on omistautunut pyöräileville naisille, ymmärrettävästi. Tämän naisen tyylistä (=kengistä) pidin, tästäkin. Ompelin itse parikymppisenä vanhaan mustaan naistenpyörääni hameverkon mustasta pitsistä, sitten Automies lainasi ja hukkasi Veeraksi ristityn pyörän, enkä sen koommin ole naistenpyörällä ajanut. Italiaan muuttokuormassa päässyt pyörä on 26-tuumainen metallinvärinen (lakattu, ei maalattu) Nishiki Bombardier, enkä tähän hätään löydä kyseisen mallin kuvaa edes googlaamalla.

Oikeastaan en ymmärrä miksi ihmiset hankkivat rikastuttuaan niin tavanomaisia ja tylsiä asioita, mersuja sunmuita kun voisivat yhtä hyvin tilata kustomoidun polkupyörän. Minä teettäisin Fast Boyn pyörään laukut Harri Syrjäsellä, kämmenen (Harrin, ei minun) kokoisilla hopeasoljilla, tiè. Yksi keräilypyörä minulla on, taidan kaivaa sen kellarista.

Vaikka naispyöräilylle on omistettu paljon tilaa, on herrapyöräily mielestäni yhtä kuvauksellinen aihe. A’damissa ihailin pukumiehiä, jotka ajoivat vanhalla hollantilaisella salkku pakkarilla, sateenvarjoa pidellen. Pyörän umpimustat hamesuojukset estivät poplarinhelmojen sotkeutumisen pinnojen väliin.

Jos taskussa olisi hieman ylimääräistä, niin ostaisin tämän. Varmasti.

Munamankeli

En ole erityisen urheilullinen, mutta pidän fillaroimisesta, siitä vauhdin huumasta jonka saa pelkillä reisilihaksillaan, tervaleppälehdon läpi kiemurtelevasta pyörätiestä ja mesiangervon tuoksusta. Tuppulaan verrattuna stadissa on hyvä pyöräillä; on pyöräteitä, lapset voi jättää mummolaan kuntolenkin ajaksi, ei ole liian lämmintä. Tuppulassakin voisi pyöräillä, mutta mukanani on yleensä liikaa jengiä, enkä voi välttää kuvittelemasta miltä perässä vedettävä lastenkärry näyttää sen jälkeen kun se on raahautunut kaksisataa metriä eteenpäin citymaasturin karja-aurassa. Omasta henkirievusta nyt niin väliä.

Kälyni mountain bike pöllittiin leikkimökistä, ja siksi olen ottanut tämänvuotiseksi kesäfillarikseni pikkubroidin Oivan. Pyörä kuuluu kategoriaan munamankeli, mutta jo renkaiden pumppaaminen paransi sen ajo-ominaisuuksia. Ulkokumit pitäisi vaihtaa ennen kun sisärengas pullahtaa lopullisesti ulos, ja ehkä putsata ja rasvata ketjut. Yritän nakittaa homman Automiehelle itselleen, jotta välttyisin likaamasta käsiäni.