Mazzetta

Huhtipoika tarvitsee lahjuksen tarhasta päästessään, jotta suostuu istumaan rattaisiin tai autolla liikkuessa turvaistuimeen. Turvaistuimen suhteen olen ikävä tiukkapipo, ja sanovat ammattikasvattajat tai hammaslääkärit mitä tahansa, kaksi- ja puolivuotiasta ei voi pakottaa rattaisiin, järkipuheesta nyt puhumattakaan, eikä itse käveleminen, niin oikea vaihtoehto kuin se olisikin, ole todellinen vaihtoehto kaupungissa jossa ei ole jalkakäytäviä, sellaisen luupäisen miehenalun kanssa joka ei anna kättä vanhemmalle. Yleensä lahjus on kymmenen sentin lötkökarkki, jos unohdan ostaa sen piazzan tupakkakaupasta niin sitten tikkari baarista matkan varrelta. Oppikoon maan tavoille. Voitelemalla pääsee pitkälle.

Napolin sukulaiset kertoivat kaupunkiaukiosta, joka oltiin kunnostettu ilmi tulleessa lahjusskandaalissa yhteisölle palanneilla rahoilla. Vääräleuat nimesivät aukion oitis Piazza Mazzettaksi.

Siitä kaupunginmuuria ympäröineen vallihaudan täyttömaalle syntyneen pääkadun baarista vielä, että siellä on harvinaisen tympeä tunnelma. Ikään kuin ei saisi mennä baariin vain ostamaan kolmenkymmenen sentin tikkaria, ja oikeastaan pitäisi selittää miksi sen tikkarin ostaa. Tuppulassa törmää usein asiakaspalvelutehtävissä ihmisiin, joille tuottaa suunnatonta stressiä se että he joutuvat työssään kohtaamaan ihmisiä joista eivät tiedä keitä he ovat, kenen poikia ja niinpäinpois. Pienet heimoyhteiskunnat rakastavat geneologioita, no, ei kolmenkymmenetuhannen asukkaan kaupungissa voi kaikkia tuntea, mutta silti asia hiertää monia. Tuntematon on aina uhka, ja ainahan kyseessä voi olla joku albanialainen joka vie evääsi, jos et kyttää.

Korvamopedi

Olen teologisena kysymksenä pohtinut sitä kuljettiko Neitsyt Maria Jeesuslasta joskus korvamopedilla, ja jos ei niin siksikö että Jeesus oli niin kiltti lapsi, vai siksi että oli itse pyhimys?

Lasten kurittamisesta on keskusteltu päivittäin Hesarin yleisönosastolla, eli ettei missään nimessä tukkapöllyä, tai annettiin meillekin ja ihan kunnollisia kansalaisia meistä on tullut. Lastensuojelun Keskusliiton vuonna 1988 tekemässä kyselyssä 55% haastatelluista 15-16 -vuotiasta ei hyväksynyt ruumiillista kuritusta missään tilanteessa, 45% puolusteli vanhempiensa toimintaa. Vain 5% aikoi itse käyttää ruumiillista kuritusta, ja jäljelle jääneistä 95 prosentista perstuntumalta noin puolet saattoi kaksikymmentä vuotta myöhemmin yllättyneenä huomata ettei ollut ihanteidensa mittainen. Toiseen puoleen mahtuvat lapsettomat ja ne muutamat jotka ihmeissään pyörittelevät silmiään ”ei meillä ole tarvinnut koskaan laittaa keittiön laatikostoihin sulkijoita”, ”ei meidän poika koskaan töni puistossa muita lapsia”. Laskettakoon se heidän ansiokseen, minä olisin silloin tällöin valmis passittamaan koko porukan johonkin supernanny-realityyn ja itse ihan vain sohvalta seurata laittaisiko ammattikasvattaja ne velcrotarralla kiinni johonkin jäähypenkkiin, vai? Ovat ne haasteellisia, kiitän saamastani haasteesta vaikken tiedä onko tämä minullekin ylimitoitettu projekti.

Kun pinna ei enää riitä, pitää vanhemman hakea apua, ja pitää huolta myös omasta jaksamisestaan, kun vielä joku kertoisi miten. Onneksi kasvattajan avuksi löytyy erilaisia vihkosia. Muun muassa alalyolasta.fi antaa vinkkejä kekseliäälle kasvattajalle:

Kekseliäs kasvattaja muistaa:

• Osoittaa lapselle hellyyttä
• Lukea lapselle satuja ja katsella hänen kanssaan kuvakirjoja
• Pitää häntä sylissä ja hyväillä häntä
• Kiittää ja kehua häntä
• Ottaa vauvan syliin ja jutella ja hyräillä hänelle ystävällisesti. Juttelu tai hyräily rauhoittaa yleensä itkevän vauvan. Sihiseminen saattaa kuulostaa vihaiselta.
• Jutella vauvalleen ja pikkulapselleen myös julkisilla paikoilla, kuten liikennevälineissä ja kaupoissa. Se on täysin hyväksyttävää.

Oho. Mikäköhän noista pääsi unohtumaan? Kiva kun muistutettiin. On tietysti ihan hirveä klisee sanoa että eteläisessä Euroopassa lapsia sekä lyödään että suukotellaan enemmän, ja tottahan toki on vielä parempi jos ei kuriteta ja sen lisäksi vielä bonuksena otetaan syliinkin, edes neuvolavihkon määrittämän minimin verran. Suhtaudun kasvatusoppaisiin vähän varoen sillä kaikki vanhemmat ovat erilaisia, kaikki lapset ovat erilaisia, ja vaikka jossakin oppaassa kuvailtaisiinkin omiani muistuttavaa keissiä niin viimeistään varoittava esimerkkitapaus vanhempiaan manipuloivasta yhdeksänviikkoisesta vauvasta saa minut vetämään palkokasvin siemenen otsaonteloon saakka, ja kirja jää keskenlukuisena pölyttymään hyllyyn vaikka se lapsettoman tuttavatädin mielestä on tosi hyvä, juuri sellainen josta nykyvanhempien tulisi ottaa oppia.

Pieneltä ihmistaimelta ei voi odottaa aikuismaista käytöstä. Itsehillintä lisääntyy iän myötä, joten pitkää pinnaa peliin. Ikiliikkuja asettuu paikoilleen, kun ikäkausi menee ohi. Lukuisten harjoitusten jälkeen soppakin livahtaa suuhun läikkymättä, leivälle jää vähemmän rasvaa ja kengät sujahtavat automaattisesti oikeisiin jalkoihin.

Crocsit väärässä jalassa taitaa olla perheväkivaltatilaston ehdoton ykkönen.

Kuva: Mafufura-täti kuljettaa Obaa ja Bibiä korvamopedilla. Marie El-Ahmarin kuvitusta kirjassa Bibi muuttaa Suomeen.

Taimikasvatusta

Rita Mentor yllytti kommentoimaan, joten kommentoidaan sitten. Sahramin kanssa pääpiirteiltään samoilla linjoilla.

Lapsen kuuluu olla keskipisteessä mutta ei keskipisteenä, julistavat sekä Jean Liedloff että Anna Wahlgren. Jälkimmäinen ei liene kovassa huudossa vaisto- tai kiintymysvanhemmuuspiireissä, kiitos nuivien kommenttiensa jossa saavat osansa lapsen kantaminen, perhepeti ja äitiensä rinnoissa yön läpi roikkuvat yksi-, jopa kaksivuotiaat. Lapsikirjan yhteiskuntakritiikki on kuitenkin osuvaa: ihmisen pentu on luonnostaan yhteistyökykyinen ja -haluinen, mutta yhteiskunnan kova ydin pakenee kauas lapsista ja kenestä tahansa joka lasten kanssa viettää päivänsä, kaikkein kirkkaimmin tietysti siinä yhdys- ja yhteiskuntasuunnittelun mallissa jossa työ sijoittuu kauas nukkumalähiöistä, ja jossa niinsanotut tuottamattomat yksilöt on eristetty ydinperheissä kukin omaa sarkaansa uusintamaan. Olen ehkä onnistunut antamaan lapsilleni turvallisuuden ja läheisyyden kantamalla liinassa ja nukkumalla vieressä, osallistumisessa ja yhteisön kannalta hyödyllisyyden tunteessa olen surkeasti epäonnistunut, koska itsekin olen koko lailla hyödytön. Ihmisarvon rakentaminen muun kuin ansiotyön (ja työn arvokkuuden jyvittäjän eli tilipussin) varaan on pitkä prosessi, jossa on sekä ylä- että alamäkiä.

Italiassa ihmisentaimia kasvatetaan pääasiassa sisällä, ainakin täällä Tuppukylässä. Talvella sataa, kesällä on kuuma, non c’è più la mezza stagione*. Kolmekymmentä vuotta sitten lapset leikkivät kujilla ja kaduilla; kujat ovat hiljenneet, pysäköidyt ja liian kovaa liikkuvat autot ovat vallanneet katutilan, teeveen cronaca nera kertoo lapsenryöstöistä ja -surmista, pedofiileista… Leikkipuistot – vielä pitkään yhteiskunnan kannalta tuottamattomille ihmisentaimille suunnitellut keinotekoiset ympäristöt – eivät ole kuitenkaan tulleet korvaamaan menetettyä katuleikkiä. Italialainen lapsi viettää iltapäivänsä televisio lapsenvahtinaan. Italialainen lapsi ei liiku tarpeeksi. Italialainen lapsi on ylipainoinen. Italialainen lapsi näkee liikaa mainoksia: lastenohjelman väliin sijoitettujen mainosten määrää säätelee laki, jota noudattaa vain yksi televisiokanava kaikista kaupallisista ja valtiollisista kanavista.

Sarin Sahramille kirjoittamien kommenttien innostamana lupaan erillisen kaurapuurolastun, kunhan kerkiän. Pahalta näyttää, scuola materna loppuu lauantaina. Meemeihinkin haastettu.

*ei ole enää välivuodenaikaa, sanotaan silloin kun kesä muuttuu talveksi ja talvi kesäksi ilman että valiin mahtuu kevättä tai syksyä, ohutta puuvillaneuletta ja poplaria.